Kun haluaa rakentaa oman scifi- tai fantasiamaailman, yksi ensimmäisenä mieleen tulevia rakennuspalikoita on oman kirjoitusjärjestelmän kehittäminen. Näin tekevät myös japanilaiset.
Harvemmin tulee kuitenkin ajatelleeksi, että japanilaisella tekijällä on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa kirjoitusjärjestelmän pohjaksi.
***
Ensimmäinen tapa on käyttää pohjana länsimaisia kirjaimia, koska tarkoituksena on joka tapauksessa tavoitella eksotiikkaa. Helpoin ja nopein tapa on vain ottaa latinalaiset aakkoset ja muokata niitä jotenkin.
Jos haluaa olla laiska, voi vain peilata kirjaimia johonkin suuntaan, kirjoittaa tekstiä englanniksi ja lähteä kotiin. Esimerkiksi Rage of Bahamutissa nähtävän kirjoitusjärjestelmän tulkitsemiseen ei tarvita neroa:
Vähän enemmän vaivaa taas on keksiä kokonaan oma aakkosto. Jos sen rooli ei kuitenkaan ole sarjassa mitenkään erityisen iso, teksti jätetään usein ihan vain englanniksi – eikä aakkostonkaan tarvitse olla erityisen omaperäinen.
Esimerkiksi Kino’s Journeyssa näkyy tekstiä harvakseltaan, joten siinä on tehty juuri näin. Sen vuoksi esimerkiksi tätä monumenttia pystyy melkein lukemaan, kun vähän siristelee silmiään. Se alkaa ”Monument of Two Heroes” – kuinka moni erottaa enemmänkin sanoja?
Huomattavasti enemmän vaivaa taas on kokonaan omaperäisen aakkoston keksimisessä, kuten esimerkiksi Kyoto Animation teki originaalisarjansa Violet Evergarden kanssa. Jopa isot ja pienet kirjaimet oli otettu huomioon, mikä japanilaisilta usein unohtuu – heille kun kyseessä on vieras konsepti. Sarjassa on kyse kirjeiden kirjoittamisesta ja tekstiä pyörii siksi ruudulla joka kohtauksessa, joten vaivannäkö oli perusteltua.
Tällaistakin tekstiä pystyy kuitenkin tulkitsemaan, kun apuna on valmiiksi tiedossa olevia nimiä. Kun tietää mitä katsoo, esimerkiksi tässä kirjekuoressa voi selvästi erottaa sarjan nimihenkilön nimen:
Violet Evergardenissa maailmanrakennukseen on itse asiassa nähty huomattavasti enemmänkin vaivaa. Pelkän kirjoitusjärjestelmän lisäksi sarjan eurooppalaishenkisen maailman kaikki tekstit oli kirjoitettu myös omalla kielellä, jota harrastajat sitten innolla tulkitsivat. Esimerkkejä löytyy mm. täältä.
Kirjaimet itsessään olivat helposti tulkittavissa, mutta itse kieli oli haastavampi pala purtavaksi. Sen lähes mahdoton lausuttavuus sai kuitenkin ihmiset epäilemään, että se olisi vain jokin olemassaoleva kieli, mutta niin että jokaista kirjainta olisi siirretty ennaltapäädetyn koodin mukaan. Lopulta kävi ilmi, että näin tosiaan oli: se perustui intialaiseen tamilin kieleen. Mitään varsinaista ”omaa” kieltä ei siis sittenkään ollut keksitty.
Oman aakkoston keksimisellä on se hyvä puoli, että sen avulla sarjan seuraajat saa aktivoitumaan. Kun netissä osallistutaan tulkitsemistalkoisiin, sarjan ympärille syntyy pöhinää kuin itsestään.
Nykyään tällaista spekulaatiota tehdään eniten Redditin puolella. Menneinä viattomuuden vuosina sen keskus oli kuitenkin vielä 4chanin /a/-lauta, jolla esimerkiksi vuoden 2011 Puella Magi Madoka Magicassa esiintyvät noitariimut tulkittiin. Kaikelle spekulaatiolle perustettiin wikejä, joissa tulokset ovat edelleen luettavissa.
Kyseisen urakan teki vaikeammaksi se, että riimuja käytettiin lähinnä visuaalisena koristeena sarjan yliluonnollisissa tilanteissa, eikä niillä ollut juonellista merkitystä. Sillä kertaa tulkitsemisen mahdollistaneena Rosettan kivenä toimi sattumalta löytynyt Faust-sitaatti – sarjan aiheena nimittäin oli epäilyttävän sopimuksen tekeminen pahaenteisen olennon kanssa.
Tämän noidan nimi on ”Charlotte”.
On myös muita syitä käyttää itse keksittyä kirjoitusjärjestelmää. Esimerkiksi Pokémon-animessa käytetään nykyään omaa aakkostoa ilmeisesti lähinnä siksi, että sarjaa ei tarvitsisi lokalisoida eri kielille, kun sitä esitetään ympäri maailman. Menneinä vuosikymmeninä jenkkilisensoija kun tunnetusti käytti naurettavan määrän vaivaa ja aikaa putsatakseen kyseistä sarjaa japaninkielisestä tekstistä, jotta herkät lapset eivät hämmentyisi vieraasta kielestä. (Ilmeisesti keksityt fantasiakirjaimet eivät sitten haittaa.)
Jokainen kirjain vastaa länsimaista kirjainta, mutta ulkoasultaan ne ovat kaikkea muuta. Japaniltakaan ne eivät näytä. Niiden neliömäinen tasalevyisyys saa ne itse asiassa näyttämään epämääräiseltä sotkulta kaikenlaisia aasialaisia kirjoitusjärjestelmiä, mikä on epäilemättä tarkoituksellista.
Ylemmän kuvan kyltissä lukee ”Pokémon”. Tasapaksu kirjoitusasu saa tekstin näyttämään lähinnä kiinalta.
Koskaan ei kuitenkaan voi luottaa siihen, että vaikka kirjaimet vastaisivat latinalaisia aakkosia olisi teksti välttämättä millään tavalla englantia. Esimerkiksi Konosubassa käytetään melko helposti aukeavaa aakkostoa, mutta teksti itsessään on enimmäkseen romanisoitua japania.
Juttua monimutkaistaa parikin seikkaa. Ensimmäinen on se, että tekijöiden päässä tällaisen tekstin oikolukeminen on sekä vaikeampaa että melko vähämerkityksellisenä pidettyä, joten se on yleensä täynnä kirjoitusvirheitä. Toisekseen koska kyse on romanisoidusta japanista, ei voi koskaan olla varma mitä romanisointityyliä kirjoittaja on päättänyt käyttää. Yleensä japanilaiset päätyvät oletusarvoisesti Kunrei-shiki-romanisaatioon, jonka kelpaamattomuudesta ihmiskäyttöön olenkin kirjoittanut jo aiemmin.
Tässä alla olevassa kuvassa (kakkoskauden OP:sta) esimerkiksi lukee ylhäällä SAISYU QUEST eli ”saishu quest” eli ”hakemistehtävä”, jollainen OP:ssa tosiaan suoritetaan. Alarivin suhteen luovutin suosiolla, mutta eiköhän joku senkin ole tulkinnut. Koodiavain löytyy täältä niille jotka haluavat kokeilla itse.
Mutta kuten tuolla aluksi kirjoitin on olemassa myös muita vaihtoehtoja kuin käyttää pohjana latinalaisia kirjaimia. Toisinaan näkee myös sellaisia kirjoitusjärjestelmiä, jotka pohjaavat selvästi japanin kieleen.
***
Japanin kirjoittamiseen käytetään kolmea eri kirjoitusjärjestelmää. Kiinalaisperäiset kanjimerkit toimivat sanavartaloina, joiden lausumisasu riippuu kontekstista. Kanjien taivutukseen ja pienempiin sanoihin taas käytetään foneettista kanakirjoitusta. Kanoja on kaksi rinnakkaista settiä, pyöreämuotoiset hiraganat ja kulmikkaat katakanat.
Asiaan on turha suhtautua sen monimutkaisempana kuin se on: onhan myös länsimaisissa kielissä useita erilaisia kirjoitusjärjestelmiä. Esimerkiksi numeraalit ovat pitkälti kanjeja vastaava konsepti: vaikkapa ”1” voidaan lausekontekstista riippuen lausua ”yksi”, ”ykkönen”, ”ensimmäinen”, ”yhtä”, ”ensimmäistä” ja niin edespäin. Isot ja pienet kirjaimet taas ovat rinnakkainen kirjainsettipari, joiden käyttö on kontekstisidonnaista. Kaikki tietävät että isot kirjaimet kuuluvat erisnimien ja lauseiden alkuun, ja niiden jatkuvasta käyttämisestä voi syntyä huutamisen vaikutelma. Tämä on opettelua vaativa konsepti niille joiden äidinkielessä ei ole ”isojen kirjainten” konseptia lainkaan, kuten japanilaisille.
Tämän postauksen kontekstissa merkittävin ero on siinä, että japanin kieli ei perustu kirjaimiin vaan tavuihin. Ylärivin viisi vokaalia voi kirjoittaa sellaisenaankin, mutta N-kirjainta lukuunottamatta konsonantit tarvitsevat aina parikseen vokaalin.
Koska japanilaiset mieltävät sanoja tavujen eikä kirjainten kautta, heille vaatii erityistä vaivannäköä ja opettelua lausua konsonanttiin päättyviä vieraskielisiä sanoja – vähän samaan tapaan kuin suomalaiset joutuvat kiinnittämään erityistä huomiota W- ja F-äänteisiin englantia puhuessaan. (Tämän vierauden vuoksi japanilaisten näkee kirjoittavan usein kirjoittavan esimerkiksi ”labo” eikä ”lab”, ja sama pätee kaikkiin muihinkin konsonanttiloppuisiin vierassanoihin.)
Tavuajattelun vuoksi merkkimääristä pystyy helposti näkemään, milloin tekijä on suunnitellut fiktiivisen kirjoitusjärjestelmänsä nimenomaan japanin kieleen pohjaten. Esimerkiksi mangassa Sacrifical Princess and the King of Beasts näin on selvästi: kartan nurkassa olevassa valtakunnan nimessä on vain viisi merkkiä, joten siinä lukee oikeastaan ”O-ZU-MA-RU-GO” eikä ”Ozmargo”. Viisi merkkiä on myös keskellä olevassa pääkaupungin nimessä, joka on siis ”KA-RA-N-BU-RU” eikä ”Karanbul”.
Kun nuolenpäämäistä kirjoitusta katsoo läheltä ja vertaa sitä japaniin, huomaa miten paljon se muutenkin muistuttaa katakanakirjoitusta. Katakanalla nimet Ozmargo ja Karanbul kirjoitettaisiin オズマルゴ ja カランブル, ja etenkin ensimmäisessä nimessä merkkien yhdennäköisyys on selvä.
Tämä on yleensä maksimimäärä vaivaa jonka tekijät jaksavat nähdä. Joissain aasialaisteemaisessa fantasiasarjoissa saattaa nähdä pystysuuntaista kirjoitusta, mutta harvemmin sellaista jota on mietitty koherentisti loppuun asti niin että sitäisi voisi tulkita. Omien kanjien tai vastaavien kaltainen urakka olisi jo ajatuksena naurettava, koska keksittäviä merkkejä olisi tuhansia.
Yksi enemmän vaivaa nähneitä poikkeustapauksia on scifikirjailija Hiroyuki Morioka. Hän kehitti Crest of the Stars -avaruusopperasarjaansa paitsi kirjoitusjärjestelmän nimeltä ath myös kokonaan oman kielen, baronhin. Se pohjaa historialliseen japaniin, jossa ei vielä ollut ulkomaisia vaikutteita eikä lainasanoja.
Vaikka katsoisi spesifejä esimerkkejä, japani ja baronh ovat toisistaan kuitenkin yhtä kaukana kuin vaikka suomi ja unkari. (Japanin ja suomen tapaan baronh on muuten synteettinen kieli, eli sanoja taivutetaan sanapäätteitä käyttämällä.)
Vaivannäkö heijastuu myös ath-kirjoituksesta itsestään: koska baronhia ei lausuta läheskään samalla tavalla kuin japania, sen kirjoitusjärjestelmän ei ole mitenkään järkevää olla kanakirjoitukseen pohjaavaa. Siitä löytyykin merkkejä äänteille, joita on vain baronhissa.
Kuten kuvitella saattaa, tällaisen japaniin pohjaavan kielen romanisoiminen länsimaisille kirjaimille on helpommin sanottu kuin tehty. Esimerkiksi sarjan sankarittaren nimi pitäisi periaatteessa kirjoittaa ”Lamhirh” eikä paremmin ääntämistä vastaavalla tavalla ”Lafiel”. Sama koskee päähenkilö Jintoa, jonka nimi on baronhilla kirjoitettuna ”Ghintec”.
Harvassa ovat ne animetuotannot, joita varten ääninäyttelijät ovat joutuneet opettelemaan kokonaan keksityn kielen lausumista.
Harva tekijä kuitenkin näkee näin paljoa vaivaa, ja yleensä japaniin pohjaavat keksityt kirjoitusjärjestelmät pohjautuvatkin ihan vain katakanakirjoitukseen. Sillä nimittäin kirjoitetaan japanissa kaikki vieraskieliset lainasanat, joten se on jo valmiiksi totuttu yhdistämään ”vieraskielisyyteen”. Jos tekstistä haluaa tehdä eksoottisempaa, yksi vaihtoehto on luoda pyöreämuotoisesta hiraganasta ja kulmikkaasta katakanasta jonkinlainen hybridi.
Yksi tällainen esimerkki on Girls’ Last Tour, jossa sivilisaatio on romahtanut sodan jäljiltä. Päähenkilöt eivät osaa lukea toisinaan vastaan tulevaa oikeaa japania, koska kukaan ei ole koskaan opettanut heille kanjeja.
Sen sijaan päähenkilöt osaavat kirjoittaa vain foneettisesti, kuin lapset ja ulkomaalaiset.
Heidän käyttämänsä kirjoitus on niin lähellä oikeaa kanakirjoitusta, että sitä pystyy melkein lukemaan – ainakin jos siristää silmiään, jälleen kerran. Se ei kuitenkaan ole hiraganaa eikä katakanaa, vaan jotain siltä väliltä.
Päiväkirja eli ”nikki” olisi katakanalla ニッキ, hiraganalla にっき.
Anteeksi eli ”gomen ne” olisi katakanalla ゴメンネ, hiraganalla ごめんね.
Tällaisen kummallisen hybridikirjoituksen luominen on mielenkiintoinen tapa lisätä sarjaan vierautta ja eksotiikkaa, mutta mahdollistaa silti tekstin luettavuus tarvittaessa. Latinalaisia aakkosia käyttäen tällaista mahdollisuutta ei oikeastaan ole, joten yleinen tapa on käyttää esimerkiksi kyrillisiä kirjaimia. Siinä on kuitenkin omat ongelmansa – joista vähäisin ei ole se, että se on melko tuskallisen kliseistä.
Tietysti on sitten olemassa myös Leet-kieli, mutta se ei taitaisi olla sen vähemmän noloa. Ja sen käyttöä estää lisäksi se, että eksoottisuuden sijaan hahmot vaikuttaisivat vain Megatokyosta karanneilta.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Pahuutta ei ole olemassa