Jokin aika sitten kuuntelin Mythcreantsin podcast-jaksoa, jossa puhuttiin harmaan moraalin kirjoittamisesta. Keskustelun edetessä muuan keskustelijoista totesi:
If you are, for example, going to set a story during the Cold War and you could have a spy drama, you wouldn’t have to resolve the conflict between communism versus capitalism in that story, but you can clearly have characters who are loyal to the United States or loyal to the Soviet Union without being evil, because neither of them is Nazi Germany. They both have problems, but they’re not wholly evil.
Tähän ohimenevään heittoon sisältyvä arvolataus muistutti minua taas kerran siitä, miten amerikkalaiset ovat rakentaneet koko maailmankuvansa sen varaan, että natsit olivat demoninen pahuuden valtakunta.
Täällä Euroopassahan näkökulma on paljon vähemmän mustavalkoinen; vastaavaa tyytymättömyydestä, uhriutumisesta ja kommunismin pelosta syntynyttä liikehdintää oli käynnissä samoihin aikoihin vähän kaikkialla. Koska kyseessä on eurooppalaisten oma historia, on esimerkiksi Adolf Hitleristä helppo vääntää vitsejä. Täällä häntä kuvataan usein Napoleonin kaltaisena historiallisena huumorihahmona, ei niinkään universaalina pahuuden symbolina.
Yhdysvalloissa natseihin – ja toiseen maailmansotaan ylipäätään – taas suhtaudutaan kovin toisella tavalla. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi sarjakuvapiirtäjä Mike Dawsonin tammikuussa julkaisemasta sarjakuvamuotoisesta versiosta Chris Hayesin kolumnista The Good War.
Kolumni esittää vakuuttavan argumentin siitä, miten 90-luvun ulkoisten uhkien puute sai amerikkalaisen popkulttuurin kääntymään toisen maailmansodan jalouden muistelun pariin. Joten kun vuoden 2001 terrori-iskut sitten koittivat, militaristisen nationalismin maaperä (joka lopulta johti vuoden 2016 presidentinvaaleihin) oli valmis. Tässä poliittisessa ilmastossa sota on jaloa ja oikeutettua taistelua pahuutta vastaan; se on Tom Hanks ampumassa pistoolilla lähestyvää tankkia Pelastakaa sotamies Ryanin lopussa. Jokainen diktaattori on uusi Hitler. Jokainen hyökkäys Amerikkaa vastaan on uusi Pearl Harbor.
Amerikkalainen kulttuuri, kansallinen itsetunto ja ylipäätään maailmankuva ovat hyvin tiukasti sidoksissa toiseen maailmansotaan. Vietnamin sota oli sotkuinen ja moraalisesti epämääräinen; siihen verrattuna toista maailmansotaa halutaan muistella uljaana maailmanpoliisitoimintana, jossa jalot amerikkalaiset pelastivat maailman pahuuden imperiumilta. (Venäläiset vissiin vähän auttoivat siellä itärintamalla, kuulemma, mutta ei niitä kauheasti tarvitse muistella.)
Tältä maailmankuvalta on nykyään hyvin vaikea välttyä amerikkalaisessa viihteessä. Tämä tuli vastaan häkellyttävän konkreettisesti, kun katsoin pari viikkoa sitten 1920-luvulle sijoittuvan elokuvan Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset. Alkujaan Harry Potter -tuoteperhe oli peribrittiläinen lastenkirjatarina, jonka pahis Voldemort oli sellaiseen sopiva, pelolla ja väkivallalla hallitseva pahis. Uudet elokuvat taas ovat marssittaneet tilalle yhdistelmän Hitler-tematiikkaa ja modernia äärioikeistolaisuutta.
Johnny Deppin esittämä Grindelwald on karismaattinen aatejohtaja, joka pelottelee velhoja mahdollisesta konfliktista velhojen ja jästien välillä näyttämällä heille visioita tulevan toisen maailmansodan tankeista ja ydinpommeista. Hän antaa vastustajiensa heittää ensimmäisen kiven näyttääkseen seuraajilleen, että hän ei ole väkivaltainen, vaan hänen vastustajansa. Hän saarnaa, että ei vihaa jästejä – hän vain pitää heitä eriarvoisina, ja että jokaisella ihmisellä on paikkansa. Hänen vuorilinnansa nimi on ”Nurmengard”.
Natsien pahuutta on amerikkalaisessa popkulttuurissa märehditty niin monen vuosikymmenen ajan, että sikäläisten on hiljalleen alkanut selvästi olla yhä vaikeampaa kuvitella sellaisia pahiksia jotka eivät muistuta natseja. En tiedä mikä olisi ”pyhän lehmän” vastakohta, mutta selvästi Hitler on amerikkalaisille nimenomaan sellainen.
***
Tämän blogin aiheeseen tämä liittyy sikäli, että japanilainen popkulttuuri ei ole samalla tavalla hullaantunutta toisen maailmansodan muisteluun.
Äkkiseltään tämä saattaa kuulostaa nurinkuriselta: pintapuolisesti katsoenhan asia näyttäisi olevan täysin päinvastoin. Jos ei paremmasta tiedä, voi helposti kuvitella että japanilainen popkulttuuri on täysin ihastunut toiseen maailmansotaan. Japani-viihdehän on täynnä univormuja, tankkeja, lentokoneita, taistelulaivoja ja genderbendattuja sotasankareita.
Girls’ Last Tourissa päähenkilöt käyttävät saksalaistyylisiä sotaunivormuja ja matkustavat Kettenkrad-telamoottoripyörällä. Sarja sijoittuu postapokalyptiseen tulevaisuuteen, eikä siinä ole yhtään mitään poliittista.
Tässä pitää kuitenkin ottaa huomioon se, että kyse on puhtaasti estetiikasta, ei arvoista. Näiden erottaminen toisistaan vaatii vähän työtä, koska perinteisesti japanilaista popkulttuuria on tulkittu lähes yksinomaan amerikkalaisen linssin läpi. Ja kuten tuossa aiemmin totesin, tällainen amerikkalainen näkökulma on ongelmallinen, jos sen ei ymmärrä olevan ”näkökulma” vaan pitää sitä ihan vain ”totuutena”.
***
Kun amerikkalaiset kulttuurikriitikot törmäsivät ensimmäisen kerran animehahmoihin, he tulkitsivat niiden ”epäjapanilaisen ulkonäön” tietysti kaipuuksi ja ihailuksi länsimaisia miehittäjiä kohtaan. Tämän tulkinnan yksisilmäisyydestähän olenkin kirjoittanut jo aiemmin, mutta vielä nykyäänkin näkee edelleen ilmeisen vakavissaan kirjoitettuja kannanottoja, joiden mukaan kyseessä on natsihenkinen arjalaisuuden ihannointi.
Mary Grigsbyn artikkeli ”Sailormoon: Manga (Comics) and Anime (Cartoon) Superheroine Meets Barbie: Global Entertainment Commodity Comes to United States”. Vuonna 1998 julkaistu teksti oli yksi ensimmäisiä yrityksiä tulkita japanilaishahmojen ulkonäköä yleisölle, joka ei tajunnut siitä mitään.
Ennen piirrettyjä ja sarjakuvia Japanin kuuluisin popkulttuurin vientituote oli tietysti Godzilla. Ja mikä voisi olla ilmiselvempi metafora ydinpommille kuin radioaktiivisesta säteilystä syntynyt jättiläishirviö, joka talloo rakennuksia?
Toisaalta 50-luvulla vähän joka toinen amerikkalainenkin supersankari sai supervoimansa ”atomisäteilystä”. Ja harvemmin kukaan tulee kysyneeksi japanilaisilta pitävätkö he itse Godzillaa Hiroshiman muisteluna, vai oliko tuoreemmassa muistissa esimerkiksi Daigo Fukuryuu Maru -kalastusaluksen joutuminen ydinkoeräjäytyksen laskeuman uhriksi.
Vuonna 2015 Tracon-tapahtuman kunniavieraana Tampereella oli japanilainen 3D-animaattori ja ohjaaja Jun Awazu. Hän piti tapahtumassa luennon Japanin animistisesta maailmankuvasta ja sen näkymisestä hirviöelokuvissa ja muussa viihteessä. Ydinpommin sijaan hän vertasi Godzillaa ja muita kaiju-hirviöitä hirmumyrskyjen kaltaisiin irrationaalisiin luonnonvoimiin, jotka nousevat merestä ja palaavat mereen, ja jotka eivät aiheuta tuhoa ja hävitystä pahuuttaan vaan välinpitämättömyyttään. Ne eivät vain välitä ihmisistä, ja ihmisten on vain yritettävä selvitä niistä. Luonnonmullistusten keskellä aina asuneille japanilaisille tällainen maailmankuva tuntuu ehkä itsestäänselvemmältä kuin lännessä.
Kansallinen itsetunto on mielenkiintoinen konsepti: kyllähän myös suomalainen kansallinen itsetunto on isolta osalta sidottu toisen maailmansodan ja siihen liittyvän sankarimyytin ympärille. (Vaikka Suomi toki olikin ihan vastakkaisella puolella sotaa kuin Yhdysvallat.)
Japanilainen kansallinen itsetunto kuitenkin koostuu hyvin pitkälti kulttuurillisista asioista. Sotavuosien imperialistisia toimia Aasiassa ei mielellään kauheasti muistella, koska ne ovat ulkopoliittisesti arkoja aiheita. Siksi toinen maailmansota käsitellään kouluissa nopeasti, ja yllättävän monella japanilaisella on siitä melko hämärä käsitys. Hitler ja natsit ovat heille vielä kaukaisemman tuntuista historiaa kuin vaikkapa suomalaisille; Suomessahan Hitler sentään jopa vieraili itse.
Seksikästä sotilasestetiikkaa Yahoon Formation Girls -selainpelissä.
Tästä on seurannut monia asioita. Yksi niistä on modernin oikeiston nousu; Japanin nuoremmat sukupolvet eivät ole kovin hyvin tietoisia Japanin toimista toisessa maailmansodassa, ja tehtyjä sotarikoksia on tapana väittää ulkomaiseksi propagandaksi. Sodan kieltävä perustuslaki koetaan epäreiluksi kyykyttämiseksi, jossa uudet sukupolvet joutuvat kärsimään edellisten tekosista samalla kun Pohjois-Korea ammuskelee ohjuksiaan yhä lähemmäs ja Kiina sörkkii kiistanalaisia saaria.
Toinen tästä seurannut asia on kuitenkin ihan vain se, että äärioikeiston ulkopuolella toista maailmansotaa pidetään tylsänä ja historiallisena juttuna. Silloin toki suututaan jos vaikkapa joku korealainen idoli käyttää ydinpommipaitaa, mutta Euroopan puoli sodasta on vain tylsä luku koulukirjassa. Se ei herätä sen enempää henkilökohtaista intohimoa tai tunteen paloa kuin vaikkapa Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus tai Mukdenin välikohtaus herättävät Suomessa.
Monin paikoin Aasiaa – Intiaa myöten – natsit ovat yhtä epäpoliittinen aihe kuin vaikkapa Che Guevara, ja aivan yhtä hyvin T-paitaan sopiva sellainen. Japanissa hakaristi on tuttu lähinnä vain buddhalaisena uskonnollisena symbolina, jota näkee temppeleissä ja kartoissa temppelien kohdalla. Harva osaa pitää sitä infernaalisen pahuuden logona, joten ei ole ihmekään jos nuoriso käyttää sitä muodikkaana buzzwordina autuaan viattomasti.
Tämä kaikki tietysti kauhistuttaa amerikkalaisia, kuten voi kuvitella. Aina muutaman vuoden välein joku kirjoittaa artikkelin, jossa nostetaan esiin satunnaisia esimerkkejä siitä millaisia oikeistolaisia teemoja japanilaisessa popkulttuurissa kirjoittajan mielestä ilmenee.
Näiden kirjoitusten ongelma on se, että ne etsivät todisteita ihan väärästä suunnasta. Tuoreimpia esimerkkejä on Syfyn lokakuussa julkaisema artikkeli The Troubling Relationship Between Anime and Fascism. Sen kirjoittaja vääntelee käsiään turhautuneena siitä, miten vuonna 2017 esitetty TV-anime ACCA olisi muuten mukavaa ja sympaattista katsottavaa, mutta sen päähenkilöiden käyttämät mustat univormut punaisine olkavarsilogoineen muistuttavat ihan liikaa SS-univormuja.
Ja koska kaikki media, mitä kirjoittaja on elämässään kuluttanut, on opettanut hänet yhdistämään tämännäköiset univormut pahuuteen, hän ei voi hillitä hyljintäreaktiotaan sarjaa kohtaan. Hän ei voi sisäistää sitä, että ne voisivat olla pelkkää estetiikkaa – koska ei osaa kyseenalaistaa sitä, että kaikkialla maailmassa käsitys 1900-luvusta ei ole rakentunut ”natsit oli pahiksia ja amerikkalaiset hyviksiä” -maailmankuvan ympärille. Tai edes sitä, että ajatus ”pahiksista” on kenties itsessään jotain mitä kaikki eivät allekirjoita.
Tämä on yleinen ongelma, kun amerikkalaiset tulkitsevat japanilaista popkulttuuria. He eivät voi käsittää, miten hakaristit voisivat olla vain hakaristejä ja prässätyt univormut vain prässättyjä univormuja. Käsivarsinauhoistakin heille tulee tietysti ikäviä mielleyhtymiä, vaikka Japanissa niitä käyttävät ihan arkisesti mm. poliisit ja vastuutehtävissä olevat koululaiset.
The Melancholy of Haruhi Suzumiya.
Suurin ongelma tässä on se, että japanilaisessa viihteessä on myös niitä oikeasti oikeistolaisia teemoja. Japanilainen nörttikansa on tunnetusti oikealle päin kallellaan. (Viime vuosina samaa on alkanut näkyä myös täällä lännempänä: jokainen varmaan tietää, millainen maine ”animeavatarin käyttämisellä” on nykyään animeharrastamisen ulkopuolella.)
Nämä oikeasti oikeistolaiset teemat eivät kuitenkaan välttämättä ole sellaisia, joita länsimaisella – ja etenkään amerikkalaisella – poliittisella kompassilla varustettu välttämättä osaisi tunnistaa oikeistolaisiksi. Ne lentävät kriitikoilta kokonaan ohi tutkan, ja niiden sijaan kritiikki keskitetään kohti sotilasunivormuja ja sotakalustoa – asioita, joista pidetään niiden estetiikan ja cooliuden takia, ja jotka sellaisenaan ovat melko lailla väärä suunta etsiä fasismia.
Niistä oikeista suunnista voisin joskus kirjoittaa erikseenkin. Mutta niin kauan kuin japanilaisen median oikeistolaisuutta yrittää etsiä pelkän amerikkalaisen linssin kautta, päätyy yhtä hakoteille kuin mitä tuolla Grigsbyn artikkelissa oltiin Sailor Moon -hahmojen länsimaisuuden tavoittelusta.
—
Kollegan esimerkin mukaisesti Idän lumo ilmestyy jatkossa joka toinen viikko.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Mitä japanilaiset ajattelevat suomalaisista
Seuraava: Lyhyt opas japanilaisen nationalismin tunnistamiseen