Idän lumo: Fanikääntämällä saa parempaa

Japanilaista popkulttuuria on kautta historian fanikäännetty itse. Nykyään niin kuitenkin tehdään vähemmän kuin koskaan ennen, ja se on sääli.

24.3.2022 17:51

Polygon julkaisi tällä viikolla artikkelin animen fansubbaamisesta. Jutussa on monia pikku epätarkkuuksia, joista isoin on hämmentävä väite jonka mukaan striimipalvelut tekevät käännökset ”muutaman tunnin sisällä” Japanissa esittämisestä.

Simulcast translation for anime is done within a few hours of Japanese broadcast, and involves a high level of coordination, with staffers literally working around the clock to finish episodes.

Oikeasti jaksot toimitetaan käännettäväksi etukäteen, jotta kukin jakso voidaan julkaista sillä minuutilla kun sen japanilainen TV-esitys on päättynyt.

Artikkeli kuvaa fansubbaamista – jaksojen kääntämistä ja julkaisemista netissä ladattavina videotiedostoina – kuolevana piratismin muotona, jota harrastavat nykyään enää harvat omistautuneet fanit. Ja näinhän se tosiaan on; sen perinnöksi on jäänyt se, miten modernit videonpakkausalgoritmit ja tekstitystyökalut on alun perin kehitetty nimenomaan sitä varten. 

Harva tämän lukija tuskin tietää aiheen historiaa, joten otetaan pikainen kertaus.

Universaali totuus on kautta aikojen ollut se, että lähes kaikki japanilainen popkulttuuri on tullut länteen nimenomaan vetämällä eikä työntämällä, kuten olen aiemminkin maininnut. Japanin valtio on vuosikymmenen ajan pumpannut tukiaisrahoja Cool Japan -projektiinsa, jonka olisi tarkoitus kasvattaa popkulttuurin vientiä. Tulokset ovat kuitenkin olleet laihoja. Digimangakauppa JManga suljettiin parissa vuodessa, animestriimisivusto Daisuki samaten. Etenkin yritykset promota Cool Japanin nimen alla musiikkia ovat olleet kiusallisia, ja ne muusikot jotka ovat saavuttaneet suosiota ulkomailla – kuten Babymetal ja Kyaru Pamyu Pamyu – ovat tehneet sen ilman valtion apua, YouTuben kautta.

Menneinä vuosikymmeninä mitään tällaista ei tietenkään ollut olemassa. Ajatus animen virallisista länsimaisista julkaisuista oli tuntematon käsite, eikä kysyntä kohdannut tarjontaa. Tämän vuoksi fanit alkoivat kääntää animea itse, alun perin VHS-kaseteille. Vuosituhannen vaihteen kieppeillä netin yleistyminen sai kasetit vaihtumaan videotiedostoiksi, joita fanit jakelivat keskenään mm. IRC:n kautta. Yksi ensimmäisiä digitaalisesti levitettyjä fansub-sarjoja oli Love Hina, jonka TV-animesovitus alkoi vuonna 2000.

Animen suosion kasvaessa siitä alkoi tulla näihin aikoihin Pohjois-Amerikassa massiivinen juttu myös kaupallisesti: 00-luvun alun kuplan aikoihin lähes kaikki TV-anime julkaistiin Pohjois-Amerikassa DVD:llä. Fansub-puolella taas BitTorrent-teknologia tuli käyttöön vuonna 2003 ja mahdollisti entistä helpomman tiedostonjakamisen. Aluksi alan suurin uutissivusto Anime News Network jopa kannusti fansubbaajia siirtymään torrenttien käyttöön moraalisista syistä, mutta varsin pian fansubbaamisesta alettiin puhua lähes yksinomaan negatiiviseen sävyyn, keskittyen siihen miten se varasti leivän virallisten julkaisijoiden pöydästä. Aiheeseen liittyvä moraalinen kädenvääntö oli kovimmillaan viimeistään DVD-kuplan puhjettua vuoden 2007 paikkeilla. 

Laajakaistayhteyksien nopeutuessa alkoi syntyä myös piraattistriimisivustoja, joilla ei ollut enää mitään tekemistä fanikääntämisen kanssa. Niiden ylläpitäjät tarjosivat katsottaviksi muiden fanikääntämiä sarjoja ja käärivät mainosrahat omiin taskuihinsa. Yksi näistä sivustoista oli vuonna 2006 perustettu Crunchyroll.

Crunchyroll vuonna 2006 ja Crunchyroll nykyään.

Crunchyroll sai kuitenkin ison sijoituksen ja käänsi kelkkansa vuoden 2009 alussa lailliseksi firmaksi. Pian se poisti fanikäännökset katalogistaan kokonaan ja alkoi lisensoida ja kääntää sarjoja striimattavaksi samana päivänä kuin ne esitetään Japanissa. Eloon jääneet DVD-julkaisijat seurasivat perässä striimibisnekseen, ja vuosien varrella animeen keskittyneitä striimipalveluita on syntynyt useita lisää – mukaanlukien Hidive ja Wakanim. Tänä päivänä Crunchyroll on maailman menestyksekkäin niche-striimipalvelu, jolla on kaksi miljoonaa maksavaa tilaajaa.

Nykyään käytännössä jokainen animesarja julkaistaan virallisilla tekstityksillä saman tien. Tätä kutsutaan simulcastaamiseksi, ja se on mullistanut animen helpon ja nopean kulutettavuuden myös täällä Euroopassa. Ajatus siitä että levyjulkaisua pitäisi odottaa vuosi – tai että kukaan ylipäätään haluaisi ostaa TV-sarjoja levyille poltettuna – tuntuu nykyään yhä kaukaisemmalta. Viimeistään kesän 2017 jälkeen ei Anime-lehteen arvosteluita kirjoittaessakaan ole enää tarvinnut teeskennellä, että jos sarja ei ole Crunchyrollin lisensoima se on pudonnut syliin taivaasta.

Mutta kun ne viralliset tekstitykset ovat lähes joka sarjasta olemassa, ne on helppo ripata automaattisesti piraattilevitykseen. Näin ollen jokainen virallisesti jossain striimattu animesarja löytyy saman tien torrent-sivustoilta nimen HorribleSubs alta.

Koska tiedostojen lataaminen on nykynuorisolle liian työlästä, muiden työllä loisivat piraattistriimisaitit eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Uusia putkahtelee pystyyn kun edellisiä suljetaan, ja kryptovaluuttaa jauhavien mainosten tuotto valuu nykyään kiinalaisen järjestäytyneen rikollisuuden taskuihin. Sen lisäksi isoin ero menneeseen on se, että ne tarjoavat nykyään ripattuja versioita virallisista tekstityksistä, eivät fansubbeja.

Tämän myötä fansubbaaminen on sitten tosiaan käytännössä kuollut sukupuuttoon. Polygonin artikkeli kirjoittaa:

Those amateurs, who translate anime in their spare time and for free, can’t compete with a well-funded and -staffed venture that guarantees access to shows on a strict schedule.

Tämä saa asian kuulostamaan resurssikysymykseltä. Oikeastaan kyse on kuitenkin ihan vain tarpeettomuudesta: miksi vaivautua näkemään mitään vaivaa, kun 99% potentiaalisesta yleisöstä kuitenkin lataa sen ensimmäisenä julkaistavan torrentin – joka on aina HorribleSubsin julkaisema rippi virallisesta julkaisusta?

Tämän vuoksi fansubbaaminen ei ole nykyään enää lainkaan samanlainen kiihkeitä moraalikeskusteluja synnyttävä kuuma peruna kuin kymmenen vuotta sitten. Sen merkitys nykyiselle animepiratismille kun on käytännössä olematon – 99% laittomasta animenkulutuksesta tapahtuu nykyään laittomien striimisivustojen kautta, ja niiden tarjonnasta 99% on rippejä virallisista striimijulkaisuista. Tässä sopassa ne muutamat fansubit ovat niin merkityksetön juttu, että Polygonkaan ei tuossa artikkelissaan näe tarpeelliseksi ottaa kantaa asian laittomuuteen. 

***

Sitä mitä artikkelissa ei sanota on se, miksi jotkut kuitenkin sitten edelleen näkevät vaivaa omien fansubien tekemisen eteen. Aina kun joku fansubtiimi nykyään herää kuolleista, kyse on konkreettiseen tarpeeseen vastaaminen.

Yksi yleisimpiä syitä nykyään on Netflixin lisensoimaksi joutuminen, joka johtaa siihen että virallinen julkaisu nähdään vasta joskus puolen vuoden päästä. Kesällä esitetty Sirius the Jaeger on yksi hyvä esimerkki, tällä viikolla alkanut Kakeguruin kakkoskausi toinen. Sellaisiakin sarjoja on joita ei yksinkertaisesti vain lisensoida, kuten artikkelissakin mainitun Aikatsun kaltaiset lastensarjat, joilla kuitenkin on aikuisfaninsakin.

Käännöslaatu on toinen yleinen kipupiste. Huonosti käännettynä sarja kuin sarja kun tuntuu helposti huonommalta, sekavammalta ja tyhmemmältä kuin se oikeasti on. Suurin osa kuluttajista ei tätä tietenkään tiedosta, vaan syyttää teosta. Siksi onkin omalla tavallaan hyvin surullista, miten englanninkieliset animemediat eivät systemaattisesti ota koskaan minkäänlaista kantaa minkään teoksen julkaisulaatuun. Esimerkiksi keskustellessani Anime News Networkin päätoimittajan kanssa minulle on tullut hyvin selväksi, että hänen mielestään kulttuurimedian tehtävä on arvioida vain teosta itseään, ja että kuluttajansuoja-asiamiehenä toimiminen ja julkaisijoiden kritisoiminen on kokonaan taidekritiikin ulkopuolinen asia.

Hidive.

Tällainen kärjistetty näkemys saattaa toki ehkä pohjata siihen, miten jotkut animen ja mangan länsimaiset kuluttajat ovat aina käyttäneet virallisten julkaisujen kritisointia niiden ”huonosta laadusta” tekosyynä piratismin oikeuttamiseen. Milloin on väännetty kättä liian kotouttavista käännösratkaisuista, milloin videonpakkauslaadustaa. Viime aikoina oikealle kallellaan olevat tyypit ovat alkaneet syyttää Crunchyrollia jopa SJW-propagandasta. Jotkut ovat jo valmiiksi päättäneet länsimaisten manga- ja animejulkaisijoiden olevan turhia ja ahneita loisia joita kuuluu boikotoida, ja etsivät sille vain aina uusia tekosyitä.

Toisaalta juuri siksi onkin niin sääli, että julkaisulaadun kritiikkiä ei löydy asiallisemmista suunnista, koska etenkin nykyään kritisoitavaa olisi. WarnerMedian omistukseen siirtynyt Crunchyroll on viime vuosina polkenut kääntäjiensä palkkiot alas, ja laadussa on alkanut olla sen vuoksi välillä pahaakin heittelyä. Levyjulkaisija Sentai Filmworksin omistaman Hidiven laatu taas on aina ollutkin hutera: jos Hidiven lisensoimalle sarjalle sattuu se yksi huono kääntäjä, peli on menetetty.

Näin kävi esimerkiksi viime syksynä esitetylle Revue Starlightille, jonka fanikääntäjää Polygonin artikkelissa haastatellaan. Sen virallinen käännös oli täynnä sarjan tapahtumia vaikeuttavia käännös- ja asiavirheitä – siitä puhumattakaan, että kääntämättä oli jätetty ruudulla näkyviä tekstejä ja joka jaksossa olevien musikaalikohtausten lyriikat. Itsekin jätin siksi Hidiven version katsomatta ja katsoin sarjan vanhanaikaisesti fansubattuna.

Kokonaan oma lukunsa ovat sitten mediajätit Amazon ja Netflix, jotka myöskin ovat viime vuosina työntäneet soppansa animen puolelle. Niiden tekstityslaatu on tunnetusti mitä on, koska ne eivät pidä sitä prioriteettina.

Kokkokun tapauksessa taas minun oli turvauduttava HorribleSubsin torrentteihin ihan vain siksi, että Amazon oli unohtanut laittaa tekstitykset päälle osassa jaksoista. (Sittemmin asia on näemmä korjattu.)

Fanikääntäminen ei tietystikään automaattisesti ole laadultaan korkeampaa. Silloin kun se sitä on, syynä on sama logiikka kuin vaikkapa open source -softan kehittämisessä, Wikipedian ylläpitämisessä tai muissa talkooprojekteissa: ihmiset ovat aina valmiimpia tekemään jotain ilmaiseksi kuin halvalla. Toinen on vapaa-ajan projekti; harrastus, jolla on sosiaalinen ulottuvuus ja jonka lopputuloksen laatu on henkilökohtainen ylpeydenaihe. Toisessa taas mukaan kuvioon tulevat ikävät arkirealiteetit – kuten sen miettiminen, kuinka monta tuntia johonkin viitsii käyttää pelkän ammattiylpeyden vuoksi, jos korvaus pysyy joka tapauksessa samana.

Joka tapauksessa yleinen totuus on vuosien ajan ollut se, että anime- ja mangaharrastajat pitävät fanikäännöksiä usein jollain tavalla parempina kuin virallisia julkaisuja. (Tätä toistellaan usein alan akateemisissa tutkimuksissakin.) Edellämainituista syistä tälle olisi ehkä nykyään tarvetta enemmän kuin koskaan – mutta koska niitä fanikäännöksiä ei animen puolella ole juuri olemassakaan, ihmisillä ei ole kauheasti mihin verrata.

Kaikki eivät toki ole tietoisia siitä, että se ladattu torrentti animejaksosta ei oikeastaan olekaan fanikäännös. Tästä syntyy sitten vähän koomisia tilanteita, kun ihmiset eivät tiedä mitä kuluttavat edes piraattikaman suhteen.

Polygonin artikkelin kommentoija luulee HorribleSubsin rippejä fansubeiksi.

Animen fanikääntäminen saa aina mediassa aina eniten palstatilaa, mutta totta kai fanikääntämistä tehdään myös mangan ja pelien puolella. Mangan puolella ikävä totuus on edelleen se, että fanikäännöksille on kysyntää koska niille on tarvetta. Pohjoisamerikkalaiset kustantajat julkaisevat toki englanniksi sadoittain nimikkeitä, mutta siitä huolimatta 99 % japanilaisesta sarjakuvasta ei koskaan näe päivänvaloa millään muulla kielellä kuin japaniksi. (Jos fanikäännökset laskee mukaan, luku laskee ehkä pari prosenttia.)

Asiaan vaikuttaa toi myös se, että mangan kääntäminen on teknisesti paljon helpompaa ja vähätöisempää kuin animen. Kielitaidon lisäksi tarvitaan vain osaamista Photoshopin käytössä. (Ja jokainen fanikäännettyä mangaa koskaan lukenut varmasti myöntää, että kaikki eivät anna niidenkään puuttumisen häiritä.)

Pelien fanikääntäminen taas on totta kai teknisesti vielä haastavampaa. Ihan ensimmäisenä seinä tulee vastaan sillä puolella puhtaasti käännettävän tekstin määrän takia.

Esimerkiksi tässä Game Informerin haastattelussa Segan lokalisaatiotiimin Sam Mullen ja Andrew Davis laskevat lonkalta, että vaikka editori tarkistaisi tekstiä 15 000 japanilaismerkin verran päivässä, menisi kolmen miljoonan merkin pituisen pelin tarkistamiseen 11 kuukautta. Yakuza 5:n käsikirjoitus on 2,5 miljoonan merkin pituinen, Persona 5:n taas noin 3,8 miljoonan merkin pituinen.

Ja tässä kyse on siis tosiaan pelkästä käännöksen tarkistamisesta, ei itse kääntämisestä, johon menee toki huomattavasti pitempi aika. Juuri tämän takia isojen pelien käännöstyöt on pakko jakaa isomman tiimin kesken – mikä toisaalta sitten lisää tarvetta käyttää editoria käännöksen yhtenäistämiseksi. Tämän takia saadaan toisinaan sitten Persona 5:n lokalisaation kaltaisia ongelmatapauksia, joissa hahmojen puhetyylit ovat epäyhdenmukaisia ja kieli muutenkin tönkköä.

Persona 5:n käännös.

Tämän vuoksi pelipuolella ei koskaan ole päässyt syntymään samanlaista fanikäännöskulttuuria ja ”länsimaiset julkaisijat ovat vain ahneita loisia” -ajatusmaailmaa. Pelien fanikääntäminen on harvinaisempaa ja yhteisöllisempää ja tuppaa keskittymään PC-kulttiteoksiin, kuten vaikkapa bullet hell -sarjaan Touhou tai visual noveleihin kuten Umineko. (Tekstin suuren määrän vuoksi visual novel- ja romaanipuolella on muuten toisinaan käynyt niin, että establisoituneen fanikääntäjän tai -käännöstiimin englanninnosta käytetään lopulta myös virallisesti. Esimerkiksi Uminekoa kääntänyt Witch Hunt -tiimi päätyi ennen pitkää tekemään töitä myös virallisen länsijulkaisun parissa.)

Suurin osa japanilaispeleistä elää kuitenkin konsolipuolella, ja siellä tekniset haasteet ovat rajoittaneet fanikäännökset emulaattoreilla pyöriviin retronimikkeisiin. Tuoreempien pelien suhteen ainoa vaihtoehto on ollut järjestää mm. Operation Rainfallin kaltaisia näkyvyyskampanjoita, joiden tarkoitus on ihan vain lähettää viestiä Japaniin päin: ”Kyllä me ihan oikeasti ollaan kiinnostuneita näistä täälläkin. Eikä tarvitse poistaa sitä mahjong-minipeliäkään tai mitään. Ja kyllä me tiedetään mikä hostess club on.”

Yakuza 4 sai pitää kabarettiklubinsa myös länsimaisessa julkaisussaan, toisin kuin edeltäjänsä.

Ja se on vähän sääli. Tekijänoikeusasiat ovat toki aina oma keskustelunsa, mutta itse olen aina pitänyt olennaisena osana japanilaisesta mediasta keskustelemista sitä, että asioista on olemassa useita vaihtoehtoisia käännöksiä. Japanilaiset teokset kun nyt kuitenkin pitää kääntää, että suurin osa länsimaisista kuluttajista pääsee niistä nauttimaan, ja erilaisia käännösratkaisuja on hyödyllistä päästä vertailemaan.

Mutta jos käännöksiä on vain yksi, kuluttajat ovat täysin sen yhden julkaisijan armoilla. Siksi onkin vähän sääli, että fansubbauskulttuuri on menneisyyttä ja julkaisulaadusta keskusteleminenkin vain vihaisten nettihuutelijoiden alaa. Minun kun on vaikea pitää kuluttajatietoisuuden vähenemistä hyvänä asiana. 

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

Edellinen: Kaikki jumalat ovat eläviä jumalia

Seuraava: Ihmisellä on oikeus tuhota luontoa

Lisää luettavaa