”Kuulostaa roskaavalta”, sanoi muuan entinen opiskelukaverini. Tämä oli hänen ensimmäinen reaktionsa mainitessani kairot, kädenlämmittimet.
Kairo on pieni litteä pussukka, jonka sisältämä rautajauhe alkaa hapettua pakkauksen avaamisen jälkeen ja tuottaa lämpöä yli kymmenenkin tunnin ajan. Eri kokoja on hansikkaisiin mahtuvista koko alaselän peittäviin, ja osassa on vaatteisiin kiinnittämistä helpottava tarrapinta. Ne maksavat hyvin vähän, ja Japanissa niitä myydään jokaisessa kulmakaupassa. Tämän viikon pakkasissa olen itse pitänyt sellaista povitaskussa pitämässä seuraa kännykälle.
Suomessa konsepti on lähes täysin tuntematon. Täällä jotkut ehkä tuntevat eräliikkeissä myytävät geelityynyt, jotka ajavat samaa asiaa, mutta siihen se sitten jääkin. Tästä voisi lähteä veistelemään siihen suuntaan, miten Japanin kaltaisissa lauhkean meri-ilmaston maissa ihmisillä ei ole samanlaista kunnioitusta talven hengenvaarallisuutta kohtaan, eikä lämpimiä vaatteita pidetä samalla tavalla itsestäänselvyytenä.
Mutta keskitytään sen sijaan tuohon ensireaktioon kertakäyttöisen kädenlämmittimen roskaavuudesta. Japanilaiset käyttävät todennäköisesti yhtenä talvipäivänä enemmän kädenlämmittimiä kuin koko Suomessa on asukkaita, mutta kertakäyttökulttuurin syväänjuurtuvuus näkyy japanilaisessa arjessa myös lukemattomin muin eri tavoin.
***
Japanissa on täysin mahdotonta käydä minkäänlaisessa kaupassa ilman että myyjät pakkaavat pyytämättä jokaisen ostoksen muovipusseihin, jotka sitten pakataan yhdessä isompaan muovipussiin. Muovipusseja Japanissa käytetään todennäköisesti tuhat kertaa enemmän kuin kädenlämmittimiä. Ruokaa ostaessa mukaan saa todennäköisesti useammat kertakäyttöaterimet. Kahvilassa asiakasta odottaa kertakäyttöinen kosteuspyyhe. Kaikki mahdollinen on yksittäispakattu muoviin: keksit, hedelmät, vanupuikot…
Muovia ei ylipäätään pidetä halvanoloisena tai epäeettisenä materiaalina. 70-luvun talouskasvun aikainen näkemys muovista moderniuden ja korkean elintason merkkinä ei ole koskaan oikeastaan kadonnut mihinkään.
Tölkkien ja pullojen kierrätykseen sekä kotitalousjätteiden lajittelemiseen palaviin ja palamattomiin suhtaudutaan toki uskonnollisesti, ja monet japanilaiset luulevatkin jätteiden lajittelun olevan puhtaan japanilainen keksintö. Lajittelun vuoksi monet ajattelevat, ettei jätteen määrällä sanottavasti ole väliä, vaikka palavat roskat päätyvät savuna taivaalle ja palamattomat täyttömaaksi. Kertakäyttökulttuuri ulottuu myös makrotasolle – esimerkiksi talojen ei odotetakaan kestävän enempää kuin 30-40 vuotta, osittain maanjäristysten ja osittain käytettyjen asioiden likaisena pitämisen vuoksi.
Tämä kaikki tuntuu tietysti hyvin hämmentävältä meille suomalaisille 80-90-lukujen kasvateille. Minun ikäryhmäni lapsuudessa joka toinen lastenpiirretty ja sarjakuva kertoi jollain tavalla kierrättämisestä, uhanalaisista eläimistä tai ympäristönsuojelusta – Kapteeni Planeetasta Vili Vilperiin, Bambukarhuista Kaukametsän pakolaisiin. Jopa Rölli-peikko otti yhteen roskanheittäjien kanssa ennen karkkipussimaskotiksi eläköitymistään.
PTV:n esittämä Widget on tyypillinen 80-90-lukujen taitteen lastensarja.
Viime viikkoina japanilainen siivousguru Marie Kondo on noussut maailmalla aiempaa laajemmaksi puheenaiheeksi, kun hänestä kertova Netflix-sarja on nostanut hänet niidenkin ihmisten tutkaan, jotka eivät ole koskaan Konmari-kirjoja lukeneet.
Kondon järjestelymetodin ydin on sen miettimisessä, mitä tavaroita oikeastaan lopulta haluaa säilyttää, ja poisheitettävistä asioista irtipäästämisessä henkisellä tasolla. Tällainen minimalismiin pyrkiminen on totta kai linjassa perinteisen japanilaisen estetiikan kanssa – mutta monet ovat myös huomauttaneet, että nimenomaan Japanissa tällaisia neuvoja tarvitaan. Perinneideaaleista huolimatta japanilaiset kun ovat mestareita haalimaan paljon tavaraa hyvin pieneen tilaan.
Joka tapauksessa ne tavarat joista on päätetty luopua heitetään lopuksi pois. Tämäkin on lännessä herättänyt kritiikkiä: Kondon opit keskittyvät vain tavaroiden poisheittämiseen, eivät sen haalimisen vähentämiseen. Kuinka epäekologista.
Japanin roskanheittäjäideologia ei tietenkään ole mikään uusia ilmiö. Japanin suhtautumisen kertakäyttökulttuuriin huomasi aikoinaan jo kyberpunk-kirjailija William Gibson, joka novelleissaan ja romaaneissaan käytti roskaa tarkoittavaa sanaa ”gomi” sellaisenaan eksoottisena lainasanana. Länsimaisena ihmisenä hän toki käytti sitä kulutusyhteiskunnan kritisoimiseen 80-luvun ekologisessa hengessä.
Omassa mielessäni ajatus tavaroiden keräämisestä ja poisheittämisestä on pyörinyt viime aikoina myös siksi, että olen pelannut Switchille uudelleenjulkaistua Katamari Damacya. Sen maailma on yhtä aikaa sekä hyvin arkinen että surrealistinen: sekä sisätilat että kadut ovat täynnä ihan tavallisia tavaroita, jotka eivät kuitenkaan ihan kuulu sinne missä ne ovat.
Viivottimia. Työmaakypäröitä. Sammuttimia. Pulpetteja. Sateenvarjoja. Kastelukannuja. Juomatölkkejä. Rakkauskirjeitä. Tuulettimia. Nitojia. Kenkiä. Hammastahnatuubeja. Oli esine mikä tahansa, pelissä sillä on kuitenkin vain yksi tarkoitus: kaiken roinan kasaan pyörittäminen ja lopputuloksen ampuminen avaruuteen. Epäekologista ehkä, mutta ah niin katarttista.
Tämä poisheittämisen ja epäekologisuuden kulttuuri on toki lähes täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, millainen kuva ihmisillä Japanista on. Aina välillä vastaan tulee feelgood-meemejä, joissa hehkutetaan japanilaisesta perinteestä korjata rikkimenneitä kulhoja kullalla – ja niitä kommentoivaa vinoilua, jonka mukaan oikeasti mikä tahansa hajonnut asia heitetään saman tien pois ja ostetaan Daisosta uusi sadalla jenillä. Paperittomista toimistoistakaan on turha haaveilla, kun faksit ovat yritysmaailmassa edelleen päivän sana ja vanhemmat ihmiset lukevat sähköpostinsa edelleen mieluiten printattuina.
Tämän lisäksi se perinteinen romanttinen kuva Japanista on maa, jossa ihmiset elävät sopusoinnussa ja harmoniassa luonnon kanssa. Japanilaiset itsekin toistelevat tätä näkemystä mielellään, mutta se ei kuitenkaan ole kovin hyvin linjassa todellisuuden kanssa.
***
Viime aikoina olen lukenut Alex Kerrin vuonna 2002 ilmestynyttä kirjaa Dogs and Demons. Kerr kuvaa siinä Japanin modernia yhteiskuntaa ongelmineen ja keskittyy paljolti siihen, miten ja miksi japanilaiset ovat tasaisen tappavasti päällystäneet maataan betonilla 50-luvulta alkaen.
Kerr kuvaa Japanin kansanluonteen olevan edelleen jumissa kehittyvän maan ajattelutavassa – sodanjälkeisten vuosien maailmassa, jossa asvaltoidut tiet olivat itsestäänselvästi parempia kuin päällystämättömät, terässillat parempia kuin vanhat puiset sillat, säntilliset muoviastiat parempia kuin vanhat käsintehdyt. Sana kirei tarkoittaa yhtä aikaa sekä ”kaunista” että ”puhdasta”, Kerr huomauttaa, ja tämä ajattelutapa näkyy Japanissa niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa.
Kyse ei kuitenkaan ole niinkään siitä, että Japanin perinnearvot olisivat jotenkin muuttuneet maan modernisaation myötä. Kerr huomauttaa, että kukkienasettelun, bonsaipuiden ja haravoitujen hiekkapuutarhojen kaltaiset perinteet ovat nimenomaan luonnon hallitsemista, jokaisen risun pakottamista halutulle paikalle.
Länsimaistyylisen ”luonnon arvostamisen” kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Sodan jälkeen yleistynyt moderni teknologia vain mahdollistaa sen, että kaikkeen luontoon voidaan nyt suhtautua kuin omaan puutarhaan.
Muutama teksti sitten kirjoitin näin:
Japanin saaret ovat yhtäältä täynnä vehreää luontoa ja toisaalta ihmisiä uhkaavia luonnonilmiöitä kuten taifuuneja ja maanjäristyksiä, mikä on synnyttänyt aivan toisenlaisen maailmankuvan kuin Lähi-idän aavikoilla syntynyt maailmankuva ihmisestä luomakunnan kruununa ja näkymättömästä Taivaan isästä.
Tätä anekdoottia voisi tässä yhteydessä laajentaa. Länsimaisen kulttuurin luontosuhde lähtee siitä ajatuksesta, että ihminen on luonnolle uhka – mielessä ovat jatkuvasti öljykatastrofit, muovilla täyttyvät meret ja sademetsien avohakkuut. Japanilaiset eivät kuitenkaan ole koskaan varsinaisesti luopuneet siitä esiteollisesta ajatuksesta, että luonto on uhka ihmiselle, joka yrittää vain pysyä hengissä rankkasateiden, mutavyöryjen, tulivuorenpurkausten ja muiden ihmistä isompien katastrofien välissä. Talvea ja kylmää japanilaiset eivät ehkä kunnioita ja pelkää samalla tavalla kuin suomalaiset, mutta sen sijaan he suhtautuvat samanlaisella käytännöllisellä järkevyydellä luontoon ylipäätään.
Ekologisuutta ei Japanin koululaisille ole koskaan juuri opetettu, ja sanasta ”luonnonsuojelu” tulee monille ensimmäisinä mieleen lähinnä valaanpyyntialuksia ahdisteleva ulkomaalainen Greenpeace. (Kenties juuri tämän vuoksi japanilaisissa teoksissa näkyy niin paljon erilaisia ekoterroristijärjestöjä, kuten Final Fantasy VII:n Avalanche.) 50-luvulle jumittunut ajatusmaailma näkyy koululaisryhmille maalailtavassa ajatusmaailmassa: padot ja merimuurit ovat tie aiempaa aurinkoiseen tulevaisuuteen, jossa kenenkään ei tarvitse enää pelätä tulvivan joen tai tsunamin vievän kotiaan. Ja ei siinä, kyllähän ne usein pelastavat kokonaisia paikkakuntia.
Varjopuolena kuitenkin on, että tämä maailmankuva on vuosikymmenten myötä saanut Japanin päällystämään pienimmätkin purot kymmenen metrin levyisiksi betonikuiluiksi ja kiveämään jokaisen rinteen maanvyöryjen varalta. Kaupungeissa moottoritiet on rakennettu tilanpuutteen vuoksi jokien päälle, ja niiden tukipylväät estävät vettä virtaamasta ja tappavat ekosysteemin. Kerrin kirjan julkaisuaikaan Japanin 113 joesta kaikki paitsi kolme oli padottu; yhteensä patoja oli koko maassa 2800, ja puolentuhatta lisää oli rakenteilla. Jo vuonna 1993 Japanin merenrannoista 55% oli betonoitu eroosiota estävillä tetrapodeilla.
Osittain kyse on toki ihan vain korruptiosta ja byrokratiasta. Japani upottaa bruttokansantuotteestaan tällaisiin rakennusprojekteihin moninkertaisesti enemmän kuin muut teollisuusmaat, ja kaikki välikädet haluavat kakusta osansa.
Jos olet koskaan ihmetellyt miksi niin moni yakuza-aiheinen viihdeteos keskittyy erilaisten rakennustyöprojektien ympärille, se johtuu ihan vain siitä miten paljon rahaa niissä liikkuu. 50-luvulta alkaen uusia lähiöitä on rakennettu kaupunkien ympärille loppumattomaan tahtiin, mutta myös maaseutu on saanut betonista osansa. Sillat lähes asumattomille saarille ja vuoria halkovat moottoritiet keskellä ei-mitään ylläpitävät pienten paikkakuntien työllisyyttä ja taloutta, jotka romahtaisivat, jos rakentaminen lakkaisi. Kaikki ministeriöiden myöntämä budjetti on käytettävä johonkin, koska muuten sitä leikataan seuraavana vuonna.
Tyypillistä japanilaista lähiömaisemaa. (Bloom into You.)
Paradoksaalisesti kaiken tämän takana on pohjimmiltaan se japanilainen maailmankuvaa, jonka mukaan ihmiskunta ei ole luomakunnan herra ja valtias, vaan pelkkä vähäpätöinen kanssamatkustaja. Luonnon arvostamisen ja pelkäämisen kääntöpuoli sitten tosiaan on se, että luontoa pidetään uhkana, jolta ihmiskunnan on suojeltava itseään.
Tämän vuoksi ajatus siitä, että ihminen edes voisi vahingoittaa luontoa, voi Japanissa tuntua monelle varsin vieraalta. Ja kun elää tällaisessa maailmassa, ei välttämättä tule koskaan pysähdyttyä ajattelemaan sen taskussa lämmittävän kädenlämmittimen epäekologisuutta. Niistä miljardeista muovipusseista puhumattakaan.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Fanikääntämällä saa parempaa