Idän lumo: Kaikki jumalat ovat eläviä jumalia / Blogit / pelaaja.fi

Idän lumo: Kaikki jumalat ovat eläviä jumalia

30.12.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
4
Idän lumo: Kaikki jumalat ovat eläviä jumalia

Jouluaatto on Japanissa vuoden romanttisin päivä, kuten mainitsin kirjoittaessani ystävänpäivästä. Uskonnollisia perinteitä siihen ei liity – Halloweenin tapaan se on otettu käyttöön puhtaan kaupallisena ja hedonistisena juhlapäivänä, johon liittyy koristeiden ripustamista ja punaisiin tonttumekkoihin pukeutumista.

Jouluaattona on tapana juhlia kavereiden tai rakastajan kanssa, ja niille joita asia koskee kyseessä on vuoden tärkein treffi-ilta. Harva asia on surullisempi kuin jouluaaton viettäminen yksin.

Aggretsukon jouluspesiaalissa asia ilmaistiin näin.

Viikko joulun jälkeen koittaa uusivuosi, joka taas puolestaan on perinteinen japanilainen juhlapäivä ja perhekokoontumisten aikaa. Firmat ovat uudenvuoden ajan kiinni, ja länsimaisen joulun tapaan ihmiset matkustavat kauempaakin lapsuudenkotiinsa tapaamaan vanhempiaan ja sukulaisiaan ja tuomaan puolisot näytille. Perinneruokia syödään ja suoritetaan vuoden ensimmäinen temppelivierailu, usein heti puolenyön jälkeen.

On kuitenkin kyseenalaista onko uusivuosi uskonnollinen juhla. Tapana on toki ostaa temppelistä tulevaa vuotta ennustava onnenarpa, mutta harva pitää sitä sen uskonnollisempana perinteenä kuin vaikkapa mochi-riisikakkujen valmistamista. Tätä on helppo verrata siihen, miten suomalaiselle pääsiäismunien maalaaminen ja uudenvuodentinojen valaminen ovat samalla viivalla, vaikka toinen on teknisesti ottaen kristillinen perinne ja toinen ei.

Uudenvuodenperinteitä Monthly Girls’ Nozaki-kunissa. Kagami mochi -koristeita, hanetsukin pelaamista, omikuji-arpoja, ozooni-keittoa ja tietysti perinnevaatteita.

Japanilaisen uskonnollisuuden voi tiivistää pitkälti siihen, että uskontoa on usein hyvin vaikea erottaa kansanperinteistä. Japanilaiset ovat nimittäin kroonisen agnostisia.

Kysyttäessä japanilaiset saattavat sanoa olevansa shintolaisia tai buddhalaisia, mutta käytännössä harva kuitenkaan koskaan mieltää itseään niiden kautta samalla tavalla kuin länsimaiset ihmiset määrittelevät itsensä uskonnon tai uskonnottomuuden kautta identifioituen vaikkapa kristityiksi, muslimeiksi tai ateisteiksi. He saattavat kasuaalisti viitata samassa lauseessa vaikkapa jälleensyntymän kiertoon ja vaurauden kettujumala Inariin pysähtymättä miettimään, että toinen on buddhalainen konsepti ja toinen shintolainen.

Japanilaisten hengellisyys on kristityille ja muslimeille toisinaan vaikeaa sisäistää. (Satoko and Nada.)

Japani on sikäli mielenkiintoinen maa, että yhteiskunnan moderniudesta huolimatta sen uskonnollinen hengellisyys koostuu vanhoista kansanperinteistä. Tavallaan tuttu ajatus tämä on toki täällä Pohjois-Euroopassakin, jossa kulttuurissa on säilynyt vaivihkaa paljon esikristillistä ajatusmaailmaa. Tämän huomaa erityisen selvästi, kun joulun näennäistä kristillisyyttä tarkastelee japanilaisen linssin läpi: länsimaista lukijaa lähinnä naurattaa, kun japanilaisessa teoksessa kristinuskolle herkkää vampyyria alkaa heikottaa joulukuusen vuoksi. Ja ovatko ne ikkunoihin leikattavat paperitontutkaan erityisen kristillisiä?

Islannissahan kunnioitus väkeä kohtaan viivästyttää toisinaan kokonaisia tieprojekteja, mistä tulee mieleen japanilainen tapa kutsua pappi puhdistamaan tontti ennen rakennustöiden aloittamista. Onkin mielenkiintoinen ajatusleikki miettiä, millaiselta suomalainen kulttuuri näyttäisi nykyään, jos kristinusko ei olisi koskaan levinnyt tänne – todennäköisesti monella tavalla samalta kuin Japanissa.

Temppelineitojen esittämä shamaanitanssi Your Name -elokuvassa.

Japanin oma uskonto on shintolaisuus. Se on animistinen ja shamanistinen maailmankatsomus, jossa jumaluus asuu kaikkialla luonnossa. Kaikella olevalla voi olla oma henki tai suojelusjumala – vuorilla, järvillä, isoilla siirtolohkareilla. Varsinainen ”uskonnon” käsite kuitenkin saapui Japaniin vasta 1500-luvulla, kun ensimmäiset portugalilaiset lähetyssaarnaajat laskivat maihin ja kysyivät japanilaisilta mitä uskontoa nämä tunnustavat. Tähän japanilaiset vastasivat, että eivät ymmärtäneet mitä on ”uskonto”.

Läntisen naapurin läheisyyden vuoksi buddhalaisuudella on Japanissa pitkät perinteet, mutta dogmeille ja hierarkioille perustuvan institutionalistisen uskonnon käsite oli vieras: oli vain yleistä hengellisyyttä ja vanhoja shamaaniperinteitä, joita kukaan ei omistanut. ”Uskontoa” ne olivat samassa mielessä kuin muinaissuomalainen saunatonttuihin ja haltijoihin uskominen tai saaliin pyytäminen metsänhengiltä. Länsimaistyylisessä mielessä ”uskonto” shintolaisuudesta rakennettiin vasta 1800-luvulla, kun ajateltiin oman valtionuskonnon olevan tärkeä osa itsenäisyyttä ja kansallisidentiteettiä imperialististen länsivaltojen puristuksessa olevalle valtiolle, jolla oli kova kiire länsimaistua.

Nykyään tällä ei kuitenkaan ole ihan kauheasti väliä. Japanilaiset osallistuvat kaikenlaisiin perinteisiin isommin miettimättä edustavatko ne varsinaisesti shintolaisuutta vai buddhalaisuutta, joiden nähdään olevan vain erilaisia rinnakkaisia näkemyksiä hengellisyyteen. (Tämä epäeksklusiivisuus on käytännön tasolla olennaisimpia asioita, joka erottaa dharmiset uskonnot abrahamilaisista.)

Matoi the Sacred Slayer yhdistää shintolaisena temppelineitona toimimisen konkreettiseen pahoja henkiä vastaan taistelemiseen. Mukana on myös manaajatyttö Vatikaanista, koska näkemyseroista huolimatta samassa maailmassahan tässä kuitenkin toimitaan.

Olennainen ongelma tästä puhumisessa on se, että hengellisiä perinteitä ei ole aina kauhean helppo sitoa uskontoon. Kolikon heittäminen shintopyhäkön lahjoitusarkkuun ja toiveen esittäminen on ehkä nimellisesti uskonnollinen teko, mutta harva pitää sitä sellaisena. Samaa voisi sanoa onnenamuletin ostamisesta pääsykokeita tai vastaavaa varten. Ja entä kuolleiden sukulaisten valokuvien pitäminen ja suitsukkeen polttaminen kotialttarilla?

Tällaisissa muodoissa uskonto sitten tietysti esiintyy vaivihkaa myös kaikenlaisissa japanilaisten tekemissä fiktioteoksissa. Asiasta keskustelemista kuitenkin hidastaa se, että länsimaiset kuluttajat tunnistavan uskonnon usein vain silloin, kun se näyttää riittävästi kristinuskolta, kuten Dragon Quest -sarjan kirkot.

Final Fantasy XIII:n pahispaavi Galenth Dysley.

Dragon Quest poislukien JRPG-perinteisiin kuuluu, että kristinuskoa muistuttavat monoteistiset uskonnot kaapuineen ja rituaaleineen ovat usein korruptoituneita, tekopyhiä ja omia itsekkäitä tarkoitusperiään ajavia organisaatioita. Tämä ei ole ihmekään; muunlaiseen hengellisyyteen tottuneille japanilaisille on helppo nähdä järjestäytyneet uskonnot lähinnä seremonioita suorittavina yrityksinä, joilla ei ole mitään tekemistä maanläheisen ja henkilökohtaisen ”tavallisen” hengellisyyden kanssa.

Lännessä näitä pahiskirkkoja (ja sitä miten usein loppupahiksena on jonkinlainen jumala) on usein tapana tulkita uskontokritiikiksi ja ateistisiksi fantasioiksi. Tämä on kuitenkin turhan hätäinen tulkinta: yleisesti tunnettuun tapaan japanilaiset japanilaiset käyttävät kristinuskoa usein lähinnä eksoottisena fantasiaelementtinä samaan tapaan kuin vaikkapa viikinkimytologiaa tai kreikkalaisia jumalia. Kyse ei siis ole varsinaisesta uskonnon kuvaamisesta lainkaan.

Ōkami.

Varsinaista hengellisyyttä japanilaisista teoksista löytyy silloin, kun mennään länsimaistyylisen fantasiaeksotiikan ulkopuolelle. Esimerkiksi Ōkamissa tietystikin pelataan shintolaisen mytologian auringonjumala Amaterasulla, ja toki siinä vilahtelee monia muitakin shintolaisia jumalia ja konsepteja. Ei kuitenkaan kannata kuvitella, että shintolaisuutta olisi vain sellaisessa teoksissa joissa on vastaavaa namedroppailua.

Shintolainen maailmankatsomus nimittäin näkyy Ōkamin - ja monen muunkin japanilaispelin - maailmanrakennuksessa myös lukemattomilla muilla tavoilla. Henkiolentoja, jumaluuksia ja jumalia on kaikkialla, pienestä lammesta suureen vuoreen. Ne saattavat olla tavallisille ihmisille näkymättömiä, mutta ihmiset pystyvät näkemään niiden tyytyväisyyden tai tyytymättömyyden vaikutukset. Ne ovat ihmisten naapureita ja asuttavat samaa fyysistä maailmaa, eivät omaa henkiuniversumiaan.

Tämä viimeisin pointti on olennainen. Abrahamilaisten uskontojen vaikutuspiirissä kasvaneille länsimaisille ihmisille ”jumalan” konsepti kuulostaa olennaisesti erilaiselta ja isommalta; tuntuu siltä, että jos jotain kutsutaan ”jumalaksi” sen kuuluisi olla kaikkivoipa, harvinainen ja ainakin kuolematon. Japanilaiset ovat kuitenkin tottuneet tarkoittamaan jumalalla kovin erilaista asiaa, eikä jumalan ja hengen välinen ero useinkaan ole kovin selvä. 

Kotimetsänsä suojelusjumala Deku-puu on perinteinen näky Zelda-peleissä.

Usein hengen ja jumalan ero voi olla lähinnä iässä ja koossa, eikä fyysisyyskään ole jumaluudelle mikään este. Jumalaksi voi puhutella vaikkapa lohikäärmettä, jättiläiskarppia tai muuta olentoa, mutta se ei tarkoita sitä etteivätkö ne olisi lihaa ja verta olevia eläimiä. Moni japanilaisen kansanperinteen henkiolento on aloittanut elämänsä ihan tavallisena eläimenä, jonka taikavoimaisuus ja mahti on sitten vain iän myötä kasvanut. Koko ”yliluonnollisen” käsite lähestyy asiaa oikeastaan kokonaan väärästä suunnasta, olettaen että luonnollisen ja yliluonnollisen välillä on selkeä ero.

Tämä shintolaisuuden pohja näkyy japanilaisissa fantasiateoksissa kaikkialla, kun pitää silmänsä auki. Jos jättiläisolentoa kutsutaan jonkin paikan tai kansan ”suojelijaksi”, siihen on melko turvallista suhtautua jumalana. Esimerkiksi The Legend of Zelda -pelisarja on täynnä jumalia – Deku-puu; jättiläisvalaat kuten Jabu-Jabu, Wind Fish ja Levias; sekä tietysti monet sen lukuisista lohikäärmeistä, kuten Valoo. Myös Pokémon-sarjassa keskimääräistä mahtavampia olentoja ja suojelusjumalia riittää joka pelissä. Ja Shadow of the Colossusta ei tässä kohtaa tarvitse varmaan edes mainita.

Shadow of the Colossusin kolossit ovat selvästi jumalia.

Tämä pohjaa perinteiseen maailmankuvaan, jossa ihmiset suhtautuivat kunnioituksella kaikkeen ympärillään olevaan luontoon, jonka toimintaperiaatteita ei ymmärretty nykyiseen tapaan. Japanin saaret ovat yhtäältä täynnä vehreää luontoa ja toisaalta ihmisiä uhkaavia luonnonilmiöitä kuten taifuuneja ja maanjäristyksiä, mikä on synnyttänyt aivan toisenlaisen maailmankuvan kuin Lähi-idän aavikoilla syntynyt maailmankuva ihmisestä luomakunnan kruununa ja näkymättömästä Taivaan isästä.

Japanissa mitä tahansa ihmistä mahtavampaa asiaa on ollut itsestäänselvää pitää kunnioituksen arvoisena, ja ihmiset ovat itse päättäneet mitä henkiolentoja he pitävät jumalina. Niiden pyhyys syntyy ihmisten arvostuksesta, pyhittämisestä.

Samasta syystä myöskin jumalan ja pahan hengen välinen ero on välillä melko sattumanvarainen ja riippuu lähinnä siitä, miten henkiolento vaikuttaa ihmisiin. Tässä mukaan tulee shintolainen puhtauden ja epäpuhtauden käsite; esimerkiksi vuoren jumala voi olla tavallisesti hyväntahtoinen, mutta muuttua pahantahtoiseksi saasteiden vuoksi. Tämä liittyy siihen, mitä olen kirjoittanut aiemmin sisäsyntyisen pahuuden käsitteen puuttumisesta japanilaisessa maailmankuvassa. Japanilaisissa fiktioteoksissa onkin hyvin usein kyse jonkin ”saastuneen” esineen, olennon tai paikan ”puhdistamisesta” tai parantamisesta, mikä sopii erinomaisesti pelienkin teemaksi.

Yhdessä Henkien kätkemä -elokuvan ikonisimmista kohtauksista henkien kylpylään saapunut liejuinen ja haiseva asiakas paljastui lopulta puhdistusta kaipaavaksi joenjumalaksi.

Jumalan käsite on siis huomattavan erilainen kuin lännessä. Tämä saa toisinaan aikaan tulkintaongelmia - olen esimerkiksi nähnyt muutamaankin otteeseen jonkun väittävän että Shadow of the Colossusin kolossit eivät selvästikään ole jumalia vaan jotain muita henkiolentoja, koska niitä voi vahingoittaa. Tämä kuitenkin lähtee siitä oletuksesta, että ”jumala” on määritelmällisesti jotain ylimaallista ja ei-aineellista.

Japanilaisen käsityksen mukaan henget ja jumalat ovat kuitenkin nimenomaan osa tätä maailmaa, ja kuten aiemmin mainitsin, sellaisiksi voi myös tulla. Fiktiossa ei siksi ole lainkaan harvinaista, että ihminenkin voi olla jumala. Moni sarja perustuukin sille, että ihan tavallinen koulutyttö on ihmeisiin pystyvä jumala - vaikkapa Kamichu!, The Melancholy of Haruhi Suzumiya tai hiljattain päättynyt SSSS.Gridman.

SSSS.Gridmanin Akane on jumala, joka pystyy muuttamaan luomaansa maailmaa haluamallaan tavalla.

Tällaisella tarinankerronnalla ei tietystikään ole mitään tekemistä shintolaisuuden kanssa siinä mielessä miten uskonnot länsimaiseen tapaan mielletään: pyhinä teksteinä, jumalluetteloina, dogmeina ja sääntöinä. Mistä päästäänkin takaisin siihen, että Japanissa on vaikea tehdä eroa kansanperinteen, uskonnon ja yleisen maailmankatsomuksen välille.

Länsimaisen kuluttajan selkärankareaktio saattaa usein olla, että jos jumalaa pystyy vahingoittamaan aseella ja sillä on fyysisiä tai henkisiä tarpeita tai haluja, kyseessä on oikeastaan jotain ihan muuta kuin jumala - tai ainakin kyse on jollain tavalla halvasta Dungeons & Dragons -fantasiamaailmanrakennuksesta, jossa jumalallisuus on kärsinyt inflaation. Abrahamilaiset uskonnot kun ovat totuttaneet meidät yhdistämään sanan ”jumala” eteeriseen olentoon, joka on olemassa kokonaan fyysisen maailman ulkopuolella ja on määritelmällisesti kokonaan erilainen kuin lohikäärmeet tai muut fyysiset fantasiaolennot.

Japanilaiset ajattelevat kuitenkin toisin, ja heille tuntuu luonnolliselta että kaikki jumalat ovat ”eläviä jumalia.” Erot maailmankatsomuksessa johtavat tällä tavalla myös eroihin fantasiamaailmojen luomisessa - vaikka harva japanilainen tuskin ajattelee edellämainituissa teoksissa olevan mitään uskonnollista.

---

Hyvää uutta vuotta kaikille Pelaajalehti.comin lukijoille! Toivon vuosipäiväänsä viettävästä Idän lumo -blogista olleen iloa lukijoille tässä kuluneen vuoden aikana. Jatketaan näillä näkymin samoilla linjoilla myös ensi vuonna.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Lyhyt opas japanilaisen nationalismin tunnistamiseen

Seuraava: Fanikääntämällä saa parempaa

Kommentit

Käyttäjän kansleri kuva
kansleri

Kiitos samoin Petteri! Japanilaiseen maailmankatsomukseen tutustuminen ja siitä oppiminen blogisi kautta on ollut ilo! Mukava kuulla että homma jatkuu.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

On todellakin ollut iloa - ylivoimaisesti tämän sivuston paras osio!

Vuosi loppuikin mielenkiintoiseen aiheeseen. Uskontojen näkymisestä animessa olen itsekin joitain vuosia sitten kirjoittanut (paljon pinnallisemman) esseen.

Tuntuu, että shintolaisuus on taustalla Japanin koko "monsterimaniassa": Pokémonin lisäksi esimerkiksi Digimon, Dragon Questin hirviöt, Yokai Watch... Shin Megami Tensein katraassa ovat puolestaan sekaisin varmaan kymmenien eri uskontojen olennot.

Käyttäjän Rokkijani kuva
Rokkijani

Onneksi en sitten asu Japanissa. Jouluaaton yksin kaikessa rauhassa viettäminen oli varmaan koko vuoden kohokohta.

Käyttäjän Izmou kuva
Izmou

Aivan erityisen hieno blogi! Kiitokset siitä!