Molemmat Bayonettat julkaistiin Switchille tällä viikolla, joten tämä on erinomainen tilaisuus puhua vahvoista naishahmoista. Nimihahmo Bayonetta itse tietysti on sellainen, sitä tuskin kukaan kyseenalaistaa.
Jokainen joka on koskaan käynyt keskustelua tästä aiheesta tietääkin varmaan jo valmiiksi, mikä keskustelussa yleensä mättää. Monet kun kuvittelevat ”vahvan” tarkoittavan fyysisesti vahvaa ja väkivaltaan kykenevää, ja sen takia kaikki prinsessat osaavat nykyään kung-fua.
Tämän vuoksi keskustelu alkaa saman tien kiertää sen ympärillä, kuinka ”badass” tai ”feisty” joku naishahmo on tai ei ole, tai kuinka paljon tämä ”can kick butt”. Koska tämä on se mittatikku mitä keskustelussa käytetään, Sansa Stark on ihmisten mielestä heikko naishahmo, koska hän tykkää mekoista. Arya Stark taas on vahva naishahmo, koska hän tykkää miekoista.
Oikeastaanhan vahvojen naishahmojen peräänkuuluttajat tahtoisivat naishahmoja, jotka olisivat jotain muuta kuin juonielementtejä. Sitä, että ”vahva” tarkoittaisi kerronnallisesti vahvaa: hahmoa, jolla on omaa agendaa, motiiveja ja heikkouksia.
Tähän on kuitenkin vaikea päästä niin kauan kuin joka teoksessa on vain se yksi nainen. Jos Tony Stark mokaa jotain, se on vain huonoa tuuria. Mutta jos Natasha Romanoff epäonnistuu missään, hän edustaa yhtäkkiä koko sukupuoltaan.
Tai kärjistetymmin: Jos Tony Stark kärsii PTSD:stä, paniikkihäiriöistä ja alkoholismista siksi että melkein kuoli, se tekee hänestä vain mielenkiintoisemman hahmon. Mutta jos Natasha Romanoffin poskea pitkin valuu yksikin kyynel sen vuoksi että valtio on pakkosteriloinut hänet, Internet suuttuu niin pahasti siitä että hänet on esitetty ”heikkona”, että kukaan ei ole vieläkään uskaltanut lupautua ohjaamaan Black Widow -elokuvaa. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä miten ”badass” joku mieshahmo on, joten vain naishahmoilla on jotain todisteltavaa.
Ratkaisu olisi yksinkertainen: naishahmoja voisi olla samassa teoksessa niin monta, että kukaan ei joutuisi yksin kantamaan harteillaan koko naissukupuolen edustamisen taakkaa. Japanilaista mediaa voi halutessaan syyttää naishahmojen esineellistämisestä, mutta hullukaan ei syyttäisi sitä naishahmojen representaation puutteesta.
Anime ja manga ovat kirjaimellisesti täynnä naispuolisia merirosvokapteeneja, salamurhaajia, lääkäreitä, monarkkeja, maageja, ässäpilotteja, mestariuhkapelureita ja rakettimekaanikkoja. Nykyään animea on muodikasta syyttää naisten esineellistämisestä, mutta menneinä vuosikymmeninä – Bubblegum Crisisin ja Dirty Pairin aikaan – sitä pidettiin toiminnallisten naishahmojen määrän vuoksi suorastaan tasa-arvon airueena.
Fate/stay nightin Saber.
Mutta tämä on oikeastaan sivuraide, koska joka tapauksessa ihmiset tuntuvat haluavan naishahmojensa olevan ”vahvoja” myös nimenomaan sillä toisella tavalla. Siksi haluaisinkin kysyä, miksi näin oikeastaan halutaan?
Asia muuttuu ehkä vähän helpommin ymmärrettäväksi, jos keskustelussa korvaa sanan ”vahva” sanalla ”väkivaltainen”. Miksi väkivaltaisuus on positiivinen asia? Miksi kykyä väkivaltaan pidetään parempana kuin esimerkiksi älykkyyttä, diplomaattisuutta ja empatiaa? Miksi jalustalle nostettavia roolimalleja ovat sellaiset naiset, jotka pystyvät lyömään kanveesiin mahdollisimman monta pahista? Elämmekö villissä lännessä, jossa kyky fyysiseen itsepuolustukseen ja oman käden oikeuteen on korkein arvo?
Vastaus on ikävän seksistinen. Naishahmojen halutaan olevan ”yhtä hyviä kuin miehet” nimenomaan niissä asioissa joissa miehetkin ovat hyviä, koska ne ovat niitä asioita joissa miehet ovat hyviä. Väkivalta on maskuliininen elementti, ja länsimainen yhteiskunta on kouluttanut meidät pitämään maskuliinisia asioita siisteinä ja tavoiteltavina. Ainoastaan naishahmoilla on jotain todisteltavaa siksi, että pelin säännöt on määritelty niiden asioiden mukaan jotka ihmiset yhdistävät maskuliinisuuteen.
Feminiiniset asiat, kuten ne edellä mainitut tunteet ja mekot, taas ovat ikäviä ja ei-tavoiteltavia – suorastaan naismaisia. Nainen housuissa on cool ja siisti, mies hameessa taas sketsihahmo. Sininen on siisti väri, pinkki taas nolo väri.
Tästä japanilaisesta figuurista Mass Effectin Shepardista ei lännessä tykätty. Näytti kuulemma ”liian tyttömäiseltä.” Ja tyttömäisyyshän on tunnetusti heikkoa, huonoa ja ei-toivottavaa.
(Suosittelen pitämään tämän mielessä, kun jatkossa törmäät missä tahansa kontekstissa ajatukseen siitä, että joku asia on negatiivinen siksi että se on feminiininen eikä maskuliininen. Kun on kyse Japanista, esimerkkejä sellaisesta tulee vastaan melkein päivittäin.)
Koska keskustelu on määritelty näin, kaikki puhuvat aina vain siitä, oliko toisessa maailmansodassa rintamalla naisia. Siitä, oliko viikinkisoturien joukossa naisia. Siitä, oliko samuraisoturien joukossa naisia. Kukaan ei koskaan kysy, miksi vihollisten tappaminen taistelukentällä on ylipäätään asia jota pidetään tavoiteltavana.
Ja tähän tiivistyykin länsimaisten ”vahvojen naishahmojen” ongelma. Koska feminiinisyyttä ja kaikkea siihen liittyvää pidetään niin vahvasti negatiivisena, monet tekijät uskovat että parhaita vahvoja naishahmoja ovat mahdollisimman miesmäisesti käyttäytyvät sellaiset – ”miehiä joilla on rinnat”, kuten stereotypia kuuluu. (Mutta ei liian isot rinnat, koska se olisi liian naisellista.) Räyhä-Ralfin kersantti Calhoun saattaa olla parodinen hahmo, mutta parodia ei olisi hauskaa jos siitä ei tulisi mieleen jotain oikeaa.
Naughty boys need to be spanked.
Tässä mielessä Bayonetta onkin aika mielenkiintoinen hahmo, eikös? Vaatteista huolimatta harva voisi erehtyä luulemaan häntä ja Black Widow’ta samanlaisiksi hahmoiksi: toinen on itsevarman naisellinen ja leikkisän seksikäs, toinen taas vakava kurttuotsa, jonka luonteesta on pyyhitty minimiin kaikki naisellisuus.
Bayonetta ei kuitenkaan ole japanilaisen median parissa mitenkään erityisen harvinainen hahmo. Japanilainen viihde kun on täynnä naishahmoja, jotka käyttävät väkivaltaa mutta ovat silti feminiinisiä. Toisinaan et voi edes heittää tikkaa sokkona ilman että osuisit jonkinlaiseen miekkaa heiluttavaan, haarniskapukuiseen ritarityttöön.
Mutta kun tappelut on tapeltu, hahmoilla on silti aikaa miettiä toiveita, unelmia ja romansseja – koska väkivalta itsessään ei ole mikään tavoite. Se on jotain jota on pakko tehdä läheisten suojelemiseksi, ja jonka toivoisi olevan pian ohi että kaikki pääsisivät kotiin rakkaidensa luokse. Miehistä puhuminen voi edelleen olla osa kuviota, vaikka keskustelut käytäisiinkin avaruusristeilijän kapteenintuolista käsin.
Gundam Thunderboltin avaruuskapteeni Claudia Peer itkemässä rakastajalleen, kun tietää joutuvansa käskemään kohta lisää sotilaita varmaan kuolemaan.
Tämä kaikki perustuu pohjimmiltaan siihen, että Japanissa väkivaltaa ei pidetä erityisen maskuliinisena asiana.
Asian sisäistäminen saattaa vaatia vähän pureskelua, mutta niin se vain on. Miehekkyyden määritelmää tulee usein pitäneeksi täysin universaalina asiana, vaikka todellisuus on kaikkea muuta.
Se aiemmin mainittu tunteiden osoittaminen on yksi esimerkki. Esimerkiksi itkeminen miehekkäässä kontekstissa on länsimaisessa kulttuuripiirissä niin vieras juttu, että termi ”miehiset kyyneleet” yhdistetään ensimmäisenä kamppailulajimangaan ja kiinalaisiin kung-fu-elokuviin.
Netflixin originaalituotantoa oleva tuore animesarja Devilman Crybaby taas jopa oli nimetty sen mukaan, että sen hypermaskuliininen ja hyperväkivaltainen päähenkilö itkee valtoimenaan surressaan muiden kuolemaa. Tämä on todiste hänen inhimillisyydestään, vaikka hän onkin puoliksi demoni.
Lännessä kuulee myös usein sanottavan, että miespuolisten JRPG-hahmojen riikinkukkomainen ulkonäkö on jollain tapaa feminiininen tai gay, vaikka japanilaiset kuluttajat näkevät asian kokonaan toisella tavalla. Sen sijaan maskuliinisuus yhdistetään Japanissa enemmän assertiiviseen ja itsevarmaan käytökseen – hiusgeelin määrään katsomatta. Ylenpalttinen muskelipullistelu taas on siellä ihmisten mielestä melko homoa.
Länsimaisten kuluttajien mielestä Final Fantasy XV:n päähahmoista eniten homokoodattu lienee Prompto (vasemmalla). Japanilaisen näkemyksen mukaan homoin hahmo taas on Gladio (toinen vasemmalta.)
Ja sitten on tosiaan se väkivalta. Länsimaisessa mediakulttuurissa on ihan uskottavaa kasata kokonaisia tarinoita sen ympärille, että tyttö haluaa ampua jousella ”vaikka on tyttö” – Pixarin Urhea esimerkiksi. Japanissa taas jousiammuntaa ylipäätään pidetään leimallisesti feminiinisenä lajina.
Eikä se ole läheskään ainoa esimerkki. Esimerkiksi naginataa alettiin pitää naisten aseena 1600-luvulta eteenpäin, kun sen merkitys taistelukentillä väheni. Samurailuokan naisten odotettiin pystyvän puolustamaan kotiaan sillä välin kun miesväki oli sotimassa, joten naginatasta tuli kodinturva-ase. Eikä miekkojakaan mitenkään nimenomaan maskuliinisina pidetä – harvapa ei olisi edes joskus nähnyt eleganttia japanilaisnaista katana kädessä.
Kabaneri of the Iron Fortressissa aatelisneito Ayame kiskaisee seinältä naginatan, kun neuvottelut kuumenevat liiaksi.
Joka tapauksessa tämä johtaa siihen, että japanilaisessa viihteessä hahmon miehekkyys tai naisellisuus ei ole sidottu väkivaltaisuuteen tai fyysiseen avuttomuuteen, toisin kuin lännessä usein on. Siksi japanilaiset mieshahmot voivat olla fyysisesti kyvykkäitä olematta sänkisiä muskelimasoja, ja vastaavasti naishahmot voivat olla fyysisesti kyvykkäitä olematta stereotyyppisiä poikatyttöjä.
Länsimaisen tekijän on nykyään käytännössä mahdotonta luoda ”vahvaksi naishahmoksi” luokiteltavaa hahmoa vahingossa, vaan väkivaltaisuuden tai muun fyysisen kyvykkyyden takana on aina tietoinen harkinta. Mutta koska japanilaiset eivät ajattele sukupuoliroolien olevan juurikaan sidottuja väkivaltaisuuteen, koko ”vahvan naishahmon” käsite on japanilaisessa viihteessä tietynlainen non-issue.
Tästä johtuen japanilaiset tulevat usein ihan vahingossa luoneeksi hahmoja, jotka ovat hahmoina tasapainoisempia ja ehjempiä kuin lännen naispuoliset toimintasankarit.
Omalla tavallaan onkin ehkä ihan luonnollista, että aidoimmilta tuntuvia vahvoja naishahmoja tulee luotua juuri siellä, missä tekijät eivät vietä kaikkea aikaansa miettien, miten he voisivat parhaiten luoda naishahmoistaan mahdollisimman ”vahvoja”. Ja niille jotka vanhasta tottumuksesta toistelevat mantraa Japanista kaiken seksismin kehtona tämä voisi ehkä toimia muistutuksena siitä, että välillä kannattaisi kenties myös katsoa peiliin.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Ylivertainen japanilainen ystävänpäivä
Seuraava: Lausut todennäköisesti täysin väärin