Tällä viikolla olen muutamaan otteeseen nähnyt ihmisten linkkailevan huvittuneena Reddit-keskusteluun, jonka aloittaja ihmettelee syitä siihen miksi miespuoliset ihmiset käyttävät avatarinaan naispuolisia animehahmoja. Ääneen jää sanomatta oletus siitä, että eikö se ole vähän… epämiehekästä?
Se että puhe on nimenomaan animehahmoista on tässä oikeastaan vähän ylimääräinen sivujuonne. Mutta onhan se totta, että naishahmojen käyttäminen profiilikuvina on yleistä nimenomaan sellaisten ihmisten parissa, jotka kokevat olonsa kotoisaksi isosilmäisten piirroshahmojen parissa. Joten käsitellään se ensin alta pois.
Viime keväänä kirjoitin siitä, miten japanilaisen popkulttuurin kuluttamisen parissa on itsestäänselvyys, että miespuoliset kuluttajat pitävät naishahmoista ja naispuoliset kuluttajat mieshahmoista. Tämän vuoksi on myös tapana, että näitä hahmoja käytetään myös avatarkuvina.
Poikkeuksia tietysti on. Mutta siitä huolimatta jos törmäät netissä ihmiseen, joka käyttää profiilikuvanaan animetyttöä, on varsin turvallista olettaa hänen olevan miespuolinen; jos taas profiilikuvana on animepoika, on varsin turvallinen oletus että käyttäjä on naispuolinen. (Sama pätee aasialaisiin poptähtiin, ääninäyttelijöihin ja muihin julkkiksiin – joka tapauksessahan kyse on vain tyypistä, jota katsellaan kaiholla näyttölasin takaa.) Avatarkuva edustaa sinua itseäsi esittämällä sitä, mistä pidät.
Tähän Reddit-keskustelunavaukseen kiteytyy kuitenkin myös suurempi kulttuuriero, joka liittyy siihen mihin fiktiivisiä hahmoja käytetään ja miten niitä on tarkoitus katsoa. Onko fiktiivistä hahmoa – koostui se sitten 2D-viivoista tai polygoneista – tarkoitus katsoa himoiten ja esineellistäen, vai onko sen tarkoitus olla kirjaimellisesti ”avatar” eli samastumisen kohde? Onko avatarkuvan tarkoitus olla henkilökohtainen esittelemällä sitä mistä pidät vai esittelemällä sitä miten haluat nähdä itsesi?
Tämän vuoksi yhden mielestä on epämiehekästä käyttää avatarkuvana Lara Croftia, toisen mielestä taas Solid Snaken käyttäminen avatarina on syy kohotella kulmakarvoja.
NieR: Automata.
Kulttuuriero on suuri juurikin japanilaisen ja länsimaisen pelikulttuurin välillä. Olen aiemminkin maininnut esimerkiksi siitä, miten japanilaiset RPG:t usein antavat pelattavaksi valmiiksi päätetyn hahmon, kun taas länsimaisissa RPG:issä usein hyvin tärkeää että pelihahmoa voi kustomoida, jotta pelaaja saa ”pelata itsenään”. Koska pelihahmoon samastuttavuus on lännessä näin tärkeää, valmiiksi päätetyt päähenkilöt ovat sitten tietysti hyvin usein keskivertoa kuluttajaa muistuttavia, eli valkoisia ja miespuolisia. Kuka nyt haluaisi pelata hahmolla, joka ei näytä sinulta itseltäsi?
Tämä kulttuuriero manifestoituu toisinaan vähän koomisillakin tavoilla, joista räikeimpänä mieleen nousee Platinum Gamesin kehtoonsa kuollut Scalebound. Siitä kaavailtiin alun perin Wii-peliä, jonka päähenkilö olisi ollut jättimatelijoita psyykkisillä voimilla ohjaava tyttö. Kun projekti lopulta julkistettiin Xbox-pelinä vuonna 2014, päähenkilöstä oli kuitenkin tehty keskimääräiselle länsimaiselle pelaajalle helpommin samastuttava: parikymppinen geelitukka-dudebro, jolla on kuulokkeet kaulalla.
Kuulokkeiden nostaminen korville taisteluun rynnätessä ylittää minusta jo jonkunlaisen parodiahorisontin rajan.
Tämä samastumisen itsestäänselvänä asiana pitäminen toimii tietysti myös toiseen suuntaan. Se näkyy siinä, miten länsimaisen mediakeskustelun kuumimmat perunat ovat viime vuosina pyörineet representaation käsitteen ympärillä. Tai kuten eräs ystäväni asian ilmaisi: ”tasapuolisuutta toteutetaan niin, että lisätään peliin kaljun avaruusmariinipäähahmon lisäksi tummaihoinen kalju avaruusmariini, ja aasialainen kalju avaruusmariini, ja naispuolinen hetero avaruusmariini, ja naispuolinen lesbo avaruusmariini”.
Kuinka inklusiivinen jonkin peli tai elokuva on? Edustavatko hahmot riittävästi eri etnisyyksiä? Edustavatko hahmot riittävästi eri seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä? Edustavatko hahmot riittävästi invalideja? Kuvataanko näitä vähemmistöjä realistisessa valossa, ei idealisoidusti tai karikatyyrisen pahoina? Eiväthän kaikki hahmot vain ole niitä oletusarvoisia valkoisia, parikymppisiä dudebro-miehiä?
Toisin sanoen: tasapuolisuuden suhteen ollaan huolissaan siitä, että hahmojen joukossa on riittävästi samastumiskohteita kaikille. Ja onhan se toki tärkeä asia, mutta sitä pidetään myös ainoana asiana jolla on väliä. Ja kun nauloja pidetään ainoina ongelmina, muiden työkalujen kuin vasaran olemassaolo unohtuu kokonaan.
Overwatch.
Tällä tavalla ajatellessa pidetään itsestäänselvänä sitä, että valkoinen heteromies on tarkoitettu samastumiskohteeksi valkoiselle heteromiehelle, musta lesbonainen taas mustalle lesbonaiselle. Lähtökohta on täysin sama kuin sen ihmettelyssä, miksi kukaan mies haluaisi käyttää avatarkuvanaan naispuolista hahmoa, vaikka keskustelun suunta onkin vastakkainen.
Länsimainen mediakeskustelu on tällä tavalla rakentunut samastumisen ympärille, koska länsimainen identiteettikäsitys pohjaa sisäsyntyiselle minuudelle. Japanilainen identiteettikäsitys taas pohjaa minuuden rakentamiselle ulkoisista palasista – tässä tapauksessa siitä mistä pidät. Siksi japanilaisessa mediakulttuurissa hahmoon samastuminen projisoimalla on toisarvoisessa asemassa, ja korkeammalla prioriteetilla taas on hahmoista pitäminen ulkopuolisena katsojana ja tarkkailijana. Esineellistämiseksikin sitä voi sanoa.
Epäilemättä tällä on iso osasyy siihen, miksi animeavatareja näkee niin paljon niissä keskusteluissa, joissa länsimaista tapaa tehdä hahmoista sateenkaarenkirjavia joukkoja samastumiskohteita pidetään tyhmänä, pinnallisena ja kosiskelevana. Tällainen representaatiokeskeinen identiteettipolitiikka kun tuntuu ymmärrettävästi vieraalta sellaisista ihmisistä, jotka ovat koko ikänsä japanilaista viihdettä kulutettuaan tottuneet lähestymään median sisältämiä hahmoja täysin toisella tavalla. Halpamaiseltakin se voi tuntua – onko se oikeasti progressiivista, että Harry Potterin Dumbledore tai Overwatchin Soldier: 76 retconnataan homoiksi jälkikäteen, vai ihan vain tyhjää ja epävilpitöntä signalointia?
***
Tähän keskusteluun liittyy kuitenkin myös toinen perustavaa laatua oleva kulttuuriero. Samastumisen ja representaation ympärille keskittyvä mediapolitiikka nimittäin korostuu erityisesti sen vuoksi, että ajatellaan kaikkien teosten olevan kaikille suunnattuja. Sen vuoksi kaikista teoksista on löydyttävä samastumispintaa kaikille kuluttajille.
Erityisesti länsimaisessa mediakulttuurissa pörhistellään niskakarvoja kohdeyleisöttämiselle sukupuolen mukaan. Tälle on useampia syitä, ja taloudellisesti merkittävin niistä on ihan puhdas misogynia. ”Naisille suunnattu” tarkoittaa monelle automaattisesti jollain tavalla huonoa; miespuoliset kuluttajat eivät koske sellaiseen pitkällä tikullakaan.
Naispuolisistakin kuluttajista suuri osa kiertää tällaiset teokset kaukaa, koska ei miellä itseään sellaiseksi ihmiseksi joka pitäisi ”naisille suunnatuista” asioista, kuten chick flick -elokuvista. Oman sivistyksen ja hyvän maun osoittaminen käy helposti pilkkaamalla naisyleisöä kaikin voimin panderoivia kassamenestyksiä, kuten Twilightia ja Fifty Shades of Greytä. Sen sijaan on paljon hyväksyttävämpää tykätä general interest -teoksista, joiden päähenkilö on se valkoinen heteromies.
Ozmafia!! on naistekijöiden naisyleisölle tekemä peli.
Tämän takia länsimaisilta kehittäjiltä ei ”naisille suunnattuja pelejä” näe, ja koko ajatuskin tuntuisi varmaan jollain selittämättömällä tavalla aliarvioivalta, halventavalta ja luotaantyöntävältä. Ylipäätään mieleen tulee varmaan lähinnä pikkutyttöjen muoti- ja ponitallipelit. Lisäksi tällainen olisi jollain kummallisen väärällä tavalla kaupallista ajattelua – pelienhän kuuluisi olla suurta taidetta ja suunnattu ihan kaikille, jotka peleistä tykkäävät. Ainakin teoriassa.
Toinen syy sille miksi kohdeyleisöt ovat kirosana on tasa-arvo. Harva asia haraa länsimaista minäkeskeistä identiteettiajattelua yhtä pahasti vastakarvaan kuin teosten jaotteleminen sukupuolten mukaan.
Looking back I remember the specific harm I felt as a child when I loved cartoons that were “not for me.” I loved cartoons “for boys,” and I knew that it was wrong. I would write in my diary, “I’m so sorry that I’m watching SWAT Kats,” because I felt so bad about it. It’s just a lot of stress that shouldn’t exist. And there should be a home not just for kids who can relate to it, but also for all kids who should learn how to be allies for those kids. Separating out entertainment and compartmentalizing different children so they don’t interact with each other doesn’t make sense to me. I wish I could’ve watched those cartoons as a kid and felt like it was okay. I think it’s really unfortunate every time someone has to feel wrong for liking something. Liking something should be wholly positive.
LGBT-kansan suosikkipiirretty Steven Universen luoja kertoo haastattelussa kokemastaan ahdistuksesta lastensarjojen sukupuolijaottelusta.
Japanilainen mediakulttuuri kuitenkin toimii hieman toisenlaisten arvojen pohjalta. Esimerkiksi mangateollisuuden parissa on puhdas itsestäänselvyys, että sarjoja tehtäessä mietitään potentiaalisen kuluttajan iän lisäksi myös tämän sukupuolta – jo siksikin, että koska mediaa tuotetaan niin paljon sen on pakkokin erikoistua. Etenkin täällä tasa-arvoisessa Suomessa tällaista voidaan pitää loukkaavana ja aliarvioivana: olen itsekin saanut närkästyneitä kommentteja turhasta sukupuolibinärismistä, kun olen luentoa pitäessäni purkanut sitä millaisia määriä Suomessa on vuosien varrella julkaistu tyttöjen ja poikien mangasarjoja.
Japanissa pidetään kuitenkin täytenä itsestäänselvyytenä, että erilaiset kohdeyleisöt haluavat samojakin genrejä lähestyttävän eri suunnista. Poikienlehtien toimintasarjat ovat täynnä lihaksia, erikoistekniikoita ja voimatasojen mittailua; tyttöjenlehtien toimintasarjoissa taas coolit miehet vaihtavat pari nyrkiniskua ja puhuvat sitten pitkin hampain siitä, miten eivät pärjää ilman toistensa apua vaikka eivät siedäkään toisiaan. Tyttöjenlehtien romanssisarjoissa päähenkilötyttö arpoo vaaleatukkaisen kivan pojan ja tummatukkaisen pahan pojan välillä; poikiensarjojen romanssisarjoissa taas päähenkilöpoika yrittää tunnustaa tunteensa ihastukselleen, vaikka hänen perässään pyörii muitakin tyttöjä joka sormelle.
Kaksi poikien ja kaksi tyttöjen mangalehteä kansissaan esimerkit yllä mainituista vaihtoehdoista. Kussakin sarjassa hahmosuunnittelu on tehty sen mukaan, mikä tavoiteltu kohdeyleisö on ja millaisin silmin sen oletetaan mitäkin hahmoja katsovan.
Toki kyse on ensisijaisesti markkinoinnista ja tuottamisen optimoinnista, eikä se sido kuluttajien valintoja millään tavalla. Pojat ovat ehkä ilmeisistä syistä arkoja kuluttamaan tyttöjen viihdettä, mutta tytöt toki kuluttavat poikien viihdettä siinä missä sen ensisijainen kohdeyleisökin.
Vaikkapa Animate-myymälän tyttöjenkerrokset ovat siksi isoksi osaksi täynnä oheistuotteita nimellisesti ”pojille” suunnatuista urheilusarjoista, kuten Haikyuusta, Kuroko’s Basketballista tai Yowamushi Pedalista, jotka (poikahahmojensa määrän vuoksi) ovat myös tyttöjen suosiossa. Nämä ovat juuri niitä mieshahmoja, joita naispuoliset ihmiset käyttävät avatarkuvinaan. Samastumisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Mistä päästäänkin takaisin siihen, miten tasapuolisuutta mediassa toteutetaan. Lännessä jokaisen teoksen on oltava suunnattu jokaiselle kuluttajalle, joten myös hahmokaartista on löydyttävä jokaiselle samastuttavaa – vähintään naispuolinen hahmo pelattavaksi. Japanilaisen media-ajattelun mukaan taas tasapuolisuutta toteutetaan tekemällä erilaisia teoksia erilaisille kuluttajille, jotta jokaiselle on jotakin tykättävää.
Olemme siis taas siinä tilanteessa, että Japanissa ollaan näennäisesti vähemmän epätasa-arvoisia kuin lännessä – mutta sen myötä päädytäänkin sitten (ihan vahingossa) olemaan tietyllä tavalla enemmän tasa-arvoisia. Jälleen kerran.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Miksi japanilaiset eivät enää lisäänny
Seuraava: Japani ja maailman kummallisin maa