Idän lumo: Mikä näyttää homolta ja mikä ei

Atlus on taas vaihteeksi suututtanut ihmisiä vähemmän moderneilla seksuaalivähemmistöjen kuvauksella. Mutta onko asiassa oikeasti syytä boikottiin?

24.3.2022 17:53

Catherinen paranneltu uusintaversio Catherine: Full Body julkaistiin Japanissa ystävänpäivänä, vuosi julkistamisensa jälkeen. Ja kuten moni varmaan onkin ehtinyt huomata, siitä miten se kuvaa transhahmoja on syntynyt lännessä melko iso kohu.

Yllättäen isoin kohu ei ole koskenut peliin lisätyn kolmannen tytön Rinin tarinaa, vaikka sitäkään ei ole kovin tyylikkäänä pidetty. Sen sijaan jotkut eivät ole arvostaneet sitä, miten yksi pelin uusista lopuista kohtelee tarinassa jo valmiiksi ollutta transhahmoa, Ericaa.

Erica.

Englanniksi versio julkaistaan vasta syksyllä, joten toistaiseksi saatavilla on ikävä kyllä vain tarkoitushakuisesti värittyneitä tiivistelmäkuvauksia. Pääidea kuitenkin on, että yhdessä uusista lopuista hahmot päätyvät tapaamaan toisensa jo lukioikäisinä. Nykyajassa kaikki hahmot vaikuttavat olevan onnellisia, ja Erica on edelleen miespuolinen. Tämän on tulkittu implikoivan, että pelin käsikirjoittajien mielestä Erica on onnellisempi syntymäsukupuolessaan.

Toisaalta asiaa voidaan tulkita muillakin tavoilla. Alkuperäisessä pelissä Tobyn, joka ei ollut tuntenut Ericaa nuorena, kuvattiin tulleen ”huijatuksi” hänen päädyttyään suhteeseen Erican kanssa. Nyt kun hän on tuntenut Erican jo aiemmin, näiden kahden tuleva suhde on potentiaalisesti paljon terveemmällä pohjalla. Ja toisaalta on edelleen hyvä muistaa, miten Erican tarina pelissä keskittyy nimenomaan transsukupuolisten japanilaisessa yhteiskunnassa kokemiin ongelmiin – pakkosteriloinnista perherekistereihin.

Persona 5:n pickup-homot.

Toki Catherinen ja Persona-sarjan ohjaaja Katsura Hashino tunnetaan siitä, että hänen teoksissaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kuvataan lähinnä vähemmän modernilla tavalla. Silti minusta kuitenkin tuntuu, että hänen teostensa näissä puolissa on kyse enemmänkin puhtaasta tietämättömyydestä kuin suorasta pahantahtoisuudesta.

Tämän vuoksi tuntuu vähän ylireagoinnilta, miten monet ovat suureen ääneen julistaneet boikotoivansa tästä eteenpäin kaikkea mitä Atlus tekee. Tämän ymmärtämiseksi on hyvä katsoa, millä tavalla aihetta yleensä japanilaisessa mediassa käsitellään.

***

Seksuaalivähemmistöjen historia Japanissa on pitkälti samanlainen kuin kaikkialla muuallakin maailmassa. Miehet harrastivat pederastiaa ja muuta vastaavaa, eikä modernin kaltaista seksuaali-identiteetin käsitettä tunnettu. Samaa sukupuolta olevien suhteet olivat lähinnä juoruilun eivätkä skandaalien aihe, kunnes länsimainen kulttuuri moraalikäsityksineen teki maihinnousun 1800-luvun puolessavälissä.

Kun vuosi sitten kirjoitin vahvoista naishahmoista, mainitsin ohimennen miten Japanissa stereotyyppi siitä mikä on ”homon näköistä” eroaa länsimaisesta stereotyypistä. JRPG:itä ja animea kansoittavat geelihiuksiset nättipojat tulkitaan lännessä usein epämääräisen metroseksuaalisiksi hinteiksi.

Piirtäjä Jiraiyan kuvituksia homomiehille suunnattuun G-men-lehteen.

Japanissa näin ei kuitenkaan tehdä: koreat ja sirpakat nättipojat on suunnattu miellyttämään nimenomaan naisyleisöä, eikä niitä pidetä millään tavalla ei-heteroina. Sen sijaan ”homon näköisyys” yhdistetään enemmänkin ylenpalttiseen lihasmachoiluun. Yllä olevat kuvat ovat hyvä esimerkki, ja moni varmaan muistaa myös takavuosien sketsihahmo Hard Gayn.

Se toinen vaihtoehto on toinen sketsihahmo, 80-luvulla TV:ssä nähty Homoo Homooda. Hänellä on pinkit posket, iltapäiväsänki, camp-henkinen pukeutuminen ja epämääräisen naismainen käytös. Hän puhuu feminiinisesti ja lispaavasti. Hän on stereotyyppinen ”outo setä”, jota muut epäilevät pedofiiliksi ja joka kannattaa pitää kaukana lapsista.

Homooda on pohja stereotyypille, jota kutsutaan termillä okama. Okama on ihminen, joka yrittää emuloida feminiinisyyttä, mutta jonka kehon maskuliinisuus tekee siitä kiusallisen ilmeistä ja groteskia. Tällaisen koomisen roolin vetäminen on perinteisesti ollut se tapa jolla seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat ”saaneet” olla esillä julkisuudessa ikään kuin suurta yleisöä naurattavina hovinarreina, jotka välillä saavat ehkä sanoa jotain vakavaakin sosiaalisista asioista. TV-persoona Matsuko Deluxe on tästä hyvä esimerkki.

Olennaista tässä on se, että okama-stereotyyppiin lokeroituvat julkkikset ja animehahmot ovat monelle japanilaiselle ainoa kosketus seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Tämä vaikuttaa paljon siihen, millainen käsitys suurella yleisöllä asiasta on.

Suuri yleisö ei useinkaan pysähdy miettimään eroa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen välillä: okama-stereotyyppi pohjaa vanhanaikaiseen ajattelutapaan, jossa ”homo” ja ”transsukupuolinen” mielletään käytännössä samaksi asiaksi, ”naismieheksi”. Kyseessä on pitkälti samanlainen ajattelutapa kuin esimerkiksi seksuaalisen inversion käsite, jonka kautta asia miellettiin länsimaisessa seksologiassa 1800-luvulla, kun länsimaiset yhteiskunnalliset aatteet saapuivat Japaniin.

The Legend of Zelda: Breath of the Wildin Bolsonilla on otsallaan rakennustyömiehen miehekäs hikiliina, joka on jostain syystä pinkki. Kuten hänen housunsakin.

(Asia tuli puheeksi myös tämän viikon Pelaajacastissa, jossa nostettiin esiin huumorisarja Back Street Girls. Siinä vitsi on kuitenkin enemmänkin se, että päähenkilöt eivät noudata okama-stereotyyppiä: ulkonäkönsä puolesta he käyvät täydellisesti naisista, ja miehekkyys on pelkästään käytöksessä.)

Kun okama-stereotyypistä on tietoinen, sitä alkaa nähdä japanilaisessa viihteessä jatkuvasti. Se on yleinen etenkin pojille suunnatuissa sarjoissa, joissa siitä revitään lähinnä huumoria. Lähes kaikissa tapauksissa kyse on jollain tavalla meikin, kasvokarvoituksen ja stereotyyppisen feminiinisen puhetavan (onee-kotoba) yhdistelmästä. Usein nämä hahmot flirttailevat mieshahmojen kanssa ja tekevät heidän olonsa epämukavaksi. Seksuaalisen inversion ajattelutavan mukaisesti he saattavat sanoa, että heillä on ”naisen sydän”.

Tengen Toppa Gurren-Lagannin Leeron, Gintaman Azumi, Tokyo Ghoulin Nico ja One-Punch Manin Puri-Puri Prisoner. 

Sinällään on mielenkiintoinen huomio, että tällaisia okamahahmoja esitetään hyvin harvoin suoranaisesti negatiivisessa valossa. Yleensä he ovat hyviksiä eivätkä pahiksia, ja hyviä siinä mitä tekevät. Usein he ovat jonkinlaisen baarin, kahvilan tai yökerhon omistajia, mikä on truth in television. Naurettavuudestaan huolimatta heidät kuvataan usein henkisesti vahvoina ja itselleen rehellisinä, ja siksi omalla tavallaan cooleina ja kunnioituksen arvoisina.

Mikä ei tietenkään muuta sitä, että eihän tällainen drag queen -henkinen estetiikka millään tavalla hienovaraista tai modernia ole. Tai kohteliasta.

One Piecessä on kokonainen saari täynnä okamoja.

Tällaisissa asioissa törmätään tietysti hyvin nopeasti idän ja lännen välisiin kulttuurieroihin sen suhteen, mitä pidetään vanhentuneina ja loukkaavina kuvauksina. Ei sillä että ihan kaikki menisi Japanissakaan nykyään alas purematta – kun Homoo Homoodan esittäjä vuonna 2017 kaivoi hahmon naftaliinista yksittäistä esiintymistä varten, TV-kanava sai aiheesta lukuisia valituksia.

Tästä huolimatta okamahahmot ovat japanilaisessa viihteessä edelleen varsin yleinen näky. Ja ei liene kenellekään yllätys, että erityisesti lännessä ne silittävät monesti yleisöä vastakarvaan.

Esimerkiksi vuonna 2016 Mother 3 julkaistiin Wii U:n Virtual Consolella vain Japanissa, ja länsimainen julkaisu peruttiin vähin äänin. Tiettävästi syynä olivat pelin sisältämät ”ongelmalliset elementit” – etenkin maaginen Magypsy-rotu, jotka ovat ihan selviä okamahahmoja.

Mothor 3:n Magypsyt ovat naismaisesti käyttäytyviä, maskuliinisen näköisiä olentoja, jotka ”eivät ole miehiä eivätkä naisia.”

Okama-stereotyypin ohessa on hyvä ymmärtää, että Japanin kulttuuriin ei ole koskaan kuulunut minkäänlaista ”kolmannen sukupuolen” käsitettä samaan tapaan kuin vaikkapa Thaimaassa. Sen sijaan okamat ovat määritelmällisesti ”outoja” ja ”epänormaaleja”; he ovat huomiotaherättäviä, harmoniaa sekoittavia ja kummallisia. (Kasuaalissa puheessa japanilaiset käyttävät muuten englannin sanaa ”normal” kun tarkoittavat ”heteroa”, mikä toisinaan suututtaa länsimaisia.)

Tämä jako ”normaaliin” ja ”epänormaaliin” määrittää japanilaista ajattelutapaa sukupuolirooleista. Länsimaisten konservatiivien parissa on tapana ajatella, että sukupuoli on Jumalan ylhäältä määrittämä asia, jota ei vain voi muuttaa: sen haluaminen on pelkkää mielisairautta, suorittaminen itsesilpomista. Japanissa taas olennaisempaa on roolien täyttäminen ja järjestelmän odotusten noudattaminen: vastustettavaa on nimenomaan lokeroihin sopimattomuus ja yhteiskunnan oletusten rikkominen. Sekä konservatiivit että ne joita asia henkilökohtaisesti koskettaa kokevat vetoa perinteisten sukupuoliroolien täyttämiseen.

Tämän vuoksi mediassa yleinen, suuren yleisön naurattamiseen tähtäävä okama-stereotyyppi on tietysti Japanin oikeille transsukupuolille varsin loukkaava. Mutta tästä huolimatta LGBT-kansan sisälläkin löytyy kulttuurieroja, jotka aiheuttavat lännessä toisinaan närkästystä. Esimerkiksi omaelämäkerrallisen esseemangan The Bride Was A Boyn nimi herätti lännessä jonkin verran närkästystä, koska, länsimaisen LGBT-näkemyksen mukaan on nykyään epäkorrektia sanoa transnaisen koskaan ”olleen poika”. Japanissa rooliajattelu on kuitenkin vahvempaa, joten ilmaisut ”FtM” ja ”MtF” ovat siellä edelleen yleisessä käytössä LGBT-kansan keskuudessa. 

Vaikka muutamia tällaisia oman käden LGBT-tietoutta levittäviä teoksia toki löytyykin, ovat vanhanaikaista ajatusmaailmaa henkivät okamahahmot kuitenkin japanilaisessa mediassa äärettömän paljon yleisempi, perinteikkäämpi ja näkyvämpi asia.

Kun ottaa huomioon tämän kulttuurisen ympäristön, jossa transsukupuolisia hahmoja yleensä kuvataan, näyttäytyy Catherine kokonaisuutena kovin erilaisessa valossa kuin mistä sitä syytetään. Sen transhahmojen kuvaus ei ehkä ole länsimaisella mittapuulla mitenkään erityisen tyylikästä eikä onnistu länsimaisten standardien täyttämisessä. Mutta ainakin se yrittää kokonaan toisenlaista kuvausta kuin japanilaiset teokset keskimäärin tekevät.

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

Edellinen: Tulevaisuudessa täällä ei ole enää juuri ketään

Seuraava: Miksi japanilaiset eivät enää lisäänny

 

Lisää luettavaa