Idän lumo: Miksi japanilaiset eivät enää lisäänny

Japani on niin perverssi maa, että ihmiset eivät ole enää edes kiinnostuneita seurustelemisesta, ja sen vuoksi lapsiakaan ei enää synny. Vai onko asia sittenkään oikeasti niin?

24.3.2022 17:54

Jokin aika sitten kirjoitin siitä, miten se miten Japanin syntyvyys on ollut laskussa vuosikymmenten ajan vaikuttaa japanilaisissa teoksissa itsestäänselvänä pidettyyn tulevaisuusvisioon vehreästä maailmasta, jossa asuu vain vähän ihmisiä.

Silloin jäi käsittelemättä se, miksi näin on. Miksi Japanin väestönkasvu on ollut negatiivinen vuodesta 1975 alkaen? Kuten viimeksi mainitsin, sen purkaminen vaatii vähän enemmän kontekstia kuin ne länsimaisen median artikkelit, joissa joka toinen viikko kerrotaan siitä miten japanilaiset ovat uskomattoman kummallisia perverssejä, joka toinen viikko taas siitä miten japanilaiset eivät nykyään ole enää kiinnostuneet seksistä lainkaan.

Keskimääräisen Hesarin kommentoijan tietämys Japanista.

Lyhyt ja yksinkertaistettu vastaus on tämä: Japanissa naisetkin käyvät nykyään töissä, mutta yhteiskunta ei ole millään tavalla sopeutunut siihen. Perinteisen yhteiskuntamallin mukaan perheen muodostavat 12 tuntia päivässä töissä oleva mies ja vaimo, joka hoitaa kotitalouden, sosiaaliset velvoitteet ja lapset. Mutta jos molemmat puolisot käyvät töissä, jostain on pakko joustaa. Ymmärrettävästi lapset ovat ensimmäisenä tulilinjalla.

Mikäli asiasta kysyy japanilaisilta itseltään, he todennäköisesti mainitsevat juurikin sen miten perheen ja työn yhdistäminen on vaikeaa. Esiin nousee ehkä myös se, miten nuoriso ei ole nykyään erityisen kiinnostunut naimisiinmenosta.

Suomalaiseen korvaan nämä kuulostavat tietysti hyvin kummallisilta syiltä. Suomessahan lasten hankkiminen on asia joka tehdään nimenomaan silloin, kun kummatkin ovat päässeet opiskelusta työelämään ja ollaan taloudellisesti vakaalla pohjalla. Naimisiinmeno puolestaan tulee ajankohtaiseksi ehkä vasta sitten kun lapset on jo hankittu.

Tässä pitää tiedostaa ensinnäkin se, miten iso laillinen ja sosiaalinen rooli avioliitolla Japanissa on. Suomessa avioliitolla on ehkä arvoa enää lähinnä perinnönjakomielessä, mutta Japanissa aviottomat lapset ovat perherekisterijärjestelmän vuoksi toisen luokan kansalaisia sekä byrokraattisesti että sosiaalisesti. Siksi raskaaksitulo tarkoittaa itsestäänselvästi naimisiinmenoa – mutta toisaalta jos pariskunta ei näe avioliittoa mielekkäänä, lapset jäävät yhtä itsestäänselvästi hankkimatta. Tästä avioliiton ja perherekisterijärjestelmän merkityksestä kirjoitin viime vuonna kokonaan oman postauksensa, joka kannattaa lukea lisäkontekstin vuoksi.

Se toinen sisäistettävä asia on japanilainen työkulttuuri. Hyvähän suomalaisten on jakaa kotityöt puoliksi ja hakea lapset tarhasta vuoropäivinä, kirjoittavat japanilaiset, kun kaikki voivat lähteä töistä neljältä.

Japanin valkokaulusyhteiskuntaluokka on kuitenkin aina etsinyt kasvua työtuntien määrästä. Koska inputtia pidetään tärkeämpänä kuin outputtia, kotiin lähtemisestä aikaisintaan yhdeksältä on tullut yleinen normi. Kokopäiväisesti töissä oleva mies on siis pakostakin tarvinnut vaimon, joka puolestaan pitää kokopäiväisesti kotia pystyssä ja huolehtii raha-asioista. (Kaikki palkkatulot ovat tietysti perheen yhteisiä rahoja, joiden käytöstä ja säästämisestä päättää vaimo.)

Perinteinen japanilainen valkokaulustyö perustuu uraputkiajattelulle. Uudet työntekijät palkataan suoraan yliopistosta, ja matala aloituspalkka kasvaa hiljalleen ylennysten myötä kolmen-neljänkymmenen vuoden aikana. Loputtoman talouskasvun vuosina työsopimukset olivat elinikäisiä, yleensä jopa tehden irtisanomisesta kirjaimellisesti mahdotonta: firma sitoutui pitämään huolta työntekijästä eläkeikään asti, ja työntekijä omistautui firmalle täysin. Lisäksi koska palkka määrittyy senioriteetin mukaan ja myös osaamisen ajatellaan riippuvan siitä, on työpaikasta toiseen vaihtaminen perinteisesti ollut hyvin harvinaista.

Tämä Business Insiderin artikkeli vuodelta 2017 kuvailee työkulttuuria näin:

Following feminism’s slow build in Japan since the 1970s, today’s workers strive for equality between the sexes, something Japan’s pyramid-style corporate structure just isn’t built for. That’s because institutional knowledge is viewed as a big deal in Japan, Rosenbluth says. Veteran accountants can’t expect to leave their current job and start a new one at the same pay grade, as managers are of the opinion that skills don’t transfer. As a result, both male and female workers stick around, even if conditions are miserable.

Vähän joka alalla toimivat perinteiset japanilaiset konglomeraatit ovat myös perinteisesti harrastaneet työntekijöiden kierrättämistä vuosittain toimipaikasta toiseen keräämässä kokemusta. Luonnollisesti koko perheen on tällöin muutettava mukana, mikä on mahdollista vain jos perheessä on ainoastaan yksi työssäkäyvä aikuinen. (Jos olet koskaan miettinyt miksi animessa ja mangassa kesken lukuvuoden kouluun saapuva uusi oppilas on niin yleinen tropee, se johtuu juuri tästä perinteestä.)

90-luvun laman jäljiltä tämä maailma on tietysti pitkälti menneisyyttä, mutta sen ajatusmaailma on vielä tallella. Esimerkiksi irtisanomisia pidetään edelleen häpeällisenä viimeisenä ratkaisuna. Mieleen nousee esimerkiksi se yksi Yakuza 4:n sivutehtävä, jossa isänsä firman perineelle klopille oli opetettava, että ehkä olisi sittenkin parempi tehdä irtisanomisia kuin vetää koko firma ”kunniallisesti” konkurssiin.

Irtisanomisen kulttuurillinen vieraus näkyy tietysti myös pelialalla:

Tämä Eurogamerin artikkeli vuodelta 2013 käy läpi, miten syynä alkuperäisen Xboxin huonoon menestykseen Japanissa olivat sen ylenpalttisen amerikkalaiset toimintatavat. Yksi osa sitä olivat irtisanomiset – perinteiset japanilaiset firmat kuten Nintendo eivät irtisano, koska sillä saa todella huonoa julkisuutta.

Ajatus elinikäisestä työsuhteesta näkyy japanin kielessä asti: ”työ” (shigoto) ja ”osa-aikatyö” (arubaito) ovat kaksi eri sanaa, joilla on semanttinen merkitysero. Osa-aikatyö ei siis oikeastaan ole ”työtä” lainkaan siinä mielessä kuin ”oikea” uraputkityö.

Naisetkin tosiaan tekevät nykyään palkkatöitä, kuten edellä mainitsin – Japanin työvoimasta 43 prosenttia on naisia, ja 67 prosenttia naisista on jonkinlaisissa töissä. Uraputkiajattelun vuoksi muutaman vuoden äitiyslomalla olleet naiset eivät kuitenkaan voi noin vain palata entisiin töihinsä, joten käytännössä lastensaaminen tarkoittaa uran katkeamista.

Tämän vuoksi työpaikkojen nuoret miehet saavat lautaselleen ylenemismahdollisuuksia, naiset taas todennäköisesti lähinnä teenkeittoa, puhelimeen vastaamista, kopiokoneen käyttöä ja käsintäytettyjen lomakkeiden syöttämistä Excel-taulukoihin. Naiset kun irtisanoutuvat joka tapauksessa ennen pitkää, paitsi ne onnettomat jotka eivät pääse naimisiin ja viettävät firmassa koko ikänsä pompottamassa nuorempia naisia. (Monet tietysti palaavat työelämään lasten mentyä kouluun, mutta se on sitten osa-aikatyötä, ei ”oikeaa” työtä.)

Suomessakin nousi otsikoihin se, miten Tokion lääketieteellinen yliopisto oli keinotekoisesti huonontanut naishakijoiden pääsykoepisteitä vähentääkseen naisopiskelijoiden määrää. Perusteluksi kerrottiin huoli siitä, että naislääkärien kouluttaminen menee käytännässä hukkaan: osa heistä väistämättä lopettaa työnteon lastensaamisen myötä, ja ne loputkaan tuskin tekevät sen jälkeen enää asianmukaisia 12 tunnin työpäiviä.

Jos nainen tahtoo uraputkeen lasikattoa rikkomaan, hän joutuu käytännössä hylkäämään ajatuksen naimisiinmenosta kokonaan – tai ainakin säätämään jyrkästi odotuksiaan riittävän paljon itseään enemmän ansaitsevan miehen löytämisestä. Tällainen elämä ei moniakaan houkuta, joten suurin naispuolisista toimistotyöntekijöistä päätyy lyhyen ja nimellisen työuran jälkeen kotirouvaksi päästäkseen elämässään eteenpäin. Eihän se työssäkäyvän sinkun elämä nimittäin muutenkaan mitään herkkua ole.

Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa aikuisten taloudellisella itsenäisyydellä on niin pitkät perinteet, että sanasta ”kotirouva” tulee todennäköisesti ensimmäisenä mieleen Nina Mikkosen kaltainen kylähullu tai jotain vastaavaa. Japanin perhe- ja kotitalouskeskeisen maailmankuvan vuoksi rooli kotia pystyssä pitävänä pilarina on kuitenkin siellä edelleen täysin sosiaalisesti hyväksyttävä elämänvalinta.

Länsimaisessa työkulttuurissa töissäkäymistä pidetään oikeutena. Japanilainen työkulttuuri taas saa monet ajattelemaan työntekoa lähinnä ikävänä pakkona, josta mielellään pääsisi eroon. (Aggretsuko.)

Japanilainen yhteiskunta myös kepittää naimisissa olevia naisia kotirouvan elämään kahdesta eri suunnasta. Niistä ensimmäinen on se, millaisia odotuksia Japanissa on kotitalouden hoitamisen suhteen.

Leikki-ikäisten lasten terveydestä ja syömisistä on pidettävä kirjaa päiväkodille, ja kouluikäisten lasten kotiläksyt on leimattava. Koulueväiden tekemättä jättäminen on varma tapa saada tuomitsevia katseita muilta äideiltä, ja avainkaulalapsia pidetään jo lähes heitteillejätettyinä. Ruoan kulttuurillisen tärkeyden vuoksi kokkaaminen on muutenkin aikaa ja osaamista vievä prosessi, ja aamiaiseksikin syödään lämmintä ruokaa.

Jokin aika sitten Twitterissä kiersi tämä pätkä Crayon Shin-chanista. Suuri osa kommenteista oli näemmä kiroilua sille, miten perheen isä osallistuu aamutoimiin vain syömällä ja pukeutumalla.

Lastenhoito- ja koulutusjärjestelmä on muutenkin rakennettu sen oletuksen varaan, että jompikumpi vanhemmista on arkipäivisin vapaana osallistumassa vanhempaintapaamisiin. Päiväkotikapasiteettia ei ole tarpeeksi, ja paikan saamista vaikeuttavat monet seikat, kuten yksinhuoltajuus ja lähistöllä asuvien sukulaisten olemassaolo. Julkiset päiväkodit menevät kiinni viideltä, ja sitä myöhempään auki olevat yksityiset päiväkodit ovat pohjimmiltaan lähinnä yksinhuoltajaäitien rahoja imeviä saalistajia.

Eräässä vaiheessa poliitikot jopa konkreettisesti huononsivat päivähoitomahdollisuuksia kepittääkseen naisia täysipäiväisen kotirouvuuden pariin, jotta syntyvyys saataisiin nousuun. Suomalaisesta näkökulmasta tämä on tietysti täysin takaperoinen tapa toimia. Nykyinen pääministeri Shinzo Abe on parantanut asiaa liputtamalla naisten työurien puolesta, mutta sen toteutumisessa on monta mutkaa.

Se toinen täysipäiväisen kotirouvan elämään kepittävä asia kun on nimittäin se, miten uraputkessa eteneminen tosiaan sitten vaatii niitä 12 tunnin työpäiviä. Valaisevaa kuvausta löytyy esimerkiksi tästä The Asahi Shimbunin artikkelista. Sen päähenkilönä toimii 38-vuotias markkinoija Yoshiko Nishimasa, jolla on kolme lasta.

Like many Japanese companies, Nishimasa’s employer accommodates her towering domestic responsibilities. Until her youngest child, 2, enters second grade, she can work a shortened seven-hour day, albeit for 30 percent lower pay. She is never asked to do the kind of overtime she regularly put in before her children were born, when she was often at the office until 10 p.m. or later.

But because of that, she has not been promoted in eight years and has received scant pay raises.

“When I asked why,” she said, “my boss said my output was lower because I work fewer hours.”

Artikkeli mainitsee myös – ikään kuin ohimennen – miten Nishimasa yritti nuorempana väen vängällä yhdistää uraputken ja äitiyden. Tuloksena oli keskenmeno yhdeksännellä raskauskuulla.

Koska tällainen ei tietenkään ole ihmisen arvoista elämää, tekee Nishimasan aviomies sitten niitä 12-tuntisia päiviä palkankorotuksen toivossa. Laki takaa miehille isyysloman, mutta sen uskaltaa käyttää vain 3 prosenttia isistä. Silloinhan vasta pitääkin paahtaa duunia ja jahdata ylennystä, kun kasvava perhe tarvitsee rahaa.

On helppo sanoa, että japanilaisten miesten tulisi osallistua enemmän kotitöiden tekemiseen. Mutta miten paljon kodin arkiaskareista edes ylipäätään tietää, saati osaa niitä, jos on joka päivä kotona kymmenen jälkeen? Lisäksi on todennäköisesti humalassa, koska työasioita päätetään yhtä paljon baareissa kun neukkareissa, ja pomon tarjoamista teambuilding-afterworkeista kieltäytyminen on muutenkin tehokas tapa menettää paikka ylennysjonossa.

Käytännössä kahden kunnollista työuraa tekevän aikuisen lastensaanti vaatisi siis lastenhoitajan palkkaamista, mihin on varaa vain ylimmän yhteiskuntaluokan jäsenillä. Mutta siihen kuuluvilla taas on varaa ylläpitää myös perinteisen mallin mukaista kotitaloutta, joka on muutenkin statussymboli.

Tiivistettynä voi siis tosiaan sanoa, että japanilainen yhteiskunta ei ole millään tavalla yhteensopiva länsimaistyylisen, jokaisen aikuisen taloudelliseen itsenäisyyteen perustuvan tasa-arvoajattelun kanssa, koska se on rakennettu täysin toisenlaista maailmaa ajatellen.

Se maailma on tietysti nykyään hyvin pitkälti menneisyyttä. 90-luvun lamasta on jo 30 vuotta, ja niistä ajoista lähtien firmat ovat palkanneet vuosittain entistä vähemmän väkeä. Vuoden 2008 talouskriisi oli toinen iso isku. Siksi elinikäiset työsuhteet ovat monelle vain unelma, ja on syntynyt alati kasvava pätkätyöläisten yhteiskuntaluokka. Asutaan yhdessä susiparina, opiskellaan vähän, tehdään vähän töitä vuokrafirmojen kautta. Samaan tapaan siis kuin nuoret aikuiset kaikkialla maailmassa, myös Suomessa.

Naimisiin meneminen tarkoittaisi kuitenkin asettumista niihin perinteisiin elättäjän ja kodinrakentajan rooleihin, joita monet eivät pidä erityisen houkuttelevina – sikäli kun kyseessä olisi edes taloudellisesti realistinen mahdollisuus. Monet ovat menettäneet uskonsa yhteiskunnan järkevyyteen, kun kova pänttääminen ei välttämättä takaakaan paikkaa hyvässä koulussa, ja hyvästä koulusta valmistuminen ei välttämättä takaakaan ”hyvää” työpaikkaa. Monet päätyvät kaupan kassalle, hotellisiivoojiksi, ravintoloihin tai työmaille.

Catherinen juoni keskittyy siihen, miten kolmenkympin korvilla olevat miehet kokevat naimisiinmenon, lastenhankinnan ja muut yhteiskunnalliset velvollisuudet ahdistavina ja rajoittavina. Peli on sijoittuvinaan Amerikkaan, mutta sen tekijätiimi on toki käsikirjoittanut sen japanilaisen yhteiskunnan näkökulmasta.

Tähän taloudelliseen epävarmuuteen liittyy myös se paljon uutisoitu nuorten aikuisten mielenkiinnon puute romansseihin ylipäätään. Tässä on ymmärrettävä se, miten eri tavalla ”seurusteleminen” ja ”romanssit” mielletään Japanissa ja vaikkapa Suomessa.

Koska länsimaisen romantiikan käsite on Japanissa suhteellisen tuoretta tuontitavaraa, monet yhdistävät siihen suureellisia odotuksia, kuten kalliita lahjoja. Pohjoismaisen tasa-arvon puute näkyy tälläkin saralla: miehen oletetaan ”vievän” nainen treffeille, eli suunnittelevan ja tietysti myös maksavan kaiken. Seurusteleminen johtaa sitten tietysti häihin, joita varten pitäisi säästää vuosi jos toinenkin. Lasten odotetaan huolehtivan ikääntyvistä vanhemmistaan, mutta entä appivanhemmat siihen päälle? Tämä kaikki konteksti jää yleensä mainitsematta kokonaan niissä artikkeleissa, joissa päivitellään sitä miten japanilaiset nuoret aikuiset ovat enemmän kiinnostuneita oman itsensä vuoksi elämisestä kuin seurustelemisesta.

Joka tapauksessa tämäkin johtaa yhteiskuntaa samaan suuntaan – avioliittojen harvinaistumiseen. Ja niistä syistä jotka tuolla alussa mainitsin, se johtaa itsestäänselvästi myös lasten hankkimisen väliinjättämiseen. Joten syntyvyys sen kun laskee, eikä mitään helppoa ratkaisua ole näköpiirissä.

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

Edellinen: Mikä näyttää homolta ja mikä ei

Seuraava: Miehetkin saavat tykätä naishahmoista

Lisää luettavaa