Idän lumo: Kun zombit tuntuvat tylsiltä

Zombit eivät sanottavasti kiinnosta japanilaisia kauhuteemana. Mistä se johtuu, ja miksi taas amerikkalaiset ovat niihin niin ihastuneita?

24.3.2022 17:45

Mikäpä voisi olla siistimpi konsepti kuin zombit? Se on tarinan alkuasetelmana yhtä aikaa niin yksinkertainen ja niin mielenkiintoinen. Taustoitus on vapaaehtoista: joku tartuntatauti alkaa levitä tai jotain, ja yhtäkkiä koko yhteiskunta sellaisena kuin sen tunnemme romahtaa. Maailman palaessa ihmisluonnon rumuus ja itsekkyys tulee esiin.

Lihanhimoiset örisevät laumat vaeltavat kaduilla, autot liekehtivät ja selviytyneiden joukossa vallitsee viidakon laki. Maailma muuttuu houkuttelevan yksinkertaiseksi: työ- tai opiskelukiireet lakkaavat merkitsemästä mitään, ja valttia ovatkin yhtäkkiä selviytymistaidot. Kun hengenlähtö on jatkuvasti lähellä, tarvitsevat naiset alfauroksen turvaa ja suojelua. Tytöt jotka ovat aina nauraneet sinulle lankeavatkin jalkoihin. While you were partying, I studied the blade.

Resident Evil: HD Remaster

Konsepti vetoaa suoraan kaikenikäisten teinipoikien liskoaivoihin, joten ei ihme että zombit ovat kautta vuosikymmenten olleet aiheena lukemattomissa erilaisissa peleissä. Yksi kuuluisimpia sarjoja on tietysti Resident Evil.

Mutta… siinäpä se Japanin pään tarjonta oikeastaan onkin. Lännessä suosittu Resident Evil on säännön vahvistava poikkeus, ja nyt kun vähän miettii, niin eipä sekään itse asiassa kauhean tyypillistä zombiviihdettä ole. Japanilaiset kun eivät ole mitenkään erityisen ihastuneita zombiapokalypsiskenaarioihin. 

Yksi kuuluisimpia poikkeuksia on Daisuke Satoon käsikirjoittama ja Shooji Satoon piirtämä manga Highschool of the Dead. Se on ehkä lähimpänä ”ihan tavallisen zombiapokalypsin” kuvausta mitä Japanista löytyy: eräänä päivänä maailma vajoaa kaaokseen, ja joukko lukiolaisia joutuu lyöttäytymään yhteen selvitäkseen hengissä. Tästä sitten seuraa väkivaltaa, seksikkyyttä ja seksikästä väkivaltaa.

Highschool of the Dead

Päähenkilöpojan ihastuksen poikaystävää purraan, ja tämän viimeiset sanat ovat käsky pitää tyttöystävästä huolta. Cool ja elegantti rikkaan perheen tytär hallitsee perinteiset kädentaidot, kuten miekankäytön. Luokan rillipäänörtti tietää kaiken aseista. Isorintaisen kouluterveydenhoitajan paras kaveri sattuu olemaan sotilas, jonka kotona on kaapit täynnä pyssyjä ja autotallissa Hummer. Veri roiskuu, aseet laulavat, päät katkeilevat, vaatteet repeilevät, alusvaatteet paistavat. Hyvikset tekevät sen mikä on oikein, pahikset taas käyttävät kaaosta hyväkseen.

Sarja sai vuonna 2010 varsin toimivan tv-animesovituksen. Ikävä kyllä vuosina 2006-2013 ilmestynyt manga itse jäi ikuisesti kesken käsikirjoittajan terveysongelmien vuoksi. Toiveet sarjan jatkumisesta hautautuivat pysyvästi, kun käsikirjoittaja vuonna 2017 kuoli. Väliin jääneet vuodet piirtäjä käytti tehden omaa sarjaansa ja väsäämällä kokovärillistä versiota Highschool of the Deadista. Sitä on julkaistu englanniksikin naurettavan isoina mötkäleinä sen verran kuin sitä on.

Piirtäjän erinomaisen seksikkään piirrosjäljen lisäksi sarja muistetaan nykyään myös ohimennen sen vahvan oikeistonationalistisista teemoista (nyt kun lännessä on opittu tiedostamaan millaisia ne ovat). Mutta niistä lisää toisella kertaa; tämän kirjoituksen kontekstissa olennaisempaa on kysymys siitä, miksi tällaisia toimintasarjoja ei ole Japanissa enempää? Eihän sitä suosion puute tappanut, päinvastoin.

”Ihan tavallisten zombiapokalypsien” kuvaukset ovat Japanissa harvassa. Silloinkin kun sellaisia kuvataan, ne muistuttavat harvoin käsittelytavaltaan mitään länsimaissa tehtyä.

School-Live!:ssä joukko koulutyttöjä on linnoittautunut kouluun zombeilta suojaan. Sarjan pointtina on kuitenkin itse asiassa se, että päähenkilö luulee henkisen traumansa vuoksi ihan tavallisen arjen jatkuvan kuten ennenkin. Muut joutuvat kohtelemaan häntä silkkihansikkain, ettei ryhmän tasapaino järky – vai onko kyse sittenkin siitä, että juuri hänen aurinkoisuutensa estää ryhmää hajoamasta stressin ja epätoivon alla?

Fyysisen selviytymisen sijaan pääpaino sarjassa on henkisellä selviytymisellä. Zombit ovat hitaita raahustajia, joita pystyy jopa tönimään kauemmas. Pääasiallinen selviytymistapa on piiloutuminen, ja se yksi vastaantullut tuliasekin heitetään yhteistuumin pois. Aseethan ovat vaarallisia.

Live-elokuvaksikin sovitettu manga I Am A Hero taas on toista ääripäätä. Sen päähenkilö on mitä epätodennäköisin zombien täyttämässä maailmassa selviytyjä: paniikkihäiriöistä ja sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivä, kovaa vauhtia keski-ikäistymässä oleva luuseri. Sarjan zombit ulisevat muistojensa rippeitä, harhailevat menneen elämänsä ratoja ja liikkuvat karmivalla rapukävelyllä, ja niillä on monella yhtä paljon tekemistä japanilaisen kauhuperinteen kuin amerikkalaisten zombien kanssa.

Etenkin sarjan alkupuolella sen fokuksessa on myös monella tapaa se, miten japanilaiset ovat yhteiskuntana täysin kykenemättömiä toimimaan zombitoimintaelokuvista tutuilla tavoilla. Zombin nähdessään he menevät kysymään onko kaikki hyvin, ja jonkun seotessa he yrittävät teeskennellä etteivät huomaa mitään, koska ajattelevat kyseessä olevan vain joku humalainen. Evakuoituessaan he jäävät seisomaan vaaran tielle kuin lammaslauma.

Päähenkilöllä sattuu olemaan tuliase, mutta muilta osin sarja keskittyy enimmäkseen selviytymisen epäcooleihin puoliin, kuten polkupyörillä liikkumisen järkevyyteen. Pitkin sarjaa toistuva höpsö elementti on se, miten päähenkilö kokee kamalia tunnontuskia lain rikkomisesta, kuten metron kulkuportin yli hyppäämisestä. Autioissa kaupoissa hän jättää rahaa vastineeksi ruoasta ja pelkää saavansa zombien tappamisesta murhasyytteitä ”sitten kun yhteiskunta palaa raiteilleen”.

Tämä ajatus siitä, että säännölliset poikkeustilanteet ovat arkipäiväisiä ja yhteiskunta palaa pian raiteilleen tuli mieleen, kun hiljattain juttelin Hokkaidolta palanneen kaverin kanssa. Isoin stressi oli ollut kännykän lataaminen, koska 6. syyskuuta koko alueelta meni sähköt pariksi päiväksi. Ihmiset olivat jonottaneet kaupan edessä kuppinuudeleitaan siivosti ja rauhallisesti, ja takaisin töihin mentiin niin pian kuin mahdollista. Kaikki kantoivat kekoon oman kortensa saadakseen tilanteen normalisoitumaan mahdollisimman pian.

Japani on rauhallinen ja turvallinen maa, mutta toisaalta taifuunit, maanjäristykset ja perheiden evakuoitumiset koulujen liikuntasaleihin ovat siellä hyvin arkipäiväinen juttu. Suomessa kukaan ei varmaan edes tietäisi mitä pitäisi tehdä, jos hälytyssireenit alkaisivat yhtäkkiä soida – ja Amerikassa taas ihmiset alkavat tunnetusti rikkoa ikkunoita ja varastella televisioita heti ensimmäisen sadepisaran nähtyään. Se että näin ei koskaan tapahdu Japanissa on maailmalla säännöllisen ihmetyksen aihe.

En voi olla ajattelematta, että zombiapokalypsiskenaarioista tekee hyvin amerikkalaisen ilmiön nimenomaan sikäläinen yhteiskunnanvastaisuus, solidaarisuuden puute ja individualismi. Japanilaisilla taas on täysin päinvastaiset arvot, joten amerikkalaistyyliset zombiselviytymistarinatkaan eivät tunnu niin realistisilta. Silloin kun sellaisia käytetään on kyse selvästi tekijän omasta mielenkiinnosta amerikkalaista zombiviihdettä kohtaan, kuten Highschool of the Deadin tapauksessa.

Tekijän oma harrastuneisuuskaan ei kuitenkaan takaa sitä, että hänen sarjansa olisi veren- ja ruudinkäryinen toimintasarja. Hyvä esimerkki on animeksikin sovitettu Sankarea-manga: sen päähenkilö on kovan luokan zombifani, joka viettää päivänsä pimeässä huoneessaan kauhuelokuvien parissa ja jota elävät naiset eivät kiinnosta. Hän on nimennyt kissansakin Day of the Deadin Bubin mukaan.

Sarja on kuitenkin pohjimmiltaan pienillä kauhuelementeillä kuorrutettu romanttinen komedia. Naapurin rikas tyttö tahtoo paeta ikävää isäänsä, joten hän yrittää tehdä itsemurhan juomalla zombimyrkkyä, joka on sekoitettu kuolleen kissan henkiinherättämistä varten. Zombiksi muuttumalla hän pääsee karkuun sukuaan ja muuttuu samalla päähenkilön unelmien naiseksi. Persoona säilyy vaikka pulssi katoaa.

Sankarean amerikkalainen julkaisija teki parhaansa naamioidakseen sen paremmin amerikkalaisille uppoavaan pakettiin. Hyvät pisteet yrityksestä.

Zombiteemaa käytetään japanilaisessa viihteessä itse asiassa yleensä nimenomaan näin. Zombiutta lähestytään enemmänkin vampyyriuden kaltaisena attribuuttina tai hahmopiirteenä, joka ei sanottavasti vaikuta inhimillisyyteen. Usein nimenomaan päähenkilö päätyy muuttumaan epäkuolleeksi, kuten Zombie-Loanissa, Corpse Princessissä ja Is This A Zombie?:ssa. Yhdenlainen näkemys tästä on myös viime viikolla alkanut originaalisarja Zombie Land Saga, jonka aiheeksi paljastui… zombeiksi muuttuneiden tyttöjen muodostama idolitiimi. Kaikkea sitä.

Mitä tällaisesta lähestymistavasta voisi päätellä? Kenties sen, mitä pyörittelin jo silloin kun kirjoitin pahuuden kuvaamisesta japanilaisessa viihteessä: japanilaiset pitävät hahmoista, jotka puhuvat ja ajattelevat ja joilla on motiiveja. Hahmot ovat mielenkiintoisia, järjettömät hirviöt taas tylsiä.

Zombeihin suhtautuminen järjettömänä luonnonvoimana ja keskittyminen selviytyjien kamppailuihin voisi avata ovet länsimaistyyliseen ihmisdraamaan ja inhimillisen rumuuden kuvaamiseen, mutta niin ei ole tehty juuri missään muualla kuin Highschool of the Deadissa. Siksi tällaiset suosittelulistat ovatkin aina täynnä todella kaukaahaettua hapuilua.

Toisin kuin zombit, vampyyrit sopivat helposti sekä pahiksisi että myös päähenkilöiksi. (Seraph of the End.

Yksi perinteinen näkemys kauhuviihteestä on, että se peilailee ihmisten senhetkisiä pelkoja. Vampyyrit, ihmissudet ja mökeissä elävät noidat olivat pelottavia siihen aikaan, kun ihmiset elivät pienissä ja ruraaleissa yhteisöissä, ja yksilön suurin pelko oli joutua suljetuksi yhteisön ulkopuolelle. Teollistuneessa yhteiskunnassa on kuitenkin siirrytty individualismikeskeiseen kulttuuriin, joten vampyyreistäkin on tullut pelottavien sijaan seksikkäitä – minkä Anne Rice aloitti, Stephanie Meyer viimeisteli.

Tällaisessa yhteiskunnassa yksilön pelot ovatkin sitten ihan muualla – massaan sulautuminen, oman identiteetin menettäminen, joutuminen joukkomielen osaksi tai vastaavanlaiseksi Borg-muurahaiseksi. Tähän pelkoon minuuden menettämisestä zombit sopivat täydellisesti: peli on menetetty jo yhdestä puraisusta.

Japanilaiset kuitenkin mieltävät identiteettinsä ensisijaisesti sen perusteella mihin viiteryhmiin he kuuluvat, eivät sen perusteella miten he eroavat muista. Pohjimmiltaan japanilaisten mielenkiinnonpuutteessa zombiapokalypsiskenaarioihin on siis kyse ehkä ihan vain siitä, että sikäläisiä kuluttajia tällainen ajatus ei vain puhuttele kauhuteemana kovin paljoa. Ja kenties juuri siksi jokaista japanilaista zombiteemaista teosta kohden löytyy heittämällä ainakin kymmenen vampyyriteemaista sarjaa? Ei sillä että vampyyrit niissäkään olisivat välttämättä pelottavia, mutta ainakin niissä on potentiaalia olla jännittäviä jos ei muuta.

Monet varmaan jo huomasivatkin, että vierailin tällä viikolla Pelaajacastissa. Puheenaiheina olivat mm. Gundam, Anime-lehden uusin numero ja tietysti tämä blogi. Puhuimme muutamastakin aiemmissa blogipostauksissa käsittelemistäni tai vähän sivuamistani aiheista. Jokainen varmaan kuulee miksi minusta ei koskaan tullut radiotoimittajaa, mutta jos vaihtelu virkistää niin voisin varmaan käydä vieraana joskus toistekin.

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

Edellinen: Alaikäisten murhaamisen viihdyttävyydestä

Seuraava: Animea tehdään liikaa ja väärin

Lisää luettavaa