”On se jännä”, sanoi muuan ikäiseni sukulainen joulun alla. ”Nintendo tekee aina sen saman pelin, ja joka kerta ihmiset ostaa sen.”
Puhe oli tietysti Super Mario Odysseysta. Jokainen tällaisen keskustelun käynyt tietääkin, että tämän avauksen jälkeen on turha yrittää jatkaa keskustelua siitä, millaisia uusia ideoita, pelimekaniikkoja ja kenttäsuunnittelua tässä uusimmassa pelissä on – ne eivät keskustelukumppania kiinnosta. He näkevät vain saman hahmon, samoja proppeja ja samoja vihollisia kuin 30 vuotta sittenkin, ja loppupäätelmä on välitön: ”se sama peli taas”.
Tämän ajattelutavan voisi toki ajatella olevan vain sellaisten ihmisten olankohauttelua, jotka eivät pelejä kauheasti pelaa eivätkä siis näe pintaa syvemmälle. Mutta jokainen tätä lukeva varmaan tietääkin, että näin ei ole.
Esimerkiksi kuuntelemani Remaster-podcastin isäntiin kuuluva ex-sonylainen Shahid Kamal Ahmad oli (ennen Odysseyn julkaisua) vakavissaan sitä mieltä, että Nintendon pitäisi päästää Mario eläkelaitumille ja tehdä hahmosta Mikki Hiiren kaltainen logomaskotti, koska tulevaisuus ja relevanttina pysyminen vaatisivat uusia hahmoja. Ja samansuuntaista olen kuullut joidenkin suomalaistenkin pelitoimittajien sanovan: ”Joka kerta sama tarina, putkimies lyömässä päätään tiiliin.”
Juonen puuteko siinä sitten hiertää? Muistan nimittäin selvästi käyneeni pitkälti samanhenkisen keskustelun vuonna 2009, kun edellisen aikuisten oikean Mario-pelin Super Mario Galaxy 2:n julkaisua vielä odoteltiin. Kun media kertoi, että pelissä ei tulisi olemaan sen kummempaa tarinaa, muuan tuttuni haukkui sen olevan siis pelkkää DLC-lisäsisältöä edeltäjälleen eikä mikään ”kokonainen” peli, vaikka sitä myytiinkin täyden pelin hintaan.
Minulle tällaiset pelin määritelmät tuntuvat varsin vierailta ehkä etenkin siksi, että minulla on usein vaikeuksia jaksaa yrittää välittää länsimaisten kehittäjien AAA-pelien hahmoista ja juonista. Toki nämä ovat vain makuasioita, mutta silti.
Päähenkilö on aina joku mies, joka yrittää pelastaa universumin tai tyttärensä tai jotain siltä väliltä. Kaikki pelit näyttävät samalta, eli mahdollisimman realistisilta ja live-action-elokuvien näköisiltä. Jokaisella päähenkilöllä on eri nimi ja taustatarina, mutta sekö pelistä tekee ”uuden pelin” siinä missä Nintendon tabula rasa -päähenkilöt eivät? Ja onko sillä yhtään mitään väliä itse pelaamisen kannalta? Pahimmillaan tuntuu siltä, että käsikirjoitus ja peli on tehty kokonaan eri firmoissa ja sitten vain hitsattu yhteen jälkituotannossa.
En kuitenkaan ajatellut kirjoittaa tänään pelien tarinankerronnasta, enkä oikeastaan pohjimmiltaan edes Nintendosta sinällään. Sen sijaan ajattelin käyttää tätä aihetta ponnistuslautana ihan toiseen suuntaan.
Onko karisman salaisuus hammashymyssä?
Jokainen tietää, että Nintendon tärkein assetti ovat sen rakastetut tuoteperheet. Toki voisi yhtä hyvin sanoa myös ”hahmot”, mutta yllättävän vähän niillä kuitenkin on väliä pelien itsensä kannalta. Marioissa hahmot ovat yhdentekeviä, ja Pokémoneissakin poikkeukset ovat harvassa. Zelda-sarjassa taas puhutaan aina vain Midnan ja Sidonin kaltaisista karismaattisista mutta kertakäyttöisistä sivuhahmoista, koska päähenkilöt ovat aina kuitenkin vain samojen hahmojen reinkarnaatioita.
Sen sijaan kun uusi The Legend of Zelda tai Pokémon julkistetaan, fanit odottavat joka kerta vesi kielellä tietoja ja huhuja ihan muista asioista: mitä uusia konsepteja, pelimekaniikkoja ja maailmanrakennuksellisia juttuja on luvassa tällä kertaa? Hahmot taustatarinoineen sen sijaan ovat listan häntäpäässä.
Kaikille on kuitenkin selvää, että pelisarjojen konsepteja ei ole hyvä muuttaa liikaa. Tämänvuotiset Mario ja Zelda ovat eittämättä onnistuneet uudistamaan kaavojaan onnistuneesti, mutta kaikille yrittäjille ei ole aina käynyt yhtä hyvin. Ei Metroid: Other M:ää huonoksi peliksi haukuttu, mutta harva piti päätöksistä rikkoa perinteinen powerup-esineiden löytämiskaava, tehdä kokemuksesta lineaarinen ja ryydittää sitä loputtomalla määrällä dialogia ja välivideoita.
***
Vaikka valkonaamat kuinka valittaisivat Japanin tekevän koko ajan vain samaa peliä uudestaan, yleisesti ottaen siellä kuitenkin tiedostetaan hyvin se, että pyörää ei pidä keksiä uudestaan ihan vain sen itsensä ilosta. Syy on pohjimmiltaan simppeli: japanilaiset arvostavat perinteitä ja historiaa.
Tästä mieleen tulee tietysti ensimmäisenä vanhoja temppeleitä ja teeseremonioita, ja toki nekin liittyvät samaan asiaan. Tämä arvostus on kuitenkin kaikenkyllästävä, ja se ulottuu myös populaarikulttuuriin. On kaikille itsestäänselvää, että pelisarjasta tekevät pelisarjan juuri sen perinteet. Genreihin pätee sama juttu.
Jos Pokémon-taistelut lakkaisivat olemasta vuoropohjaisia tai Linkin pääase olisikin miekan sijaan varsijousi, olisiko peleistä enää järkeä tehdä samaan sarjaan kuuluvia lainkaan? Tällaiset kokeilut kuuluvat tuoteperheiden spinoff-nurkkaan, eivät pääsarjan peleihin. Talesin ja Final Fantasyn kaltaiset JRPG-sarjat saattavat toki vaihtaa aina hahmonsa uusiin, mutta niitä yhdistävät pelimekaniikat ja teemat.
Ja silloin kun yritetään uudistaa liikaa, saattaa syntyä aika rumaa jälkeä.
Se että osaa tehdä jotain tuttua ja perinteikästä mutta paremmin kuin ennen on lännessä pahasti aliarvostettu kyky: täällä perinteitä pidetään usein automaattisesti pölyisinä ja kuluneina, niistä ammentamista taas laiskana ja epäluovana. Jos jonkin teoksen huomataan muistuttavan jotain toista, sille halutaan välittömästi perusteluja ja puolusteluja. (Yleensä ensimmäisenä käteen sattuva tylppä esine on sankarin matka, jolla sitten huidotaan kritisoijia loitommas kyllästymiseen asti.)
Japanissa näin taas ei ole, eikä perinteiden noudattamista tarvitse puolustella. Usein perusasioiden nimenomaan halutaan olevan mahdollisimman tuttuja ja helposti ymmärrettäviä, jotta ne omat uudet ideat voisi rakentaa vakaalle pohjalle. Tämä pätee sekä pelien pelimekaniikkoihin, niiden kerrontaan että toki muuhunkin audiovisuaaliseen tarinankerrontaan, kuten animeen. Jokainen voi sitten toki miettiä, kumpi näistä lähestymistavoista on oikeastaan pinnallisempi.
Joskus toiste voisin kirjoittaa lisääkin siitä, millä kaikilla eri tavoilla perinteiden ja historian arvostaminen japanilaisessa mediakulttuurissa näkyy.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Uusi blogi japanin viihteestä ja kulttuurista
Seuraava: Penispaniikki