Muutama entinen Spike Chunsoftin työntekijä julkisti viime kuussa perustaneensa uuden firman, Too Kyo Gamesin. Keskeiset jäsenet ovat käsikirjoittaja-ohjaaja Kazutaka Kodaka, säveltäjä Masafumi Takada, hahmosuunnittelija Rui Komatsuzaki ja käsikirjoittaja-ohjaaja Kootaroo Uchikoshi.
Kolme ensimmäistä on Danganronpa-pelisarjan luonut ydintiimi, neljäs puolestaan Zero Escape -sarjan tekijä. Lisäksi mukana on kolme muuta samoissa projekteissa mukana ollutta.
Haastattelussa Kodaka on kertonut, että saatuaan Danganronpa-tuoteperheen lopullisesti pakettiin vuonna 2017 hän alkoi haluta tehdä jotain kokonaan uutta ja oli alkanut kysellä tutuiltaan näiden kiinnostuksesta uuden firman perustamiseen. Studio perustettiin jo viime vuonna, mutta se julkistettiin vasta nyt Famitsu-lehden kanssa järjestetyn pikku arvuuttelukampanjan avulla.
Tulevan tuotannon suuntaa voi arvuutella menneiden perusteella, joten otetaan nopea katsaus herrojen aiempiin teoksiin.
***
Ensimmäinen Danganronpa-peli julkaistiin PSP:lle vuonna 2010. Se oli pienellä tiimillä tehty seikkailupeli, jossa keskustelut hoidettiin 2D-hahmospritejen avulla ja ympäristön tutkiskelu vaeltelemalla 3D-ympäristöissä tökkien kursorilla esineitä. Toiminnallisempaa puolta edustivat oikeudenkäyntiosuudet, joiden väittelyissä hyödynnettiin erilaisia nopeutta ja tarkkuutta vaativia minipelejä.
Pelin tarinassa joukko tuoreita lukiolaisia päätyy yllättäen suljetuksi uuteen kouluunsa, jonka oppilaiksi hyväksytään vain jonkin alan erikoisosaajia – uimareista idoleihin, animenörteistä uhkapelaajiin, jengipahiksista perijöihin, hakkereista ennustajiin. Heidät on vanginnut psykoottinen robottinallekarhu nimeltä Monokuma, jota joku ohjailee kulissien takaa ja joka uhkailee ja kiristää heitä tappamaan toisiaan jäämättä kiinni. Mikäli muut pääsevät yksimielisyyteen murhaajan henkilöllisyydestä, tämä teloitetaan – mutta jos muut syyttävät viatonta, kaikki paitsi syyllinen teloitetaan.
Kuten arvata saattaa oikea syyllinen löytyy joka kerta, ja hahmojen määrä vähenee tarinan edetessä. Jokainen murha on selvitettävä perinteisellä todistuslausuntojen ja murhapaikalta löytyvien johtolankojen tutkimisella, ja hiljalleen avautuvaa koulua tutkiessa se isompikin taustamysteeri alkaa hiljalleen paljastua.
Danganronpasta ei pitänyt tulla mitenkään isoa hittiä – mikä näkyy jo sen loppupaljastuksesta, jonka luulisi tekevän jatko-osat mahdollisimman hankaliksi. Toisin kuitenkin kävi.
Pelissä on paljon mistä tykätä. Matalan budjetin tyyli, jossa 2D-spriteina toteutetut hahmot seisovat 3D-huoneissa kuin pahvikuvat ja kääntyilevät pelaajaa kohti tämän liikkeiden mukaan, on halvan mutta mieleenjäävän näköinen. Komatsuzakin piirtotyyli on omalaatuinen ja räväkkä, ja eriskummallisia erikoisalojaan edustavat hahmot muodostivat hämmentävännäköisen misfit-kokoelman, koska he käyttivät kaikki joko arkivaatteitaan tai edellisen koulunsa koulupukua. No More Heroesissakin kuullun Takadan sävellystyyli on vuoroin aggressiivinen ja pahaenteinen, vuoroin hempeä ja rentouttava.
Eniten pelaajat ihastuivat kuitenkin Kodakan kirjoittamiin hahmoihin. Hahmot oli kirjoitettu paitsi eksentrisiksi myös sympaattisiksi ja samastuttaviksi, ja kuolemantapausten väleissä heihin ehti tutustua hyvin. Osa oli juuri sitä miltä päällepäin näyttikin – osa taas jotain ihan muuta. Kokonaisuus oli mustan huumorin täyttämä poptaideteos, jossa neonpinkin värinen veri ja Monokuman järjestämien teloitusten koomiset puitteet olivat jyrkässä kontrastissa sen kanssa, että eloonjääneet jäivät oikeasti suremaan ystäviensä kuolemaa ja epäinhimillisen murhaleikkiasetelman raakuutta. Kodakan mukaan Quentin Tarantino on hänelle suuri esikuva, ja se näkyy.
Lännessä pelistä kuultiin ensimmäistä kertaa marraskuussa 2011, kun nimimerkki orenronen aloitti siitä Let’s Play -ketjun Something Awful -foorumilla. Hän pelasi peliä japaniksi ja käänsi sitä edetessään englanniksi, tarjoten väleissä linkkejä asianomaisiin taustabiiseihin, videoita olennaisista kohtauksista sekä tarpeellista lisäkontekstia antavia omia kommenttejaan. Tämä ketju keräsi pelille länsimaisen fanikunnan kauan ennen kuin minkäänlaista ROM-muotoista fanikäännöstä oli olemassa, ja Something Awfulin lukijarajoitusten vuoksi sitä mirroroitiin useampaankin blogiin. Tässä muodossa koin itsekin pelin ensimmäistä kertaa, muistaakseni jouluna 2012.
Näin sitä luettiin. Ja ei paremmasta tiedetty.
Kotimaan suosiosta seurasi jatko-osa uusilla hahmoilla, länsimaisesta suosiosta taas virallisia länsijulkaisuja. Kakkospelissä esiteltiin uusia hahmoja ja uusi asetelma murhapelistä ulkomaailmasta suljetussa ympäristössä, ja lisäksi jatkettiin taustalla vaanivaa isompaa juonta liittyen toivon ja epätoivon väliseen taisteluun ja maailmanloppua ajavaan organisaatioon. Franchisea laajennettiin mangoiksi, proosakirjoiksi sekä spinoff-peliksi Ultra Despair Girls, joka oli seikkailupelin sijaan toimintapeli.
Käsikirjoituksellisella puolella pelisarjan oma juttu oli yleisön odotuksilla leikittely. Hyvä esimerkki löytyy jo ensimmäisen pelin alusta: kuukautta ennen pelin julkaisua siitä julkaistiin ensimmäisen luvun sisältävä demo, jossa ensimmäisen murhan uhriksi joutui hoopolta sivuhahmolta vaikuttava heppu. Lopullisessa pelissä tämän tilalla olikin sitten se tyttö, jota alun perusteella olisi voinut luulla pelin sankarittareksi ja päähenkilön romanttisen kiinnostuksen kohteeksi. Oikeasti tässä roolissa olikin lopulta kokonaan toinen hahmo.
Sarjan kasvaessa Kodaka yritti parhaansa mukaan säilyttää siinä ne jutut, jotka tekivät siitä suositun: sympaattiset hahmot, mielenkiintoisten murhamysteerien ratkomisen ja kaikkien oletusten kääntämisen säännöllisesti ylösalaisin. Muu maailma saattaa olla tuhoutunut – tai sitten ei ole, vaikka niin on annettu ymmärtää. Hahmojen muistot aiemmasta elämästään on itse asiassa pyyhitty – tai sitten ne ovat kokonaan istutettuja valemuistoja. Kaikki olikin itse asiassa vain tietokonesimulaatiota, tai tosi-TV:tä, tai jotain vastaavaa.
Neljännen seinän rikkominen tuntuu olevan tavallaan Kodakan harrastus.
Ensimmäisen pelin pohjalta tehtiin vuonna 2013 varsin epäonnistunut TV-animesovitus. En ihan tiedä syyttäisinkö sen huonoudesta ohjaaja Seiji Kishiä, joka on sittemmin ohjannut myös mm. Devil Survivorin ja Persona 4:n yhtä köykäiset animeversiot, vai siitä että pelin hyviä puolia oli hyvin vaikea saada toimimaan tv-sarjan muodossa. Ensinnäkin siitä jouduttiin karsimaan pois kaikki hahmojen väliset charmikkaat keskustelut ja niiden synnyttämä hahmokemia – ja toisekseen murhatutkimuksia on vaikea ottaa yhtä vakavasti, jos ne ohitetaan kymmenen sekunnin montaasilla. Sama logiikkakaan ei aina ihan toimi: pelissä on helppo niellä se, että jos joku on kuristettu kirjastossa olleella jatkojohdolla, syyllinen on se hahmo joka oli ennen murhaa kiinteästi asemoituna kirjastossa hengaamassa. TV-sarjassa tällainen ei ihan toimi.
Samaa mieltä oltiin ilmeisesti tekijäpuolellakin, joten kakkospeliä ei koskaan sovitettu animeksi. Sarjan kolmannen osan suhteen taas päädyttiin hyvin omalaatuiseen strategiaan: trilogian loppu kerrottiin pelin sijaan animena. Tämän lisäksi kesällä 2016 esitetty tv-sarja Danganronpa 3 koostui vieläpä kahdesta erillisestä sarjasta, joita esitettiin yhtä aikaa: maanantaisin esitettävä Future Arc sijoittui kahden ensimmäisen pelin jälkeiseen aikaan, torstaisin esitettävä Despair Arc taas oli niitä edeltävä esiosa, joka kertoi miten tapahtumat alkujaan lähtivät käyntiin.
Tämän jälkeen tammikuussa 2017 julkaistu viimeinen peli Danganronpa V3 lähtikin sitten kokonaan uusille urille ja tuntui tietynlaiselta metakommentaarilta sarjan suosiota ja fanikuntaa kohtaan. Kaikkia faneja tämä ei tietenkään miellyttänyt.
Tai ainakin se on toistaiseksi viimeinen. Kodakan mukaan Spike Chunsoft tuskin jatkaa sarjaa enää sen tekijöiden lähdettyä toisaalle, mutta on toki vapaa tekemään niin. Niin saattaa hyvinkin käydä jossain vaiheessa – uusia Danganronpa-oheistuotteita tuodaan edelleen markkinoille, mikä olisi hassua jos tuoteperhettä oltaisiin lopettelemassa. Ja lisäksi Spike Chunsoftin uusi mutta samanhenkistä tyyliä tavoitteleva seikkailupeli Zanki Zero: Last Beginning ei ilmeisestikään ole ollut mikään jättimenestys. Se että sen mainostetaan olevan ”Danganronpan tekijöiltä” tuntuu muutenkin vähän epärehelliseltä, kun ne ”tekijät” ovat kaikkea muuta kuin avainhenkilöitä.
***
Käänteikkäistä juonistaan tunnetaan myös Kootaroo Uchikoshi. Kodakan pelisarjan suuremmasta kaupallisesta menestyksestä huolimatta hän on miehistä se, jolla on ehkä eniten fanikuntaa länsimaissa. Tähän epäilemättä vaikuttaa se, että hän viitsii ylläpitää englanninkielistä Twitter-tiliä ja on näin ollen helposti lähestyttävä.
Danganronpa-sarjalla ja Uchikoshin Zero Escape -sarjalla on sekä eroja että yhtäläisyyksiä. Yhtäältä ne molemmat yhdistelevät dialogipainotteista kerrontaa ja seikkailupeleille ominaista vapaata liikkumista. Molemmat kertovat hahmoista, jotka on lukittu jonnekin kuolemanpeliä varten – Zero Escapen tapauksessa mystinen pahis Zero vangitsee hahmoja Saw-tyyliin uppoaville laivoille ja pommisuojabunkkeriin.
Zero Escape -trilogia koostuu peleistä Nine Hours, Nine Persons, Nine Doors (2009), Virtue’s Last Reward (2012) ja Zero Time Dilemma (2016). Ne julkaistiin 2017 myös yksissä kansissa.
Toisaalta Zero Escape -pelit ovat rakenteeltaan enemmän visual novel -tyylisiä: Danganronpat seuraavat yhtä suoraviivaista juonta, mutta Zero Escapeissa on moraalisia valintoja, haarautuvia juonireittejä ja useita loppuja. (Muistutus: ”visual novel” ei tarkoita samaa kuin ”dialogikohtauksia 2D-hahmospriteillä”.) Lisäksi pelien teemana ovat murhamysteerien sijaan pakohuonetehtävät ja logiikkapuzzlet, sarjan nimen mukaisesti.
Kodakan mukaan hän ja Uchikoshi täydentävät toisiaan: hän on parempi hahmokirjoittaja, Uchikoshi taas on parempi juonenkäänteiden kirjoittaja. Spike Chunsoft -yhteydestään huolimatta he eivät ole koskaan aiemmin työskennelleet yhdessä, ja he olivat tulleet siihen tulokseen, että heidän yhteisprojektiltaan odotettaisiin tietysti tarinaa koululaisista ja kuolemanpelistä.
Death March Clubin hahmosuunnittelijana toimii Zaregoto-kirjasarjan kuvittaja Take.
Ensimmäinen Too Kyon projekti josta on kerrottu lisätietoja, vuodelle 2020 tähdätty Death March Club, tulee olemaan vastaus juuri näihin odotuksiin. Kodaka ja Uchikoshi haluavat tehdä lopullisen kuolemanpelitarinan, jotta voivat julistaa teeman loppuunkäsitellyksi ja siirtyä kokonaan uusiin aiheisiin.
Siltähän se tosiaan kuulostaa: Death March Club kertoo joukosta kuudesluokkalaisia, jotka luokkaretkellään päätyvät käytöstä poistettuun vedenalaiseen huvipuistoon, jossa pelottava klovni käskee heidän tappaa toisiaan. Pelin käsikirjoittaa Uchikoshi, ja sen ohjaa Takumi Nakazawa, yksi firman vähemmän nimekkäistä työntekijöistä.
Kodaka vertaa Death March Clubia Stephen Kingin romaaniin Se. Uchikoshin faneille siitä tulee kuitenkin ensimmäisenä mieleen teos, joka hänet ylipäätään nosti maineeseen: vuonna 2002 PS2:lle ja Dreamcastille julkaistu visual novel Ever 17: The Out of Infinity.
Tämä Uchikoshin käsikirjoittama ja Nakazawan ohjaama visual novel on Infinity-sarjan kuuluisin osa, ja myös sen aiheena oli lukituksi joutuminen vedenalaiseen huvipuistoon.
Death March Clubin lisäksi tekeillä on kaksi muutakin peliprojektia, joista ei ole vielä kerrottu sen enempää. Toinen niistä on Kodakan ja Uchikoshin yhdessä kirjoittama projekti, jonka genreä ei ole vielä ilmoitettu. Se ei kuitenkaan kuulemma tule olemaan lainkaan Danganronpan kaltainen, vaikka Komatsuzakin piirtämän promokuvan tyylistä niin ehkä voisikin kuvitella.
Toinen peli taas on ”dark fantasy -mysteeri”. Se tuotetaan yhdessä Spike Chunsoftin kanssa, koska Kodaka laittoi projektin alulle ennen lähtöään sieltä.
Kodaka on kertonut, että Too Kyo on ainakin vielä puhtaasti seitsemän luovan työn tekijän firma; itse kehitystyö on ulkoistettu. Death March Clubin tapauksessa toteutuksen hoitaa kehittäjä Grounding ja sen pomo Yukio Futatsugi, joka tunnetaan lähinnä Japanin markkinoilla julkaistuista peleistään, Panzer Dragoon poislukien.
Tämän jälkeen homma meneekin mielenkiintoiseksi. Too Kyo on nimittäin myös tuottamassa originaali-TV-animea yhdessä perinteikkään animestudio Pierrot’n kanssa. Sen inspiraationa kuulemma toimivat 90-luvun rikoselokuvat, kuten Pulp Fiction ja Luc Bessonin Leon.
Promokuvassa lukee ”kaikki pahiksia”.
Sarjan käsikirjoittaa Norimitsu Kaihoo, joka käsikirjoitti myös Danganronpa 3 -animen ja jonka käsialaa olevasta koulutyttözombisarja School-Live!:stä tykkäsin sen verran, että laitoin sen muutama vuosi sitten Anime-lehden kanteenkin.
Lisäksi tällä viikolla uutisoitiin, että Kodaka on kokeilemassa siipiään myös mangan parissa: hän alkaa käsikirjoittaa Weekly Shonen Magazinessa ensi viikolla alkavaa uhkapeliteemaista mangaa nimeltä Gambler’s Parade. Too Kyo tuntuu ylipäätään haluavan tähdätä kaikenlaisten mediatuotteiden suunnittelijaksi ja luoda useita erilaisia IP-projekteja useilla eri aloilla.
Gambler’s Parade.
Tiimillä on tällaisesta toki myös aiempaa kokemusta. Kodaka kirjoitti Kaihoon viimeisteltäviksi juonisuunnitelmat Danganronpa 3 -animen Future Arc -puoliskoa varten, ja Uchikoshilla on kokemusta ihan konkreettisestakin animekäsikirjoittamisesta. Hän nimittäin kynäili vuonna 2015 esitetyn tv-sarjan nimeltä Punch Line.
Punch Linessa päähenkilö joutuu pelastamaan maailman asteroidin törmäykseltä pelkkänä ruumiistaan irtautuneena henkenä, joka pystyy hädin tuskin liikuttamaan esineitä. Mysteerin avain on jossain päin asuntolarakennusta, jossa hän asuu neljän huonenaapurinsa kanssa ja jossa käytännössä koko sarja tapahtuu. Uchikoshin tyyliin tarinaan liittyy myös supersankareita, terroristeja, androideja, kehonvaihdoksia, aikasilmukoita ja jatkuvia alushousuvitsejä, joilla on niin tärkeä juonellinen merkitys että koko sarja on nimetty niiden mukaan.
Uchikoshi on myös ideoinut konseptin (joskaan ei koko käsikirjoitusta) tällä viikolla alkaneeseen uuteen TV-sarjaan The Girl in Twilight, jossa radiokerhon porukka päätyy avaamaan kanavan ”iltahämärän ulottuvuuteen”, jossa elävät toiset versiot ilmeisesti heistä kaikista. Yhden jakson perusteella on vaikea sanoa millaisia käänteitä on luvassa, mutta kakkosjakso ilmestyy jo huomenna.
Punch Linen Uchikoshi teki, koska Spike Chunsoft laittoi Zero Escape -sarjan tilapäisesti jäähylle sen toisen osan jälkeen. Toisin kuin Danganronpa-sarja olivat Zero Escape -pelit nimittäin kaupallisia floppeja Japanissa, minkä vuoksi kolmas osa ei saanut vihreää valoa vähään aikaan.
Amerikassa Zero Escapet kuitenkin olivat arvostelumenestyksiä. Mielenkiintoista kyllä myös Too Kyo Gamesin pelejä on lähdetty tekemään saman tien globaaleille markkinoille sen sijaan että kilpailtaisiin vain kotimaanmarkkinoilla, kuten japanilaisilla indietuotannoilla on tapana. Kodaka mainitsee tästä Famitsu-lehden artikkelissa mukana olleissa haastattelusitaatteissa, jotka löytyvät käännettynä mm. Siliconerasta.
Asia pitää tietysti laittaa kontekstiinsa. ”Suuntaamme maailmanlaajuisille markkinoille” on japanilaisen mediabisneksen koodikieltä, joka tarkoittaa osapuilleen ”olemme niin siistejä tyyppejä, että meistä on kuultu ihan ulkomaillakin”. Japanilaiset elävät omaa napaansa tuijottavan saarimentaliteetin keskellä, ja se että heidän tekosensa ylipäätään kiinnostavat ketään ”ulkomailla” on heille jatkuva ihmetyksenaihe – tai tässä tapauksessa leveilynaihe muille japanilaisille. Tällaisten artikkeleiden tarkoitus kun on tietystikin oman kilven kiillottaminen ja mainostaminen.
Ei siis ole oikeastaan ihme, että tämän DualShockersin vähemmän mainoshenkisen haastattelun mukaan Too Kyon tiimin itsensä näkemys on paljon neutraalimpi. Pohjimmiltaan tiimi tuntuu vain haluavan tehdä sitä mitä haluaa tehdä ja jättää ulkomaanjulkaisujen kaltaiset yksityiskohdat kokonaan julkaisijan päätettäväksi.
Julkaisijalla itsellään voi toki olla asiasta kärjistetymmät näkemykset. Ainakin Death March Clubin tapauksessa se on kokonaan uusi firma nimeltä Izanagi Games, jolla ei ole vielä edes minkäänlaista nettipresenssiä. Famitsun haastattelussa mukana olleen toimitusjohtaja Shinsuke Umedan mukaan firman rahoitus on peräisin ”ulkomailta”.
Tilanne on itse asiassa niinkin erikoinen, että ainakin toistaiseksi Death March Club ollaan julkaisemassa pelkästään PC:lle. Ratkaisu on hyvin harvinainen: Japanissa juuri kellään ei tunnetusti ole tietokonetta, joten PC-pelaaminen on siellä suunnilleen yhtä yleistä kuin Mac-pelaaminen lännessä. Pelkkä PC-julkaisu tarkoittaisi sitä, että kotimaanmarkkinat oltaisiin käytännössä jättämässä kokonaan väliin.
Eli vaikka tekijätiimin itsensä mielestä asialla ei olisikaan niin kovasti väliä, vaikuttaa kuitenkin kovasti siltä, että niiden ulkomaisten rahoittajien toiveissa on ensisijaisesti globaalit markkinat. Too Kyon pelit halutaan ainakin Steamiin, jotta ne globaalit markkinat olisi taattu. Muita alustoja – ja ilmeisesti myös Japanin markkinoita – tullaan miettimään sitten myöhemmin. Saapa nähdä mitä on luvassa.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Sukupuolenkääntämisestä ja seksualisoinnista
Seuraava: Kun zombit tuntuvat tylsiltä