Viime viikolla haastattelin ohjaaja Shinichiro Watanabea, joka oli yksi tämän kesän Desuconin kunniavieraista. Arvelin että hän saattaisi olla jo vähän kyllästynyt siitä että ihmiset kyselevät häneltä edelleen vain hänen 20 vuotta sitten ohjaamaastaan Cowboy Bebopista, joten päätin keskittyä enemmän hänen uudempiin sarjoihinsa ja työhönsä musiikkituottajana.
Olin ottanut mukaani näytille yhden numeron Anime-lehteä, ja kuten kaikki haastateltavat Watanabe selaili sitä kohteliaan kiinnostuneena. Ja kuten kaikki haastateltavat hän myös kuuli lehden olemassaolosta ensimmäistä kertaa.
***
Animeaiheisen lehden tekeminen eroaa esimerkiksi peliaiheisen lehden tekemisestä siinä, että yhteydet itse teollisuuteen ovat harvassa. Julkaisijapuolelta ei lähetetä PR-viestejä eikä markkinointia, vaan asioista kuulee uutisia seuraamalla. Ei ole kuvapankkeja tai valmiita assetteja, vaan screenshotit pitää ottaa itse.
Aikoinaan olen tullut miettineeksi, että kaikki japanilaiseen popkulttuuriin liittyvä on tullut länteen nimenomaan vetämällä eikä työntämällä. Piirretyistä, sarjakuvista ja joskus peleistäkin on kiinnostuttu itse ja raahattu niitä länteen omaehtoisesti, yleensä itse fanikääntäen. (Sivumennen sanoen tämä on yksi syy sille, miksi jokainen Akihabarassa ensimmäistä kertaa käyvä turisti kokee pakottavaa tarvetta ottaa valokuvia jokaisesta näkemästään mainoksesta – ajatus siitä että näitä asioita ylipäätään markkinoidaan tuntuu täysin vieraalta.)
Nykyään maailma on muuttunut sen verran, että laillisia mahdollisuuksia kuluttaa japanilaisen popkulttuurin tuotoksia on ylipäätään olemassa. Toisaalta globaalit palvelut ovat kuristaneet paikallista julkaisutoimintaa: Future Film julkaisi takavuosina animea DVD:llä, mutta nykyään ainoa taho joka julkaisee animea suomeksi tekstitettynä on Netflix. Suomalaisia mangakustantajiakin on jäljellä enää yksi, ja ala työllistää yhden ihmisen. Koulussa teroitettiin verkostoitumisen tärkeyttä toimittajille, mutta siinä on haasteensa kun piirit ovat näin pienet.
Tämän vuoksi teollisuuden luovia tekijöitä kaikelle kansalle esiteltäviksi tuovat näille leveysasteille vain harrastajatapahtumat. Haastattelu on toki aina haastattelu, mutta toisaalta kun paikallista julkaisutoimintaa ei ole, tekijöillä on harvemmin kerrottavanaan mitään isoja paljastuksia ja julkistuksia. Korkeintaan sellaisia saatetaan tehdä amerikkalaisissa tapahtumissa, vaikka sekin on hyvin harvinaista.
Toisaalta tällaisen näkymättömän varjomedian rooli antaa vapautta kirjoittaa mistä ja miten haluaa. Ei ole pakkoa kirjoittaa mistään eikä myöskään jättää mistään kirjoittamatta vain sen vuoksi, että se on joltain tietyltä firmalta. Itse asiassa iso osa työtä on sen selvittäminen, mitkä firmat ja tekijät minkäkin teoksen taustalla ovat, jotta niistä voi kertoa lukijoille.
Ei ole eturistiriitoja siitä, mikä sarja laitetaan kanteen tai mistä sarjasta kirjoitetaan pitempi artikkeli, vaan päätökset voi tehdä puhtaasti sen perusteella minkä kokee puhumisen arvoiseksi – joko harrastajien keskuudessa syntyneen pöhinän vuoksi tai sen vuoksi, että toivoisi pöhinää olevan enemmänkin. Esimerkiksi tällä viikolla ilmestyneen numeron kanteen päätyi taiteellisesti vaikuttava After the Rain, vaikka se olikin niinsanotusti ”piilossa” Amazonin Prime Video -palvelussa.
Sikäli kun tiedän tehdään englanninkielisen maailman merkittävimpiä lehtiä – amerikkalaista Otaku USA:ta ja brittiläistä Neoa – pitkälti samalla tavalla, vaikka niiden sisältö onkin laadultaan parhaimmillaan epätasaista. Japanissa asia on kuitenkin täysin toisin.
Japanissa tällaista animea ja mangaa koskevaa analysoivaa kritiikkiä ei käytännössä ole lainkaan. Haastatteluja, ennakkokatsauksia ja esittelyjä riittää, ja lehtien käyttämä kuvamateriaali on tehty eksklusiivisesti lehtiä varten. Kaikkea lähestytään kuitenkin positiivisen kautta, ja kritiikin esittäminen olisi oikeastaan mahdotontakin, koska kaikki on tarkoitettukin vain osaksi PR-koneistoa. Länsimaisen pelimedian hyväveliepäilyt ovat pientä baaritiskillä selkäänläimimistä verrattuna siihen, että Japanissa lehtiä julkaisevat konkreettisesti samat firmat jotka julkaisevat myös niiden käsittelemiä teoksia.
(Olisi ehkä vähän venyttelyä verrata tätä siihen miten japanilainen sanomalehdistö on hyvin samalla tavalla kritiikitön hyvävelikerho, jossa pääsyä tiedon lähteille rajoittaa hyvissä väleissä pysymiseen pakottava pressiklubijärjestelmä. Mutta ei se kaukana siitä ole.)
Otomedian ja Newtypen kaltaiset japanilaisjulkaisut ovat promolehtiä, joten muunlaista sisältöä niistä on turha odottaa löytävänsä.
Tämä kaikki pätee tietysti myös pelilehtiin. Pääsyy siihen miksi Famitsua pidetään niin suuressa arvossa on nimenomaan se, että ennen vanhaan se jakoi täyttä 40 pisteen saalista vain harvoille ja valituille peleille. Vuodesta 2008 eteenpäin täysien pisteiden saaminen on kuitenkin sielläkin kärsinyt inflaation, kuten näkyy.
Tähän kaikkeen verrattuna Anime-lehden tekeminen on hyvin vapaata. Artikkeleita voi julkaista sellaisista aiheista kuin haluaa, eivätkä bisneskuviot pääse rasittamaan. Esimerkiksi mangan jenkkijulkaisijat eivät ole kiinnostuneita lähettämään ilmaisia arvostelukappaleita pohjolan perukoille, joten lukijat voivat luottaa siihen että arvosteluihin ei liity eturistiriitoja. (Pomot toki saavat sitten tuskailla kulukorvauslistojen kanssa.)
Jos et ole koskaan lukenut Anime-lehteä, tämän viikon uusi numero on erinomainen tilaisuus aloittaa. Yhtenä esikuvanani on aina ollut Tähtivaeltaja, jonka itse koin yläasteella ollessani yleissivistäväksi ja aiheeseen tutustuttavaksi julkaisuksi. Tavoitteenani on Animea tehdessä ollut samanlainen lehti, joka voi toimia vähemmän aktiiviselle harrastajalle katsauksena siihen mitä alalla tapahtuu, mutta jolla on tarjottavaa myös aktiivisemmalle harrastajalle.
Oma arvonsa on myös sillä, että kaikki sisältö on tehty nimenomaan suomalaisesta näkökulmasta. (Aina välillä kirjamessuilla joku täti kyselee ovatko lehden artikkelit tosiaan kaikki ihan itse käännettyjä, ja on sitten hämmentynyt kun kuulee että ne ovat itse asiassa kaikki ihan itse kirjoitettuja.) Myös animen ja mangan suhteen amerikkalainen mediakritiikki hallitsee maailmaa, mutta niin kuin voi kuvitella poikkeavat sikäläisten näkemykset esimerkiksi seksuaalisen sisällön, politiikan ja etnisyyksien kuvaamisen suhteen aika tavalla meidän eurooppalaisten näkemyksistä. Siitä puhumattakaan, että etenkin digitaalisen julkaisemisen suhteen siellä oltaisiin millään tavalla kiinnostuneita kertomaan siitä mitkä teokset ovat saatavilla myös Euroopassa.
Ja kyllähän se tuntuu tietyllä tavalla tärkeältä, että monista asioista ei ole tietoa suomeksi missään muualla kuin omassa lehdessä.
Lehden sisältö koostuu yhtäältä fyysisten mangajulkaisujen, kirjojen ja pelien arvosteluista, toisaalta teksteistä hiljattain päättyneistä animesarjoista, joita ei ole järkeä ”arvostella” samaan tapaan kuin fyysisiä julkaisuja, vaan jotka on loogisempaa käsitellä pelkkinä eetterissä leijuvina teoksina. Tämä ero syntyi siihen aikaan kun laillisia striimipalveluita ei juuri ollut, ja iso osa kaikesta animesta oli katsottava sen vuoksi muilla tavoilla, mutta se tuntuu edelleen järkevältä. Arvostelujen puolella taas käytetään numeroiden sijaan yllä olevassa kuvassa näkyvää kolmiportaista arvosanajärjestelmää, jossa on erikseen teoksen ja julkaisun arvosana. Näin voidaan tehdä, koska lehden arvosteluasteikon ei tarvitse sopia minkään Metacriticin tyylisen aggregaattisivuston järjestelmiin, toisin kuin pelipuolella.
Lehden muuna sisältönä toimivat uutiset, laajemmat featureartikkelit ilmiöistä ja tuoteperheistä, ääninäyttelijöiden ja mangantekijöiden esittelyt sekä tietysti aina välillä haastattelutkin. Olen luotsannut Animea vuodesta 2011 alkaen, ja sinä aikana sisältö on muuttunut paljon – jotain vakiopalstoja on lopetettu, joitain aloitettu. Isoin muutos on ollut se miten animesarjat käsiteltiin ennen kahteen kertaan, ensin parin jakson perusteella lyhyenä pintaraapaisuna ja laajemmin niiden loputtua. Lehden julkaisuaikataulukin oli rytmitetty sen mukaan, että uudet sarjat saatiin mukaan aina neljä kertaa vuodessa mahdollisimman tuoreeltaan.
Paljon sisällöstä on kiinni siitä, että erilaisia aiheita varten löytyy perehtyneisyyttä. Anime ja manga on siitä laaja ala, että yksi ihminen ei vain voi omata tietämystä kaikista genreistä, minkä vuoksi kirjoittajakaartin on oltava laaja.
Asiantuntemukseen liittyy olennaisesti myös seikka, josta olen henkilökohtaisesti ollut lehdessä hyvin ylpeä: pyrkimys suhtautua kaikkiin teoksiin vakavasti ja alentuvuuteen sortumatta. Teoksiin ei pidä suhtautua vähättelevästi vain siksi että ne sattuvat olemaan vaikkapa miespuolisen yleisön haaremikomedioita tai naispuolisen yleisön homoromansseja, vaan niitä on pyrittävä vertaamaan genretovereihinsa ja kohtelemaan niitä reilusti niiden omien ansioiden mukaan. Tämä on mielestäni ammattimaisuuden kulmakivi, kun tehdään harrasteaiheista mediaa – eihän kukaan halua nähdä omaa harrastustaan vähäteltävän.
Toisin kuin vaikkapa Pelaajaa on Animea aina tehty vain yhden päätoimisen tekijän voimin, ja kaikki muut kirjoittajat ovat freelancereita. Tästä huolimatta on mukavaa miten tiivis ja aktiivisesti ideoiva porukka toimituskunnasta on kehkeytynyt, etenkin nykyään kun kaikki ovat virtuaalisesti saman katon alla Slack-tiimissä.
Kuvavalinnat ovat tärkeitä, kun kirjoitetaan visuaalisesta mediasta. Taiton tarkistusvaiheessa kuvien vaihtaminen toisiin hoituu näppärämmin digitaalisesti kuin printtipapereilta.
Printtilehdet joutuvat tunnetusti nykyään kiristämään vöitään jatkuvasti, eikä Anime ole ollut poikkeus. Toisaalta Anime on aina ollut organisaatioltaan hyvin kevyt, ja sen tekeminen on muuttunut tämän myötä vain entistä ketterämmäksi.
Esimerkiksi ennen vanhaan kun lehteä vielä oikoluki useampi ihminen oli jokainen taitettu sivu pakko printata, ja eri tyypit tekivät omat korjauksensa erivärisille kynillä papereille, joita sitten siirreltiin toimistossa edestakaisin. Nyt kun tästä on luovuttu, sama voidaan voidaan hoitaa digitaalisesti pilvipalveluissa eläviin PDF:iin yllä olevassa kuvassa näkyvällä tavalla. Tämän seurauksena voin itse olla loppusilauksia tehtäessä vaikka toisella puolen maapalloa.
Siinä vaiheessa kun aloin lehden päätoimittajaksi olivat harrastuksen kuplavuodet ja takanapäin, eikä liikoihin mainossivuihin varautumisesta ole koskaan tarvinnut huolehtia. Toisaalta kaikki tämä on mahdollistanut sen, että lehteä on aina pystynyt tekemään pelkästään lukijoita varten.
Kun tekeminen on näin vapaamuotoista ja ammattitaitoisuudenkin ideat ovat jossain ihan muualla kuin kaupallisten yhteistyökumppanien miellyttämisessä, ovat ne harvat ”oikean median” tavoin toimisen hetket itse asiassa virkistäviä poikkeuksia. Näin on silloin kun pääsee kirjoittamaan uutista tulevasta julkaisusta tai kunniavierasjulkistuksesta embargollisen tiedotteen perusteella, tai kun on tekemässä haastattelua.
Yhdellä tavalla suomalaisenkin on kuitenkin noudatettava japanilaisia mediastandardeja – peruskohteliaisuuden suhteen. Itseäni olisi esimerkiksi suuresti kiinnostanut kysyä Watanabelta, miksi ihmeessä vuoden 2014 Terror in Resonance päätyi olemaan käsikirjoitukseltaan niin kertakaikkisen surkea. Mutta tietenkään näin ei voi kysyä, joten kysyin sen sijaan mitä hän koki halunneensa sarjalla sanoa, ja onnistuiko hän siinä omasta mielestään.
Ja miten kuului vastaus? Sen voi lukea Animen seuraavasta numerosta.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja, kuten tekstistä varmaan voi arvata. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Japanin nörttikulttuurin synty, 2/2
Seuraava: Miesten maailmaan ei ole asiaa