Viime kerralla kirjoitin siitä, miten länsimainen kuluttaja saattaa helposti nähdä japanilaisessa mediassa oikeistolaisia ja nationalistisia elementtejä, vaikka niitä ei oikeasti ole sellaiseksi tarkoitettu. Länsimainen silmä saattaa keskittyä helposti esimerkiksi saksalaistyylisiin univormuihin, koska on oppinut yhdistämään ne oikeistolaisuuteen.
Ja kuten aiemmassa kirjoituksessa mainitsin, länsimainen historiankirjoitus 1900-luvusta on pitkälti amerikkalaisen popkulttuurin sanelemaa. Tällaisen median kasvattamat ovat oppineet pitämään itsestäänselvyytenä sitä että esimerkiksi Japanin ”kuuluu” olla demilitarisoitu, koska sehän nähtiin miten kävi kun sillä viimeksi oli oikeus sotilaalliseen itsenäisyyteen. Näin ollen kaikki japanilaiset mediatuotteet joiden teemana on hauska toisen maailman sotakoneilla leikkiminen kerää säännöllisesti länsimaista kritiikkiä siitä, miten kyseessä on ”historian valkopeseminen” ja ”toisen maailmansodan syntien unohtaminen”.
High School Fleetissä on kyse taistelulaivoista, Girls und Panzerissa tankeilla pelattavasta polttopallosta. Molemmat ovat täysin epäpoliittisia sarjoja.
Mutta toisaalta, kuten kirjoitin kertoessani Japanin nörttikulttuurin synnystä, näillä asioilla ei välttämättä ole mitään tekemistä militarismin kanssa. 80-luvulla aikuistunut sukupolvi ei muistanut sotaa eikä Yhdysvaltojen miehitystä, vaan piti tankkeja ja sotalaivoja samalla tavalla siisteinä fantasiakoneina kuin jättiläisrobotteja ja avaruusaluksia. Militarian harrastaminen ei ole samaa kuin militarismi.
Ei sillä etteikö tällainen estetiikka toki voisi puhutella myös niitä joilla on oikeistolaiset arvot. On kuitenkin yksisilmäistä olla tiedostamatta miten paljon militaria – myös natsimilitaria – on Japanissa puhtaan kitschin tasolla, ja yhtä epäpoliittista kuin vaikkapa Che Guevaran naama. Sen sijaan ne oikeat oikeistoteemat löytyvät pitkälti eri suunnista.
Esimerkiksi Gate, jossa Japanin puolustusvoimat menee ulottuvuusportin kautta fantasiamaailmaan, on äärimmäisen oikeistoteemainen sarja. Olisi kuitenkin pinnallista syyttää sitä sellaiseksi sarjaksi vain sen takia, että sen aiheena ylipäätään on Japanin puolustusvoimat. (Niin oli vaikkapa Dragon Pilotissakin, ja siinä taas ei ollut oikeistolaisuuden häivääkään.) Mutta tästä lisää kohta.
Gate.
Millaisia oikeita oikeistonationalistisia teemoja japanilaisesta popkulttuurista sitten löytyy? Niiden tunnistamiseksi on ensin ymmärrettävä, että poliittiset kiistakapulat ovat eri maissa erilaisia. Eräs esimerkki jota länsimaiset kuluttajat eivät välttämättä tunnista poliittisesti latautuneeksi teemaksi on ruoka.
Länsimaiselle tästä tulee usein ensimmäisenä mieleen valaanpyynti, joka tietystikin on nationalisteille tärkeä asia nimenomaan siksi, että ulkomaalaiset vastustavat sitä. Yhdeltä kannalta kyse on perinteistä ja nostalgiasta – valaanliha oli aikoinaan yleinen näky kouluruoassa – ja toisaalta omavaraisuudessa. Japani on pitkään tuottanut syömästään ruoasta vain 40 %, joten se on täysin riippuvainen ulkomailta tuodusta ruoasta. Tämä luonnollisesti hiertää nationalisteja vastakarvaan.
Harva japanilaisteos tietenkään käsittelee valaanpyyntiä millään tavalla. Sen sijaan ruoka yleisesti ja ruoan riittäminen kaikille on niin yleinen teema, että sitä on vaikea olla huomaamatta kunhan pitää silmänsä auki. Maaseudun autioitumisesta ja ruoan omavaraisuuden autuudesta puhutaan noin joka kolmannessa sarjassa.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kyseessä olisi automaattisesti nationalistinen tematiikka, vaan on vain merkki siitä miten tärkeänä ja jokapäiväisenä puheenaiheena asiaa pidetään. Pohjimmiltaan kyse on ihan vain siitä, että ruoka on helposti politisoituva asia sen takia että se on ylipäätään kulttuurillisesti tärkeä asia. Eri kulttuureissa erilaiset asiat ovat tärkeitä, joten myös politisoituneet kiistakapulat ovat erilaisia.
Japanissa esimerkiksi abortit ja aseiden yksityisomistus eivät ole erityisen poliittisesti latautuneita asioita – sen enempää kuin vaikka Suomessakaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ne ovat kuitenkin sen verran iso osa paikallista mediakeskustelua, että ne saattavat värittää sikäläisten kirjoittamaa media-analyysia paljonkin. Amerikkalaiselle saattaa esimerkiksi tulla välittömästi mieleen kouluammuskelut, kun hän katsoo sarjaa jossa koululaiset leikkivät leikkipyssyillä. Se että hän sitten yhdistää aseleikit oman maansa punaisten lippalakkien kanssa heiluviin nationalisteihin ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi millään tavalla poliittinen sarja japanilaisille.
Anime News Networkin päätoimittaja Zac Bertschyn arvio sarjasta C3-bu, joka kertoo airsoft-kerhosta.
Japanilaiset eivät katso tuliaseita poliittisin silmin, mutta sen sijaan isänmaallisia fiiliksiä – ja näin ollen myös nationalismia – voi nähdä esimerkiksi miekoissa ja kaikenlaisessa muussakin perinnekulttuurissa.
Japanilaiset oikeistoryhmittymät ovat aina kietoneet itsensä nimenomaan perinteiden ja historian arvostamiseen, johon kuuluvat miekkojen lisäksi mm. perinteiset perhearvot, vanhanaikaiset gakuran-takit ja vastaavat. Tällaiset länsimainenkin silmä tunnistaa usein nationalismihenkisiksi. Historiallisesti kuuluisimpia nationalisteja on kirjailija Yukio Mishima, joka johti omaa miliisiryhmäänsä ja yritti vuonna 1970 sotilasvallankaappausta keisarin palauttamiseksi valtaan.
Highschool of the Deadissä erään päähenkilökaartin jäsenen isä johtaa yhtä Japanin ultranationalisista ryhmittymistä. Hänet kuvataan coolina, perinnearvoja kunnioittavana ja isänmaallisena miehenä, joka järjestää kartanoonsa evakuointikeskuksen zombiepidemialta säästyneille. Wall Streetillä kunnostautunut vaimo on hoitanut perheen rahataloutta perinteisen naisen tavoin.
Nationalismiin kuuluu olennaisena osana etnisen integriteetin märehtiminen. Tämän vuoksi esimerkiksi maahanmuuttajat ja pakolaiset ovat lännessä voimakkaan poliittinen keskustelunaihe, Suomea myöten. Japani ei kuitenkaan ota vastaan pakolaisia, joten ulkomaalaisviha näyttäytyy ihan toisella tavalla: korealais- ja kiinalaisvihan muodossa. Eikä tämä liity pelkästään ulkopolitiikkaan, toisin kuin ehkä voisi kuvitella.
Japanin kansalaisuutta ei voi saada pelkästään Japanissa syntymällä, vaan jommankumman vanhemman on oltava Japanin kansalainen. Tämän vuoksi Japanissa elää noin 850 000 etnistä korealaista, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat tulleet ulkomailta ennen sotaa, ja joilla ei ole Japanin kansalaisuutta. Lain mukaan he ovat ulkomaalaisia, joilla on pysyvä asumisoikeus. Oikeistoa ärsyttää heissä se, että heillä on ”ulkomaalaisuudestaan” huolimatta mm. oikeus äänestää ja saada sosiaalietuuksia.
Länsimainen nettioikeisto eli alt-right koostuu stereotyypin mukaan pätkätyöluokkaan kuuluvista pari-kolmekymppisistä nörttimiehistä, joita ahdistaa taloudellinen epävarmuus, parisuhteen puute ja merkityksettömyyden tuntu. Netin kautta he ovat löytäneet itselleen sosiaalisen viitekehyksen muista samanhenkisistä tyypeistä, joiden kanssa voidaan sitten yhdessä vihata maahanmuuttajia, feministejä ja poliittista korrektiutta.
Japanilainen nettioikeisto eli ”netto-uuyoku” on kuitenkin koostumukseltaan vähän erilaista. Keskimääräinen japanilainen nettioikeistolainen on koulutettu ja taloudellisesti hyvin toimeentuleva mies, jonka ääriajatuksilla ei ole juurikaan tekemistä taloudellisten vaikeuksien kanssa. Feministitkään eivät ole Japanin oikeistolle mikään erityinen kipupiste – toisin kuin esimerkiksi Koreassa – koska keskustelu tasa-arvoasioista on Japanissa paljon konservatiivisemmalla tasolla kuin monessa muussa maassa.
Sen sijaan Japanin nettioikeistoa risovat nimenomaan ne ulkomaalaiset sekä valtamedia. Oikeiston mielestä etenkin yleisradioyhtiö NHK kuvaa Koreaa ja Kiinaa sekä niiden kulttuuria positiivisessa valossa. Nämä foliohattuteoriat näkyvät toki myös viihteen puolella: aina kun jossain animesarjassa näkyy jokin korealainen lisäys, oikeistonörtit rankaisevat sarjaa yhden tähden arvosteluilla Amazonissa.
Japanilaisen oikeiston erityispiirteisiin kuuluu vihata median lisäksi myös koulutusjärjestelmää. Oikeisto mielellään vähättelee tai kieltää Japanin tekemät sotarikokset toisessa maailmansodassa, joten se kokee koululaitoksen opettavan nuorisolle vääristeltyä historiaa. Opetuksen puutteellinen isänmaallisuus nähdään syypäänä kaikkeen nuorison antisosiaaliseen käytökseen, kuten nuorisorikollisuuteen ja teiniprostituutioon.
Highschool of the Deadissä viha koululaitosta kohtaan näkyy varsin läpinäkyvästi. Kun zombiapokalypsi riehuu, päähenkilötiimin lisäksi liikkeellä on myös toinen selviytyjäryhmä, jota johtaa opportunistinen pahisopettaja. Tämä on saanut oppilaidensa suosion näennäisen demokraattisesti kannustamalla heitä hedonistisiin ryhmäseksiorgioihin, ja häntä kritisoivan pojan hän lynkkaa jättämällä tämän zombien syötäväksi.
Gatessa koulutusjärjestelmää ei näy, mutta mediaa kyllä. Siinä ilkeä toimittaja kuvaa tarkoitushakuisesti toimintavalmiudessa odottavia sotilaita ja julistaa, miten se on todiste puolustusvoimien laiskuudesta ja verorahojen tuhlauksesta. Oikeasti sotilaat odottavat lupaa rynnätä pelastustehtävään, johon saatavaa lupaa pantataan nimenomaan siksi että paikalla on toimittajia ja ulkomaisia vierailijoita, ja pelätään että sotilaiden mobilisoiminen voisi johtaa ulkopoliittiseen selkkaukseen.
”Tyhmät vasemmistolaiset” on kantava teema. Highschool of the Deadissä nationalistijärjestön hyvää hyvyyttään pelastamat sosiaalidemokraatit vastustavat zombien tappamista ”barbaarisena”, ja haluaisivat että tartuntaan etsittäisiin parannuskeinoa. He viettävät aikansa riidellen keskenään siitä, miten asiat voisi hoitaa rauhanomaisesti ja ilman ikävää ja kamalaa väkivaltaa.
Gatessa taas fantasiamaailman asukit raahataan Japaniin ja parlamentin eteen, jossa ilkeä sosiaalidemokraattipoliitikko yrittää käkättäen pumpata heistä esiin ”totuuden” puolustusvoimista. Miksi syntyi niin paljon siviiliuhreja, kun tultasyöksevää lohikäärmettä karkotettiin – suojelivatko sotilaat ennen kaikkia omaa nahkaansa? Poliitikko on sitten koomisen suuttunut, kun vastaus kaikkiin kysymyksiin on, että puolustusvoimat on kohdellut siviilejä kaikin tavoin hyvin ja asiallisesti. Sotavankeja on kohdeltu eettisesti, ja sodan jalkoihin jääneille siviileille on järjestetty kriisiapua ja terveydenhuoltoa. Ja se lohikäärmekin olisi ehkä saatu hengiltä, jos armeijalla olisi oikeus raskaampaan aseistukseen.
Gaten näkemys puolustusvoimien vastaisista vasemmistolaisista.
Juuri tähän Gaten oikeistonationalismi kiteytyy: armeijan kuvaamiseen asiallisina ammattilaisina, jotka turvaavat rauhaa. Sarjan päähenkilökin on nimenomaan ihan tavallinen nörttimies, joka vain sattuu tekemään työkseen sotilashommia ja on kaikkea muuta kuin isänmaallinen kiihkoilija. Vasemmistolaiset kuvataan tyhminä ja harhaanjohdettuina pasifisteina, jotka eivät ymmärrä maailman realiteetteja.
Kummassakin sarjassa sotilaallinen voimankäyttö esitetään välttämättömänä ja ihmishenkiä pelastavana asiana; oikeisto tekee vaikeita päätöksiä ja uhrauksia (kuten teloittaa zombitartunnan saaneita) suuremman yhteisen hyvän puolesta. Vasemmiston edustama periaatteellinen voimankäytön rajoittaminen taas on todellisuudesta vieraantunutta tekopyhyyttä, joka aiheuttaa viivästyksiä ja johtaa viattomien kuolemaan. Vasemmisto on heiwa-boke, ”tyhmä liiasta rauhasta”, tai sitten ajattelee vain itsekkäästi omaa etuaan.
Sitä että nämä tyhmiksi kuvatut tyypit ovat nimenomaan sosiaalidemokraatteja ei tietenkään läheskään aina sanota ääneen, vaan se pitää tajuta kontekstista. Juuri tämä aiheuttaa sen, että oikeistoteemojen huomaamiseksi pitää tietää mitä katsoo.
***
Mainitsin viime kirjoituksessa, että Japanin kouluissa ei sanottavasti käsitellä toisen maailmansodan historiaa, ja tuossa aiemmin että oikeisto kokee valtamedian olevan täynnä ulkomaalaismyönteistä propagandaa. Nämä kaksi asiaa yhdistämällä saadaan otollista maaperää ajatukselle siitä, että valtio pyrkii pimittämään kansalta sen ”todellisen historian”.
Oikeassa maailmassa tämä liittyy tietysti toisen maailmansodan tapahtumiin, mutta teemaa näkee myös ihan omiin maailmoihinsa sijoittuvissa sarjoissa. Ajatus todellisen historian pimittämisestä on se oikeistolainen teema, joka länsimaisilta mediankuluttajilta menee kaikkein helpoiten ohi – mutta kun alkaa pitää silmiään auki, sitä alkaa nähdä kaikkialla.
Esimerkiksi One Piecessä hallitus pyrkii kaikin tavoin pitämään salassa sen, mitä tapahtui ”kadotetuksi vuosisadaksi” kutsutun ajanjakson aikana, joka on pyyhitty historiankirjoista täysin, ja lainsuojattomat päähenkilöt ovat matkalla selvittämään totuuden. Fullmetal Alchemistissa taas koko Amestrisin valtio on aikoinaan perustettu suurta salaliittoa varten, ja kaikissa sodissa on ollut kyse vain rajojen laajentamisesta sopivan taikaympyrän muotoiseksi. Onneksi sankarilliset sotilaat kuitenkin saavat selville totuuden ja tekevät vallankaappauksen.
Attack on Titan.
Kaikkein räikein esimerkki oikeistolaisista teemoista löytyy kuitenkin hittisarja Attack on Titanista. Sen maailmassa kansa elää laiskanpulskeiden häkkilintujen elämää valtavien muurien suojassa, ja kansan parissa armeijaa pidetään pelkkänä turhana verorahojen tuhlauksena. Kun suurin osa viljelymaata menetetään, valtaapitävä rikas eliitti lähettää suurimman osan sotilaista varmaan kuolemaan vähentääkseen ruokittavien suiden määrää. Myöhemmin paljastuu, että eliitti on aikoinaan myös pyyhkinyt kansan muistot menneisyydestä. Sankarilliset sotilaat kuitenkin selvittävät salaliiton, tekevät vallankumouksen ja kaiken lisäksi palauttavat valtaistuimelle siltä syrjäytetyn todellisen monarkin. Myöhemmin myös se maailman todellinen historia paljastuu, ja sieltä paljastuu tietysti kokonaisen kansakunnan tuomitseminen ja karkottaminen.
En sano että kaikki sarjat joista löytyy tällaisia isoja, abstrakteja ja japanilaista kansanluontoa puhuttelevia teemoja olisivat nationalistisia. Attack on Titanin tapauksessa esimerkit ovat kuitenkin niin räikeitä, että niiden on turha yrittää väittää olevan sattumaa – eivätkä ne ilmeisesti olekaan.
Nykyään sarjan nämä teemat ovat yhä useammin kritiikin kohteena täällä lännessäkin. Siitä huolimatta Japanista vähemmän tietävien näkee edelleen syyttävän sarjaa nationalistiksi myös ihan vain siksi, että se… kertoo sotilaista.
Tämä on ehkä hämmentävin kohta tässä artikkelissa, johon linkkasin jo viimeksi.
Se on sitten kokonaan eri asiansa, miten anime on viime vuosina alkanut tulla yhdistetyksi länsimaiseen nettioikeistoon. Henkilökohtaisesti uskon, että sillä ei ole juurikaan mitään tekemistä näiden teemojen kanssa jotka ovat oikeistolaisia japanilaisesta näkökulmasta.
Sen sijaan lienee kyse ihan vain siitä, että japanilaisen median parissa kasvaneet saattavat kokea vieraiksi länsimaista mediakeskustelua määrittävät lähestymiskulmat, kuten vaikkapa representaation. Tai ylipäätään japanilainen media kaikkine roisiuksineen saatetaan kokea tietyllä tavalla pakopaikaksi kaikesta siitä, minkä länsimainen alt-right kokee länsimaisessa mediassa olevan vialla ja pilattua.
Mutta tämäkin on toisaalta usein melko yksisilmäistä projisoimista, jossa nähdään vain sitä mitä halutaan nähdä. Hilpeänä esimerkkinä tästä toimii vaikkapa muutaman viikon takainen Zombie Land Saga -kohu, jossa jotkut yrittivät väittää erään hahmon paljastuminen transtytöksi olevan pelkkää länsimaisen striimipalvelun kääntäjän keksintöä ja länsimaista SJW-hapatusta. Kannattaisi katsoa animea edes vähän enemmän, sanoisin.
—
Tämä kirjoitus pohjautuu tähän luentoon, jonka pidin Desucon Frostbitessa alkuvuodesta. Jos aihe kiinnostaa, luentovideosta löytyy enemmänkin esimerkkejä ja myös muita lähestymiskulmia aiheeseen..
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Joskus hakaristi on vain hakaristi
Seuraava: Kaikki jumalat ovat eläviä jumalia