Idän ihmemaata valloittamassa

Eemeli matkusti Japaniin tutkiskelemaan sikäläistä peli- ja klubikulttuuria sekä katsastamaan Yukesin tuoreimman painipelin.

14.9.2011 22:14

Kaukomailla työn takia alituiseen matkaava Thomas Puha lähetti pari viikkoa sitten mystisen tekstiviestin, jossa yksinkertaisesti tiedusteltiin: ”onko sulla voimassaolevaa passia?”. Vastasin myöntävästi, eikä viestiä takaisin enää kuulunut. Pistin perään toisen viestin, jossa kysyin syytä tähän kysymykseen, mutta edelleenkään ei kuulunut mitään. Seuraavana päivänä tuli puhelu…

Japaniin ja takaisin

Ajattelin, että minut lähetettäisiin Ruotsiin, Viroon tai vastaavaan maahan jonkun toisen toimittajamme seurana. Tälläistä pehmeää laskua odottelin, mutta vähänpä tiesin. Thomas kysyi puhelimessa: ”Kiinnostaisiko sinua lähteä Tokioon tsekkaamaan tuoreinta Smackdown vs. Raw -peliä?” Halusinhan minä lähteä, mutta epäilytti silti, joten pyysin hieman harkinta-aikaa, jota ei kuitenkaan herunut. Eipä auttanut muuta kuin vastata myöntävästi. Onneksi tein näin.

Kyseessä oli todellinen tulikaste – ensimmäinen työmatkani ja pidempi artikkelini Pelaaja-lehteen. Oli kuultavissa, että Thomas harkitsi pitkään, lähettäisikö minua paikalle kokemattomuuteni takia, mutta olen toimituksen innokkain painipelien ystävä, joten siinä mielessä ratkaisu oli helppo. Huttunenkin halusi taukoa painista eikä tahtonut lähteä taas kaukomatkalle.

Ennen reissua Thomas, Miika ja Janne kävivät kanssani läpi sitä, miten reissulla toimitaan ja minkälaista juttua uudesta pelistä halutaan. Mietimme kysymyksiä haastatteluja varten ja sitä, miten saisimme kirjoitettua mahdollisimman mielenkiintoisen jutun ja miten saisimme reissusta mahdollisimman paljon irti.

Lehdistömatkoilla ollaan Pelaajan ja H-Townin edustajana. Lehdellä on äärimmäisen hyvä maine kansainvälisesti, ja sitä mainetta vaalitaan. Se tarkoittaa, että reissuilla käyttäydytään ammattimaisesti, pukeudutaan siististi ja hoidetaan homma kunnialla. Thomaksen mukaan suurelle osalle pelitoimittajista nämä asiat ovat ylitsepääsemättömän vaikeita, mutta ainakin tällä reissulla suurin osa mukana olleesta eurooppalaisesta toimittajaporukasta oli hyvin asiallista. Thomas jaksoi selittää, miten pitäisi puketua, kätellä, ojentaa käyntikortteja (joita en saanut) ja yleensäkin miten Japanissa pitää olla.

Lähtö tapahtui kesäkuun alussa. Viimeistelin ennen reissua Race Driver: GRID -arvosteluni Pelaa!-lehteen ja hoidin muutkin hommat Suomessa siihen kuosiin, että olisin valmis viettämään pari päivää reilun 10 000 kilometrin päässä.

Laskeuduttuani Japaniin oli olo kuin kokonaan toiselle planeetalle tulleella. Kaikki oli outoa, tekstistä ei saanut selvää, kukaan ei puhunut englantia, mutta ennen kaikkea: ilmapiiri oli hyvin erikoinen, kuin suoraan unesta… Tähän ei auttanut myöskään se, etten onnistunut nukkumaan hetkeäkään lentokoneessa. Suomessa kello oli jotain neljän pintaan aamuyöllä, mutta Japanissa aamu oli vasta sarastanut. Ei siis auttanut mennä nukkumaan. Menimme käymään hotellilla heittämässä kamppeet. Kävin suihkussa nopeasti ja vaihdoin vähän parempaa päälle. Jätin laukun ja kameran huoneeseen, sillä halusin vain nauttia pitkästä aikaa siitä, ettei mukanani ole mitään kannettavaa. Kolkuttelin ruotsalaisen toimittajan Jonaksen ovea. Tämä oli jo nukkumassa, mutta patistin hänet hereille.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme ympäri Shibuyaa katselemassa paikkoja. Kävimme syömässä ja muutamassa pelihallissa. Väsytti, mutta mieli työnsi moiset turhat olotilat syrjään. Päädyimme ravintolaan, jossa ruuat asetettiin pöytiä kiertävälle liukuhihnalle ja sieltä sai vapaasti valita syötävänsä. Skippasin ja menin McDonaldsiin. Noh, myöhemmin sain todeta, ettei japanilaisessa ruuassa mitään vikaa ole, mutta ensimmäinen päivä hermostutti ja kaipasin jotain tuttua purtavaa. Kun kaikilla oli mahat täynnä kiersimme vain sattumanvaraisesti kaupungilla ja kävimme kaikissa kiinnostavan näköisissä kaupoissa. Pelailtiin paljon kolikkopelejä ja kierreltiin elektroniikkakauppoja. Väsymys alkoi olla tiessään. Soitin Suomeen tyttöystävälle, joka oli juuri heräillyt. Kerroin, että olemme saapuneet Japaniin ja kaikki on ok.

Suomalaiset treffit Tokiossa

Hyvä suomalainen ystävättäreni on parhaillaan Japanissa opiskelemassa. Kerrottuani hänelle matkastani, sovimme tapaavamme jossain päin Tokiota. Aamulla herättyäni olin saanut tekstiviestin Tuulilta, joka oli jo paikantanut hotellini. Sovimme, että hän tulee hotellilleni, sillä olin varma, että löytyisin kokonaan toisesta maasta jos edes vilkaisisin japanilaista joukkoliikennettä. Vaikutti ”hieman” monimutkaiselta.

Koska Tuulin saapuminen kestäisi noin tunnin verran, päätin käyttää ylimääräisen ajan valokuvaukseen. Kävelin ympäri Shibuyaa napsimassa kuvia paikallisista kaduista. Lopulta tapasin Tuulin ihan hotellini edessä. Ilmoitin hänelle heti kärkeen, että olen täällä nyt hänen vieraanaan ja hän saa kunnian opastaa minua Tokiossa. Sanoin haluavani Akihabaraan ja lähdimme kävelemään juna-asemalle, ja osa toimittajaporukastakin päätyi mukaamme.

Akihabara – pelimiehen taivas

Jos olet todellinen pelimies, sinun on ainakin kerran elämässäsi koettava Akihabara. Tämän paremmaksi ei voi elämä nimittäin muuttua. Aloitimme päivän Tekken 6 -turnauksella. Tekken 6 -arcadekaappi on ollut Japanissa julkaistuna jo hyvän aikaa. Vanhat Tekken-taidot ovat itsellä pahasti ruosteessa, mutta pakkohan kuudetta osaa oli yritettävä. Minulta jäi viides väliin, mutta pelailin jonkun verran Dark Resurrectionia PSP:llä, joten ihan hukassa en ollut. Valitsin hahmokseni Leen ja pistin 100 jeniä koneeseen. Kolikkopelihalleissahan pelataan sillä periaatteella, että voittaja jatkaa ja häviäjä menee vaihtoon. Pelasin ensin ruotsalaista Jonasta vastaan, joka oli aiemmin omistellut minua 2D-mätkinnöissä. Nyt oli Suomen vuoro loistaa, sillä pieksin ruotsalaistoimittajan perusteellisesti pari kertaa putkeen. Jonaksen saatuaan tarpeekseen vastaani asettui Saksassa asuva turkkilainen toimittaja Seckin (also known as ”That Turkish Guy”). Suuri Soulcalibur-fani ei varsinaisesti aiheuttanut pelon väristyksiä selkäpiissä. Tämä oli ihan läpihuutojuttu. Seuraavaksi vastaani asettui saksalainen WWE-lehden toimittaja Christian, joka voitti minut kaksi erää putkeen. First to 3 -säännöllä pelattava peli ei kuitenkaan ollut vielä ohi, mutta tämä oli jo tiukka paikka. Viimeiset erät menivät tiukoiksi, mutta onnistuin voittamaan kolme erää putkeen. Japanilaisetkin pelaajat alkoivat nyt kiinnostua ja vastaani alkoikin asettua japanilaisia pelaajia. Ensimmäisen pistin nippuun, mutta lopulta joku Eddyllä pelaava nappien hakkaaja päihitti minut. Annoin tosin aika helposti voiton, sillä matkan oli jo jatkuttava ja olin viettänyt koneella melkoisen tovin.

Menimme seuraavaan kolikkopelihalliin, jossa pelasin erilaisia autopelejä. Kolikkoajelut ovat ehkä parasta, mitä tiedän. Tykkään pelata kotona Forzaa ja Gran Turismoa, mutta kolikkopeleissä on erilainen fiilis. En tiedä paljon pistin rahaa koneisiin sisään, mutta oli se kyllä sen arvoista. Harmikseni emme löytäneet Street Fighter IV:n betaa mistään eikä eteen sattunut myöskään F-Zero AX:ää, jota olisin halunnut kokeilla.

Seuraavaksi kiertelimme dvd- ja musiikkikauppoja. Tarjonta oli hyvää, mutta en ollut kovin innostunut, ennen kuin saavuimme wrestling-osastolle. Ikävä kyllä hinnat olivat sitä luokkaa, että oli pakko jättää wrestling väliin tällä reissulla. Nyt oli sen aika, jota varten tulimme tänne. Retropelikauppa!

Sanoin on vaikea kuvailla sitä hurmosta, joka valtasi mielen. Paikka oli kuin paratiisi. Jokainen hylly ihan täynnä pelejä, joista jokainen oli erinomaisessa kunnossa. Hinnat olivat todella halvat ja mukaan tarttuikin paljon kaikenlaista kivaa. Ikävä kyllä matkalaukkuni koko oli melko rajattu, joten piti yrittää rajoittaa ostoksia vähän. Ostin japanilaisen Nintendo 64:n ja kuusi peliä siihen. Tämän lisäksi mukaan tarttui NeoGeo Arcade -tikku Wiille, t-paitoja jne. Olin taivaassa. Pelkkään hyllyjen kiertelyyn kului aikaa useita tunteja ja ostospussit täyttyivät nopeasti. Pelikaupoissa oli kasoittain konsoleita ja röykkiöittäin pelejä. Hyllyjen uumenista löytyi paljon tavaraa, jota Suomessa ei koskaan voisi kuvitella näkevänsäkään. 64DD, Radiant Silvergun, kaikki Squaren roolipelit ensimmäisestä Final Fantasystä lähtien, Virtual Boy… Lista jatkuu ja jatkuu. Tähän paikkaan sinun on yksinkertaisesti päästävä, mikäli olet edes vähän kiinnostunut peleistä.

Kauppa oli viisikerroksinen. Ylin kerros oli pyhitetty pelkille arcade-kaapeille. Muut kerrokset täyttyivät peleistä. Pelitoimittajat eivät saaneet henkeä, sillä näky oli niin uskomaton. Kirjoittaessani tätä tulee suru puseroon, sillä en tiedä, milloin pääsen tuohon pelaajan taivaaseen uudestaan.

THQ:n Peter, joka missasi tämän kaiken, sillä hän työskenteli hotellihuoneessaan, soitteli ja pyysi meidät syömään. Päätimme kierrellä vielä vähän ja sitten lähteä. Ulkona satoi kaatamalla. Minulla oli laukku täynnä tavaraa, jonka lisäksi kannoin vielä paria täyteen pakattua muovipussia. Oli melkoisen hankalaa pitää näitä kamoja kuivina kaatosateessa. Jonas kipaisi hakemaan neljä sateenvarjoa, joiden kaupittelu alkoi heti, kun ensimmäinen pisara kosketti maata. Vain parin euron hintaiset varjot olivat tarpeeksi suojelemaan ostoksia, mutta itse kastuin ihan läpimäräksi. Mutta hei, iho ja vaatteet kuivuvat, mutta pelejä ei kärsi kastella. Siihen nähden miten lämmintä Japanissa oli koko ajan, vesi oli todella kylmää. Virittelin muovipusseista suojia ostoksilleni ja pitelin niiden päällä sateenvarjoa. Juuri silloin minua ärsytti todella paljon, mutta nyttemmin muisteltuna se oli itseasiassa aika hauskaa. Paikallisia huvitti se, miten hullut turistit kastuvat itse ja suojelevat ostoksiaan.

Palattuamme hotellille oli yllätys melkoinen, kun saimme tietää, että Akihabarassa oli tapahtunut puukotus, jossa useita ihmisiä kuoli. Tälläistä sattuu Japanissa äärimmäisen harvoin. Thomas lähetti tekstiviestiä ja kyseli, olenko kunnossa. Soitin Suomeen, vaikka se on todella kallista, ja kerroin Puhalle kuulumiseni.

Illalla soitin vielä kotiin tyttöystävälle ja ilmoitin, että kaikki on kunnossa ja kerroin myös hankinnoista. Hänkin on selvästi innoissaan kaikesta pelikamasta mitä olen saanut haalittua. Itsehän olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että oma tyttöystäväni tykkää peleistä erittäin paljon. Hän ei itse niitä juurikaan pelaa, mutta tykkää todella paljon katsoa, kun minä pelaan. Asiat eivät siis juuri paremmin voisi olla.

Illan syömäpaikka oli kuulemma valittu kokonaan minua ajatellen, jota ihmettelin, mutta sitten tajusin syöneeni edellisessä paikassa melkoisen vähän. Tämäniltainen paikka oli todella hyvä. Söin japanilaista kanaa ja sipulia, joka oli erittäin herkullista. Toisin kuin tapana on ollut, en ottanut annoksista kuvia, mutta illallisseurueesta nappasin kuvan. Japanilaisessa ravintolassa ruokaa tarjoillaan aika uskomaton määrä, mutta mikään tarjottu ei ole oikeastaan kovin täyttävää. Söin paljon lihaa muiden keskittyessä vähän eksoottisempiin makuelämyksiin. Keskusteltiin muiden toimittajien kanssa siinä lasillisten ääressä siitä, miten tämä aika Tokiossa tuntui jo nyt kahdelta viikolta, vaikka oltiin oltu vasta yksi yö paikan päällä. Ilta oli miellyttävä, leuto ja rentohenkinen. Höpistiin peleistä, suomalaisesta hevistä jne. Olin muuten reissun päällä ehkä ainoa, joka ei pitänyt suomalaisesta hevimusiikista. Jopa japanilaiset kuuntelivat Children of Bodomia, jonka levyt olivat siellä melkoisen hyvin esillä. Outoa! Eurooppalaiset toimittajat pitivät myös Rasmuksesta, HIMistä, Nightwishistä ja vastaavista bändeistä. Kaikki ihmettelivät kun sanoin, että en tykkää hevistä. Heillä on outo käsitys siitä, että kaikki suomalaiset ovat masentuneita hevimiehiä, jotka juovat paljon viinaa.

Kysyin myös Tuulilta kommenttia blogini jatkoksi. Sen voi lukea ohesta:

”Moshi moshi” vastasin tottuneesti japanilaiseen kännykkääni ja yllätyin iloisesti, kun luurista kajahti remakka ja suomalainen, Pelaajan Eemelin nauru. Seuraavana päivänä tapasimme Tokion trendikkäässä Shibuyassa sijaitsevan tornihotellin edessä ja aloimme yhden päivän intensiivikierroksemme Japanin kuhisevassa pääkaupungissa. Sukkuloimme junaverkoston avulla videopeliharrastajien mekkaan – Akihabaraan, jossa samaisena päivänä oli sattunut seitsemän ihmisen kuolemaan johtanut puukotusvälikohtaus. Maid-asuisten neitokaisten vartioimalta asemalta suuntasimme kohti 8-kerroksista Gamers-viihdetavarataloa, arcade-halleja ja kapeita elektroniikkatarpeita pursuavia kujia. Tokiossa, ja erityisesti paikoissa kuten Akihabara, sulauduimme ihmisvilinään mainiosti, sillä turisteja on täällä todella paljon. Akihabarassa riittäisi ihmeteltävää useiksi päiviksi, mutta tiukan aikataulun pakottamana palasimme pian Shibuyaan. Lähdimme joukolla viettämään iltaa nuorisomuodistaan tunnettuun Harajukuun – illalliseksi nautimme mm. japanilaisia yakitori-lihavartaita.

– Tuuli

SmackDown vs. Raw 2009

Viimeinen kokonainen päivä vietettiin Yukesin studiolla katsomassa SmackDown vs. Raw 2009:ää. Pelin Wii-versio teki pressiin kaikkein suurimman vaikutuksen. Mitä wrestling-peleihin tulee, pidän pitkälti vanhasta kunnon ohjaimesta, mutta pakko myöntää, että alkukankeuden jälkeen Wii-ohjaus tuntui pelittävän oikein mainiosti. Se ei tunnu ihan yhtä syvälliseltä kuin tehokonsolien versiot, mutta on kaksin verroin hauskempi. Iskut toteutetaan huitomalla ohjainten kanssa, mutta varsinainen idea piilee heitoissa. Tietystä napista painijan saa heittoasentoon, jonka jälkeen pelaajalla on muutama erilainen heitto käytettävissään. Eri tavoin heilauttelemalla saa aikaan erilaisia heittoja. Tämä tuntuu aluksi kököltä ja kankealta, mutta alkaa pienen opettelun jälkeen luistaa. Pelattavuus ei ole yhtä saumatonta ja sulavaa kuin ohjaimella pelattuna, mutta toisaalta ohjaimella pelaaminen ei ole läheskään yhtä intensiivistä. Käytännössä molemmille versioille on kuitenkin tilausta. Juttelin muiden toimittajien kanssa siitä, miten pelejä voisi pelata näillä reissuilla hieman pidempäänkin. Kaikki tuntuivat silti olevan melko liekeissä, varsinkin moninpelistä. Itse en ehtinyt liittyä toimittajien moninpelikarkeloihin, sillä olin juuri toisella koneella tuolloin, mutta pelasin kyllä peliä sen kehittäjää vastaan ja selvähän se on, että tappelu on kaksin kivempaa. Pelistä kirjoittamani artikkelin voi lukea elokuun Pelaajasta.

Selvittyämme Yukesilta lähdimme vielä syömään ja juomaan. Nyt valitsimmekin sitten koko reissun surkeimman ruokapaikan: italialaisen ravintolan, jonka palvelu oli hidasta ja ruoka melko kamalaa. Kaiken lisäksi annokset olivat vielä todella pieniä. Jätin käytännössä kaiken syömättä maisteltuani jo täysin kylmäksi jäähtynyttä annostani hieman. Onneksi minulla oli vielä vähän lennolta säästyneitä suolakeksejä laukussa. Nappasin lähdevettä seuraksi ja katselin televisiota. Soittelin Jonakselle ja pyysin häntä katsomaan Super Mario -paitojani, jonka jälkeen lähdimme ostamaan syömäpuikkoja kotiin viemisiksi.

Kävin suihkussa ja kiitin onneani, että pakkasin kamani jo edellisenä iltana. Muutoin olisin ollut pulassa. Kaikki eivät olleet yhtä fiksuja…

Hotellilta ajelee parisen tuntia lentokentälle, joten nyt oli hyvää aikaa nukkua. Koitin säästellä untani lentokoneeseen, mutta nukahdin ennen aikojani bussissa. Univelkaa oli kuitenkin kertynyt niin paljon, että lennollekin unta riitti vielä reilusti. Hyppäsimme koneeseen ja nukahdimme saman tien. Lähdön hetki koitti ja herätin THQ:n pr-miehen ja kehoitin häntä sulkemaan istuinvyönsä. Vieressäni istuva Jonas oli köytetty oikein, joten annoin hänen nukkua. Haluan aina istuskella lähdön aikana ja tuntea miten kone nousee ilmaan, mutta nyt ei auttanut, sillä silmät vain painuivat väkisin kiinni. Kun heräsin Seuraavan kerran, olimmekin miltei Helsingin yllä. Tämähän meni kivasti. Kaverit söivät ruokaa, mutta minulla ei ollut nälkä. Mietin, miten pitkä aika edellisestä ruokailustani oikein oli.

Home sweet home

Laskeuduttuamme Kööpenhaminaan tiemme erosivat. Ruotsin Jonas jäi kuitenkin vielä seurakseni, sillä hänen lentonsa lähti vasta paljon myöhemmin oman lentoni jälkeen. Kiertelimme viinakauppoja ja vilkuilemme paikkoja. Ikävöin Japania jo valmiiksi, mutta kotiin on aina kiva päästä. Ilmoitin tyttöystävälleni, että olen Helsingissä iltayhdeksältä. Istahdin lentokoneeseen. Viereeni istahti viehättävä nuori neito, joka tervehti minua englanniksi. Vastasin kysymällä, mistä hän on kotoisin. Hänen nimensä oli Robin ja hän oli muuttamassa Suomeen Kaliforniasta. Vau! Juttelimme niitä sun näitä ja kerroin tulevani Tokiosta, jossa olin työmatkalla. Vaikka olinkin Suomen lennolla, tunsin oloni edelleen ulkomaalaiseksi, kiitos tuon amerikkalaisneidon. Käänsin hänelle kaikki lennon kuulutukset englanniksi ja opastin häntä lentokentällä. Juttelimme Suomen itsemurhatilastoista, alkoholismista ja siitä, miten suomalaiset tuntuvat olevan melko nyrpeää kansaa. Hassua, että kaikilla näyttää olevan samainen käsitys meistä, mutta en voi väittää, etteikö tuo pitäisi paikkaansa. Kerroin hänelle, etten juurikaan juo, ja kävin läpi sitä, miten kaikki eurooppalaiset toimittajat ihmettelivät, kun join reissulla niin vähän. Olenhan sentään Suomesta!

Kone laskeutui, mutta saatoin vielä Robinin hänen portilleen. Kättelimme ja hän yritti vielä kerran lausua nimeäni siinä onnistumatta. Toivotin hänelle onnea Suomessa ja hän toivoi meidän tapaavan vielä joskus jossain. Nyt hänellä oli kuitenkin jo kiire Ouluun suomalaisen poikaystävänsä luokse, ja minä kiirehdin vuorostani hakemaan laukkuni ja halaamaan omaa tyttöystävääni. Japanin reissu oli pulkassa ja nyt tarvitsin rutkasti lepoa, mutta työt kutsuivat jo heti seuraavana aamuna. Nukkumani 8 tunnin yöunet olivat kuitenkin täyttä luksusta tottumaani verrattuna. Ja kyllä töihinkin oli mukava mennä taas.

Parin päivän kuluttua oloni oli kuin Lostin Jackillä, joka halusi epätoivoisesti takaisin saarelle. Niin minäkin tahdon päästä takaisin Japaniin.

Reissun hedelmä, eli WWE 2009 -pelistä kertova artikkeli tulee siis olemaan elokuun Pelaaja-lehdessä. Sen työstäminen oli melkoinen haaste, mutta Jannen ja Miikan avustuksella sain jutusta varsin hyvän, mutta opittavaa riittää silti!

Lisää luettavaa