Game of Thronesin viimeisen kauden viimeinen jakso tuli, meni ja jätti monet katsojat epämääräisen epätyydyttyneeseen tilaan. Paljon mustetta on vuodatettu siitä kirjoittamiseen miksi etenkin sarjan viimeinen kausi tuntui niin erilaisilta kuin aiemmat. Kantava konsensus tuntuu olevan, että siinä missä sarja alun perin kertoi tapahtumista se keskittyi lopulta kertomaan yhä enemmän hahmoistaan, kun alkuteoskirjat loppuivat kesken ja tuottajilla oli kiire marssittaa hahmoja juonenkäänteestä toiseen.
(Tämä teksti ei muuten sisällä minkäänlaisia spoilereita.)
Koska Game of Thrones on nykyään harvinainen esimerkki lähes jokaisen kuluttamasta monokulttuurista, ovat kaikki mediatalot maan päällä julkaisseet kaikenlaisia sitä käsitteleviä tekstejä. Niin on tehnyt myös Kotaku, jonka Gita Jackson kirjoitti maaliskuussa artikkelin nimeltä Game of Thrones has a Fullmetal Alchemist Problem. Kuulin artikkelista Kotakun Splitscreen-podcastissa, jossa Kirk Hamilton kuvaili sen suhdetta animesarja Fullmetal Alchemistiin melko pinnallisesti näin:
Well that’s a shallow take on Fullmetal Alchemist. https://t.co/3zJ5SIDbGE pic.twitter.com/hZKTTXXE8m
— Petteri Uusitalo (@ptjtsubasa) May 22, 2019
Pinnallisen tästä näkemyksestä tekee paitsi se, että Brotherhoodin sanominen automaattisesti alkuperäistä sarjaa paremmaksi on vähän pleebiä, myös se, että TV-sarjasovituksen juonen kiriminen alkuteoksensa ohi ei ole japanilaisen viihteen parissa millään tasolla ainutkertainen juttu. Soul Eater ja Kuroshitsuji nousevat mieleen kuuluisina esimerkkeinä, eivätkä uusintaversiotkaan ennenkuulumattomia ole – Hellsing on se Fullmetal Alchemistin jälkeen toiseksi kuuluisin esimerkki.
Japanilaisen viihteen ja etenkin animen parissa sarjojen sovittaminen mediamuodosta toiseen on nimittäin jokapäiväinen juttu, ja myös siitä syntyvät ongelmat ovat siksi arkipäiväisiä. Asiasta on väännetty vitsejä vuosikymmenestä toiseen, kuten vaikkapa tässä Gintama-klipissä kuvataan:
Tämä selitys on toki nykyään vuosia vanha, eikä kuvaa enää animen nykymaailmaa. Nykyään materiaalin loppuessa kesken ei tehdä enää juurikaan animeoriginaaleja fillerijaksoja tai -kausia, vaan yksinkertaisesti esitetään sarjaa lyhyemmissä pätkissä ja pidetään väleissä taukoja. My Hero Academian ja Attack on Titanin kaltaiset uudet sarjat toimivat siksi kovin eri tavalla kuin vanhemmat sarjat, kuten vaikkapa Naruto.
Nykyään netti on tosiaan täynnä Game of Thronesin lopetukseen nyrpeästi suhtautuvia mielipiteitä. Vielä toiseksi viimeisellä kaudellaan sarjaa kuitenkin pidettiin täysin ainutkertaisena kaikkeen muuhun amerikkalaiseen TV-viihteeseen verrattuna siksi, että se oli edetessään parantunut eikä huonontunut – kuten amerikkalaisille TV-sarjoille yleensä käy.
Tälle erikoislaatuisuudelle on olemassa oikein hyvä syy, ja se on se miten sarja perustuu nimenomaan valmiiseen alkuteokseen. Sen avaamiseksi miksi tämä on merkityksellistä meidän on kuitenkin kaivettava vähän kauemmas itse sarjasta.
***
Tässä viimeisen parin vuoden aikana amerikkalaiset jättifirmat – Netflix, Amazon ja pian myös Apple – ovat tunkeneet sorkkiaan yhä enemmän myös animeteollisuuden puolelle. Tämän johdosta olen päätynyt seuraamaan, miten eri amerikkalaisen TV-sarjaviihteen tuotanto toimii japanilaiseen verrattuna, ja ennen kaikkea miten erilaisilla ilmauksilla sarjoista puhutaan.
Amerikkalaisen sarjaviihteen parissa esimerkiksi puhutaan siitä, montako kautta sarjaa ”tilataan kerralla”. Ja siitä, tilataanko sitä 20 vai saman tien jopa 50 jaksoa. Kaikki lähtee siitä, että sarjan olemassaolon tarkoitus on jatkua mahdollisimman pitkään, koska se on itse oma tuotteensa. Animen puolella näin ei ole.
Länsimaisen TV-viihteen moderni historiahan menee suunnilleen näin: aikoinaan ruutuja hallitsivat tosi-TV-sarjat, mutta sitten tuli Sopranos, ja sen jälkeen Lost. Yhtäkkiä se totuus ei enää pätenytkään, että TV-sarjat eivät voineet olla jatkuvajuonisia. (Netflixin ja muiden striimipalveluiden nousun myötä ajatus siitä, että ihmiset eivät muka katsoisi sarjojen jokaista jaksoa, muuttui muutenkin yhä vanhanaikaisemmaksi.)
Tämä jatkuvajuonisuus on kuitenkin samalla myös kirous. Jokaisen kauden lopuksi on pakko vihjailla tulevaista juonenkäänteistä ja jättää auki irtonaisia juonenpätkiä, jotta rahoittajat myöntäisivät tuottajille uuden kauden. Ja sitten taas uuden, ja sitten sitä seuraavan. Nykyään ollaan tilanteessa, jossa lähes jokaisen sarjan on oltava vihjailuja tulevista juonenkäänteistä antava logiikkapähkinä, joiden juonen takana oleva totuus pitää pyrkiä ”ratkaisemaan”. Tällainen käsikirjoitustapa antaa polttoainetta tuhansille spekulaatioartikkeleille, joiden määrä kasvattaa sarjan suosiota.
Koska sarjat ovat itse omia tuotteitaan, suosio saattaa pakottaa tekemään jatkokausia silloinkin kun konsepti oli alun perin tarkoitettu vain yhden kauden mittaiseksi, kuten vaikkapa sarjoille 24 tai Pako kävi. Ja pian päädytäänkin tilanteeseen, jossa innokkaimmatkaan fanit eivät enää riitele siitä onko sarja mennyt pilalle ja väljähtynyt, vaan missä vaiheessa se niin teki.
Lost.
Ja koska kaikki johtaa aina takaisin sen seuraavan kauden kerjäämiseen, monet sarjat eivät koskaan saa tyydyttävää lopetusta. Suosion hiljainen lasku ajan myötä ajaa tekijät lisäämään fanisuosikkihahmojen ruutuaikaa ja tekemään muutenkin päätöksiä joiden oletetaan kasvattavan suosiota, kunnes sarja on lopulta ajautunut niin kauas alkuperäisestä konseptistaan, että rahoittajat lopettavat sen kesken. Säännöllisesti se viimeinen epätoivoinen cliffhanger jää tuskaisaksi avohaavaksi.
Etenkin scifi-TV:n puolella maailma on täynnä tuskaisen kesken lopetettuja sarjoja, Fireflysta Defying Gravityyn ja Farscapesta Dollhouseen. Tämän jälkeen tuottajat sitten haastatteluissa vääntelevät käsiään ja purkavat sydäntään siitä, miten he olisivat saavuttaneet todellisen visionsa siitä mihin halusivat sarjan viedä, jos olisivat saaneet vain yhdenkin kauden lisää. Tai kaksi.
***
Animen puolella tällaista ongelmaa ei ole koskaan ollut.
Se johtuu hyvinkin perustavanlaatuisista TV-kulttuurin eroista. Japanilainen TV-teollisuus on rakennettu 12 jakson vuosineljännesten ympärille, ja satojen viikottaisten jaksojen ajan jatkuvat sarjat ovat harvinaisuuksia. (Nykyään vielä harvinaisempia kuin ennen johtuen niistä syistä, jotka mainitsin tuolla aiempana.) Tämä kannustaa tekemään sarjoja, jotka ovat kokonaisia paketteja ja kertovat tarinan, jolla on selkeä lopetus. Traagisesti kesken jätettyjä TV-sarjoja Japanista ei löydy. Jatkokausia ei useinkaan saada, koska tekijätkin ovat yleensä siirtyneet jo kokonaan uusiin projekteihin.
Toinen ja vielä merkittävämpi syy on TV-sarjojen ansaintamalli. Japanissa sarjojen tekijät joutuvat maksamaan TV-kanaville ohjelmapaikan saamisesta eikä toisinpäin, joten jokaisen TV-sarjan on oletusarvoisesti pyrittävä ansaitsemaan rahansa jotain muuta kautta. Lastensarjat pyrkivät myymään leluja, aikuisten sarjat Blu-Ray-bokseja. Animen tapauksessa kyse on yleensä koko tuoteperheen markkinoimisesta ja ihmisten houkuttelemisesta mobiilipelin, oheistuotteiden tai alkuteoksen pariin.
Alkuteokset ovat tässä keskustelussa kaikkein olennaisin seikka. Suurin osa TV-animesarjoista pyrkii ensisijaisesti markkinoimaan sitä mangasarjaa, josta se on sovitus. TV-animen tuottaminen on toki hirvittävän kallista, mutta tulokset puhuvat puolestaan: TV-animesovituksia saavien mangasarjojen myynti kirjaimellisesti moninkertaistuu yhdessä yössä, kun ihmiset kuulevat sarjan olemassaolosta. Syy tähän on hyvin yksinkertainen: mangaa on kirjakaupoissa kymmenien tuhansien sarjojen edestä, mutta animea tehdään vain muutama sata sarjaa vuodessa. Se on siis varma tapa saada huomiota.
Toki tähän voi sanoa, että animen maailmahan on täynnä kesken jääneitä sarjoja – hyvin suurta osaa animesarjoista esitetään vain 12 tai 24 jakson ajan, ja jatkoa ei koskaan saada vaikka alkuteoksessa olisi vielä pokkarikaupalla sovitettavaa. Se on totta, mutta ainakaan kyse ei ole siitä että sarjat vain saisivat kylmästi kirveestä eikä kukaan tulisi koskaan tietämään miten ne päättyvät. Kyse kun ei ole originaaliteoksista, vaan sovituksista, jotka ovat alun perinkin vain alkuteoksensa mainoksia.
Se mitä ”sovitus” tarkoittaa on kuitenkin hyvin eri asia, kun puhutaan japanilaisesta ja länsimaisesta populaarikulttuurista. Kun sarjakuva Japanissa versioidaan vaikkapa TV-animeksi, sovitus seuraa alkuteostaan yleensä hyvinkin tarkasti – tai ”orjallisesti”, jos haluaa olla vähemmän mairitteleva. Usein jopa repliikintarkasti. Suurimpien mediatuoteperheiden kohdalla tämä on hyvin tarkoituksellinen päätös: halutaan, että sarjan fanit pystyvät keskustelemaan keskenään samoista juonenkäänteistä ja tapahtumista siitä riippumatta, kumpaa versiota sarjasta he seuraavat. Tätä kaavaa rikkovat poikkeukset ovat usein ankaraa keskustelua synnyttäviä mielipiteenjakajia.
March Comes in Like a Lionin TV-anime on visuaalisesti varsin erinäköinen sarja kuin manga johon se perustuu. Käsikirjoituksen puolesta se kuitenkin seuraa alkuteostaan niin tarkasti, että staffilistassa ei ole nähty tarpeelliseksi kreditoida sille edes erikseen ”käsikirjoittajaa.”
Amerikkalaisen mediakulttuurin parissa näin ei kuitenkaan tehdä. ”Sarjakuvan sovittamisesta muuksi mediaksi” tulee nykyään kaikille tietysti mieleen ensimmäiseksi Marvel – mutta eiväthän ne elokuvat pohjaa ”alkuteoksiinsa” kuin korkeintaan nimellisesti. Marvel-universumin elokuvat ammentavat sarjakuvien hahmoista ja juonielementeistä ja käyttävät niitä inspiraationlähteinään, mutta siitä huolimatta tekevät niin vahvasti omaa juttuaan, että pelkkiä ”alkuteoksia” lukemalla ei voi mitenkään tietää mitä missäkin elokuvassa tulee tapahtumaan. Sama pätee myös TV-muotoisiin sovituksiin, kuten Jessica Jonesiin ja vastaaviin. Sovitusstrategia on olennaisesti erilainen.
Näin tehdään tietysti ihan syystä: eri mediat noudattavat erilaisia kerronnallisia lainalaisuuksia. Esimerkiksi Watchmen-elokuva oli aikoinaan hyvinkin uskollinen alkuteokselleen, ja sitä pidettiin sen suurimpana yksittäisenä ongelmana. Se mikä toimii sarjakuvan muodossa ei aina toimi elokuvana – ei etenkään jos siitä joutuu tekemään sen takia kolmen ja puolen tunnin pituisen.
TV-sarjana tilanne olisi tietysti voinut olla kokonaan toinen. Onkin varsin lupaavaa, miten lännessäkin on nykyään lopulta alettu antaa TV-sarjalle arvoa jatkuvajuonisen tarinankerronnan formaattina. Sitä edelsi aika montaa synkkää vuosikymmentä, kuten aiemmin mainitsin.
Watchmen.
Kuten tuolla alussa kirjoitin, tekee Game of Thronesista niin poikkeuksellisen sarjan nimenomaan se, että se oli sovitus olemassaolevasta alkuteoksesta. Se ei pyrkinyt venyttämään itseään ikuisuuksiin, vaan perustui olemassaolevaan kirjasarjaan, jonka juoni oli matkalla kohti ennalta määrättyä loppua. Tämä teki siitä TV-sarjan, joka muistutti tässä mielessä paljon enemmän animea kuin mikään muu amerikkalainen tekele.
TV-sarja seurasi alkuteoksensa nuotteja – usein mielenkiintoisilla tavoilla omia tulkintojaan tehden, hahmoja tai näiden tekemisiä yhdistellen, joskus käytännön syistä ja joskus ihan vain luovina ratkaisuina. Mutta kuitenkin niin, että neljänteen kauteen asti kirjoja lukeneet pystyivät enimmäkseen tietämään, mitä tulisi tapahtumaan.
Koska ne valmiit nuotit olivat olemassa, sarja ei pelannut amerikkalaisen TV-viihteen yleisten lainalaisuuksien mukaan, ja tämä teki siitä freesin ja jännittävän. Hahmoja kuoli, mutta tarina jatkui silti. Sarjaa rakastettiin juuri siksi, että ensimmäisen kauden jälkeen se ei kertonutkaan viiden kauden verran Ned Starkista istumassa Rautavaltaistuimella. Katsojien odotukset ja toiveet olisivat painostaneet tekijöitä tällaiseen suuntaan, jos kyseessä olisi ollut ”originaalisarja”, kuten animen parissa sanottaisiin.
Ned Stark istumassa Rautavaltaistumella.
Ei ole minkäänlaista pulaa Game of Thrones -artikkeleista maailmassa, jossa jopa Helsingin Sanomat julkaisee sellaisia. Ei etenkään sellaisista, jotka käyvät läpi sitä, miksi sarjan tyyli muuttui, kun kirjat loppuivat kesken ja tuottajat joutuivat esittämään oman tulkintansa tarinasta pelkkien ranskalaisten viivojen varassa. Esimerkiksi tämä artikkeli esittää minusta varsin onnistuneen näkemyksen siitä, miten sarjan lähestymistapa tässä vaiheessa muuttui, koska Hollywood on tottunut kertomaan yksilöistä kertovia psykologisia tarinoita eikä laajoja sosiologisia narratiiveja, joissa yksilöiden kohtaloilla ei ole väliä.
Siksi en näe tarpeelliseksi esittää asiasta omia näkemyksiäni tämän pidemmin. On kuitenkin ollut varsin hauskaa nähdä, miten Game of Thronesin yhteydessä sellaiset teosten mediamuodosta toiseen sovittamisen seikat, jotka ovat animenkatsojille olleet tuttuja jo vuosikymmeniä, ovat nousseet nyt yleisen keskustelun aiheeksi.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja pitää Mangakartta-podcastia ja on Anime-lehden entinen päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Tokio jota ei ole olemassa