Miten sinä lausut Ōkami-pelin nimen?
Veikkaisin, että monet tämän lukevista lausuvat sen täysin päin honkia: ”okami”, lyhyellä vokaalilla. Tästä tosin ei voi suomalaisia syyttää, sillä meillä on tapana lausua sanat kirjain kerrallaan niin kuin ne kirjoitetaan – vierasperäisten sanojen tapauksessa usein jopa tarkoituksellisen korostuneesti, jotta kuulija varmasti ymmärtäisi mistä puhutaan. (Ja lisäksi ”liian aito” lausumistapa saattaa kuulostaa ihmisten mielestä jopa brassailevalta.) Ōkamin o:ssa nyt vain sattuu olemaan siinä päällä joku hassu koristeviiva, jota kukaan ei osaa kirjoittaa näppäimistöllä ja joka siksi jää aina muutenkin pois.
Tietenkään se ei oikeasti ole mikään koristeviiva, vaan yksi tapa merkitä pitkää vokaalia. Harva suomalainen kuitenkaan tietää saati välittää mitä se tarkoittaa – vähän samaan tapaan kuin englanninpuhujat pitävät Ä:n ja Ö:n pisteitä pelkkinä umlauteina, jotka antavat lisää hevimetallifiilistä. Etenkin kun sirkumfleksit, aksenttiviivat ja vastaavat merkinnät ovat täällä Euroopassa tuttuja todennäköisesti ranskan kaltaisista kielistä, jossa ne merkitsevät yleensä täsmälleen päinvastaista: sitä, että kirjain sillä kertaa poikkeuksellisesti nimenomaan lausutaan kuten se kirjoitetaan eikä jotenkin muuten.
Ja juuri tämän vuoksi melkeinpä jokainen, jolle olen maininnut että nimi lausutaan itse asiassa ”ookami”, on sanonut että se kuulostaa tyhmältä.
Epäilemättä se kuulostaa, jos on muuhun tottunut. Mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään mielipidekysymys: nimen 大神 ensimmäinen kanji 大 eli ”iso” nyt vain lausutaan ”oo”, ei ”o”. Voit vaikka mennä japaninkieliseen Wikipediaan tavaamaan nimen äännösasua: おおかみ, o-o-ka-mi.
Kaiken huipuksi nimi kuuluu ääneen joka kerta kun pelin aloittaa:
Ō on tietysti vain yksi mahdollinen tapa merkitä pitkää vokaalia, kuten äsken mainitsin. Muita usein käytettyjä tapoja ovat ”ou” ja ”oh”. ”Ou” on näistä perinteisesti käytetyin, koska se vastaa usein parhaiten japanilaista kirjoitustapaa. Jälkimmäistä tapaa näkee esimerkiksi nimissä Nioh ja Yu-Gi-Oh!, joiden viimeinen kanji 王 (kuningas) kuuluisi lausua ihan samalla tavalla pitkänä: ”oo”.
Ja sitten on tietysti se kaikkein huonoin tapa: jättää pitkä vokaali kokonaan merkitsemättä. Keiji Inafunen kehtoonsa kuolleen Kaio: King of Piratesin nimi sisältää täsmälleen saman kanjin 王 kuin Nioh ja Yu-Gi-Oh!, ja se lausutaan tietysti täsmälleen samalla tavalla. Tätä ei kuitenkaan voisi arvata siitä länsimaisesta kirjoitusasusta, joka sille ehti vakiintua.
Ja tietysti on sitten niitäkin tapauksia, jotka yrittävät lähestyä ongelmaa kokonaan eri tavalla kuin muut. Yo-Kai Watch on tässä sieltä kummallisimmasta päästä, mutta kenties sanasta on haluttu tehdä paremmin googlattava ja brändättävä.
Kaikki nämä tavat merkitä pitkiä vokaaleja kumpuavat kuitenkin yhdestä pohjimmaisesta ongelmasta: englanninpuhujien kyvyttömyydestä lausua pitkää oo-äännettä. Englantia äidinkielenään puhuville kaksi peräkkäistä o-kirjainta näyttävät u-äänteeltä, kuten sanoissa ”moose” tai ”loose”. Ja ”Uukami” olisi aivan yhtä väärin kuin ”Niuu” tai ”Yuukai Watch”.
Sekaannukset pitkän oo-äänteen suhteen ovatkin traagisia nimenomaan suomalaisille. Usein toistellun kansanviisauden mukaan suomalaisten kun on usein luonnostaan helppo lausua japania oikein, ja yksi suurimmista syistä siihen on se, että suomalaiset sisäistävät helposti eron pitkien ja lyhyiden äänteiden välillä. Suomalaisen suusta pitkätkin vokaalit ovat puhtaita eivätkä automaattisesti diftongeja, eivätkä suomalaiset muuta lausumisen rytmitystä sen mukaan onko äänne pitkä vai lyhyt, kuten englanninpuhujat tekevät.
Mutta kun kirjoitusasut kierrätetään englannin kaltaisen välikielen kautta, suomalaisten kirjaimellinen lausumistapa kepittää meitä täysin väärään suuntaan. Vielä kovempaa vauhtia mennään hakoteille, kun sanoja aletaan taivuttaa: jos kirjoittaa Junji Itoh eikä Junji Itoo, suomalaisen selkärankareaktio on, että nimi kuuluu taivuttaa ”Itohin”.
Kaksi peräkkäistä i-kirjainta aukeavat sentään jenkeillekin, mutta jostain syystä kaksi u-kirjainta on heille vaikea juttu. Tällä hetkellä mangapiirtäjä Yuusuke Muratan nimi saa Googlesta kahdella u:lla 840 000 hakutulosta, yhdellä u:lla taas 450 000. Ääninäyttelijä Yuuki Kajin nimi taas saa kahdella u:lla 380 000 tulosta, yhdellä u:lla 460 000. Kuten huomaatte, siinä kumpi kirjoitustapa on suositumpi ei ole oikein mitään logiikkaa.
Sen sijaan e-kirjain on englanninpuhujille vaikea yksittäisenäkin. Se lausutaanko se e:nä, i:nä, u:na vai a:na riippuu englannissa nimittäin täysin kontekstista – ja vieraskielisten sanojen suhteen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin arvata. Esimerkiksi valokuvaustermi ”boke” kirjoitetaan englanniksi ”bokeh”, jotta ihmiset tajuaisivat ettei sitä kuulu lausua ”boki”. Oikeaan suuntaan ohjaamiseen saatetaan käyttää myös vähän epätoivoiselta vaikuttavaa aksenttiviivaa, minkä takia monien vanhempaa sukupolvea edustavien saattaa nähdä vielä nykyäänkin kirjoittavan ”animé” ja ”moé”.
Pokémonin tapauksessa tulokset ovat olleet laihoja. Viivasta huolimatta monet jenkit sanovat edelleen ”Poukimon”.
Ongelma on näin suuri siksi, että kyseessä ovat nimenomaan teosten nimet. Tavallisten sanojen ja termien suhteen jokainen voi käyttää omaa harkintaansa japania romanisoidessaan, mutta nimiin liittyy määritelmällisesti tavaramerkkejä ja copyright-symboleja.
Kyseessä ei tietenkään ole millään tavalla japanin kielen erityispiirre: jos sopimuksessa esimerkiksi lukee että teoksen tai tuotteen nimeä ”ei saa muokata millään tavalla”, on suomalaisen siihen vaikea väittää vastaan, että suomen kieliopin mukaan sanoja kuuluu taivuttaa. Ja sitten päädytään kapulakielisyyteen, jossa puhutaan ”GruntmasterTM-laitteista” eikä ”GruntmastereistaTM”.
***
Henkilöiden nimet taas ovat haastavia romanisoitavia ihan eri syystä. Tavaramerkkien sijaan niihin nimittäin liittyy se perinteinen ajattelutapa, että jokaisella ihmisellä on oikeus päättää miten hänen nimensä kirjoitetaan.
Joten jos Yoko Taro haluaa kirjoittaa nimensä tavalla, joka saa länsimaiset ihmiset luulemaan että se lausutaan ”yoko taro” eikä ”yokoo taroo”, on luonnollista ajatella että hänellä on siihen täysi oikeus. Harva Leiji Matsumoton, Masamune Shirow’n tai Moyoco Annonkaan nimien vakiintuneita kirjoitusasuja ihmettelee, vaikka on kaikille selvää, että niissä käytetään kirjaimia joille ei ole mitään perusteita japanin kielessä. (Huomatkaa Shirow’n nimessä oleva omaperäinen tapa kirjoittaa se pitkä oo-äänne.)
Tässä kuitenkin jää usein huomiotta se, että japanilaisia itse ei ehkä kannattaisi käyttää korkeimpana auktoriteettina länsimaisten kirjainten käyttämisen suhteen, oli kyse sitten ihmisten, hahmojen tai vaikka erikoishyökkäysten kirjoitusasuista. Heillehän länsimaisilla kirjoitustavoilla ei ole mitään väliä, koska heidän näkökulmastaan jokainen ratkaisu on joka tapauksessa ihan yhtä väärin. Solid Snaken roolista tunnettu ääninäyttelijä Akio Ootsuka on krooninen esimerkki – hänen nimeään näkee kirjoitettavan ihan kaikilla tavoilla, ja joka sivustolla on omat käytäntönsä. Ootsuka, Otsuka, Ohtsuka, Ōtsuka, Ôtsuka…
Ei nimittäin ole olemassa mitään yhtä ”oikeaa” tapaa kirjoittaa japania länsimaisilla kirjaimilla. Mahdollisia tapoja on useita erilaisia, ja arkikäytössä japanilaiset käyttävät niitä sekaisin sattumanvaraisesti. Siinä sotkussa pitkien vokaalien merkitsemistapa on itse asiassa kaikkein pienin murhe.
Standardoituja romanisointitapoja on useita erilaisia, ja niistä etenkin Kunrei-shiki on täysin käyttökelvoton japania osaamattomien ulkomaalaisten käytettäväksi. Luonnollisesti juuri japania osaamattomat ihmiset kuitenkin ovat romanisoidun japanin ensisijainen kohdeyleisö.
Tarkoituksella hassusti kirjoitetut taiteilijanimet ovat asia erikseen, mutta kaikella todennäköisyydellä lopputeksteissa vilahtelevat kirjoitusasut ovat lähinnä sattuman sanelemia. Osa niistä sattumista sitten vain pääsee vakiintumaan, ja sille on yksittäisen journalistin vaikea tehdä mitään.
Itse olen esimerkiksi pitkään paininut sen kanssa, kirjoittaako kuuluisan animaattorin nimen Yoh Yoshinari vai Yoo Yoshinari. Ensimmäinen tapa on länsimaissa vakiintunut ja googlattava, mutta toisaalta opastaa suomalaisia lausumaan nimen täysin päin honkia. Ja suomalaiselle yleisöllehän suomeksi kuitenkin kirjoitetaan.
Ja silloin kun kyse ei ole henkilöiden nimistä vaan muista sanoista, voi aina ajatella että joku lukija kuitenkin oppii sanan ensimmäistä kertaa juuri tästä tekstistä. Juuri tämän vuoksi esimerkiksi suomalaiset mangakustantajat ovat perinteisesti kohdelleet pitkää oo-äännettä suomalaisen ääntämistavan mukaan. Kyllähän siitä vuonna 2005 foorumeilla nuristiin, että Inuyashan yliluonnolliset olennot olivatkin ”yookaita” eivätkä jenkkityyliin ”youkaita”, mutta nykyään jälkimmäinen tuntuisi suomenkielisen tekstin seassa jo aika hassulta.
Niohissa yookai muuten sitten kirjoitetaan ”yokai”. Toisaalta kukaan koko maailmassa ei ole tainnut koskaan yrittää kirjoittaa ”yohkai”.
Oli kyse sitten teosten tai henkilöiden nimistä, taustalla on joka tapauksessa sama ilmiö. Me täällä lännessä nimittäin kohtaamme japanilaisia nimiä ja muita sanoja usein lähes pelkästään kirjoitetussa muodossa. Ja kun niitä ei koskaan kuule lausuttuna, on helppo alkaa lausua niitä päässään ihan väärällä tavalla.
On oikeastaan vain yksi vielä pahempi skenaario: japanilaisia sanoja saattaa kuulla vain englanninpuhujien lausumina. Ja se on tie, jonka seuraaminen voi päättyä vain ja ainoastaan huonosti.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Ei enää niitä vahvoja naishahmoja
Seuraava: Perinteinen on uutta parempi