Idän lumo: Miksi japanilaiset eivät enää lisäänny / Blogit / pelaaja.fi

Idän lumo: Miksi japanilaiset eivät enää lisäänny

10.03.2019 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
30

Jokin aika sitten kirjoitin siitä, miten se miten Japanin syntyvyys on ollut laskussa vuosikymmenten ajan vaikuttaa japanilaisissa teoksissa itsestäänselvänä pidettyyn tulevaisuusvisioon vehreästä maailmasta, jossa asuu vain vähän ihmisiä.

Silloin jäi käsittelemättä se, miksi näin on. Miksi Japanin väestönkasvu on ollut negatiivinen vuodesta 1975 alkaen? Kuten viimeksi mainitsin, sen purkaminen vaatii vähän enemmän kontekstia kuin ne länsimaisen median artikkelit, joissa joka toinen viikko kerrotaan siitä miten japanilaiset ovat uskomattoman kummallisia perverssejä, joka toinen viikko taas siitä miten japanilaiset eivät nykyään ole enää kiinnostuneet seksistä lainkaan.

Keskimääräisen Hesarin kommentoijan tietämys Japanista.

Lyhyt ja yksinkertaistettu vastaus on tämä: Japanissa naisetkin käyvät nykyään töissä, mutta yhteiskunta ei ole millään tavalla sopeutunut siihen. Perinteisen yhteiskuntamallin mukaan perheen muodostavat 12 tuntia päivässä töissä oleva mies ja vaimo, joka hoitaa kotitalouden, sosiaaliset velvoitteet ja lapset. Mutta jos molemmat puolisot käyvät töissä, jostain on pakko joustaa. Ymmärrettävästi lapset ovat ensimmäisenä tulilinjalla.

Mikäli asiasta kysyy japanilaisilta itseltään, he todennäköisesti mainitsevat juurikin sen miten perheen ja työn yhdistäminen on vaikeaa. Esiin nousee ehkä myös se, miten nuoriso ei ole nykyään erityisen kiinnostunut naimisiinmenosta.

Suomalaiseen korvaan nämä kuulostavat tietysti hyvin kummallisilta syiltä. Suomessahan lasten hankkiminen on asia joka tehdään nimenomaan silloin, kun kummatkin ovat päässeet opiskelusta työelämään ja ollaan taloudellisesti vakaalla pohjalla. Naimisiinmeno puolestaan tulee ajankohtaiseksi ehkä vasta sitten kun lapset on jo hankittu.

Tässä pitää tiedostaa ensinnäkin se, miten iso laillinen ja sosiaalinen rooli avioliitolla Japanissa on. Suomessa avioliitolla on ehkä arvoa enää lähinnä perinnönjakomielessä, mutta Japanissa aviottomat lapset ovat perherekisterijärjestelmän vuoksi toisen luokan kansalaisia sekä byrokraattisesti että sosiaalisesti. Siksi raskaaksitulo tarkoittaa itsestäänselvästi naimisiinmenoa – mutta toisaalta jos pariskunta ei näe avioliittoa mielekkäänä, lapset jäävät yhtä itsestäänselvästi hankkimatta. Tästä avioliiton ja perherekisterijärjestelmän merkityksestä kirjoitin viime vuonna kokonaan oman postauksensa, joka kannattaa lukea lisäkontekstin vuoksi.

Odotusten mukainen juuri yliopistosta valmistuneen työnhakijan habitus.

Se toinen sisäistettävä asia on japanilainen työkulttuuri. Hyvähän suomalaisten on jakaa kotityöt puoliksi ja hakea lapset tarhasta vuoropäivinä, kirjoittavat japanilaiset, kun kaikki voivat lähteä töistä neljältä.

Japanin valkokaulusyhteiskuntaluokka on kuitenkin aina etsinyt kasvua työtuntien määrästä. Koska inputtia pidetään tärkeämpänä kuin outputtia, kotiin lähtemisestä aikaisintaan yhdeksältä on tullut yleinen normi. Kokopäiväisesti töissä oleva mies on siis pakostakin tarvinnut vaimon, joka puolestaan pitää kokopäiväisesti kotia pystyssä ja huolehtii raha-asioista. (Kaikki palkkatulot ovat tietysti perheen yhteisiä rahoja, joiden käytöstä ja säästämisestä päättää vaimo.)

Perinteinen japanilainen valkokaulustyö perustuu uraputkiajattelulle. Uudet työntekijät palkataan suoraan yliopistosta, ja matala aloituspalkka kasvaa hiljalleen ylennysten myötä kolmen-neljänkymmenen vuoden aikana. Loputtoman talouskasvun vuosina työsopimukset olivat elinikäisiä, yleensä jopa tehden irtisanomisesta kirjaimellisesti mahdotonta: firma sitoutui pitämään huolta työntekijästä eläkeikään asti, ja työntekijä omistautui firmalle täysin. Lisäksi koska palkka määrittyy senioriteetin mukaan ja myös osaamisen ajatellaan riippuvan siitä, on työpaikasta toiseen vaihtaminen perinteisesti ollut hyvin harvinaista.

Tämä Business Insiderin artikkeli vuodelta 2017 kuvailee työkulttuuria näin:

Following feminism's slow build in Japan since the 1970s, today's workers strive for equality between the sexes, something Japan's pyramid-style corporate structure just isn't built for. That's because institutional knowledge is viewed as a big deal in Japan, Rosenbluth says. Veteran accountants can't expect to leave their current job and start a new one at the same pay grade, as managers are of the opinion that skills don't transfer. As a result, both male and female workers stick around, even if conditions are miserable.

Vähän joka alalla toimivat perinteiset japanilaiset konglomeraatit ovat myös perinteisesti harrastaneet työntekijöiden kierrättämistä vuosittain toimipaikasta toiseen keräämässä kokemusta. Luonnollisesti koko perheen on tällöin muutettava mukana, mikä on mahdollista vain jos perheessä on ainoastaan yksi työssäkäyvä aikuinen. (Jos olet koskaan miettinyt miksi animessa ja mangassa kesken lukuvuoden kouluun saapuva uusi oppilas on niin yleinen tropee, se johtuu juuri tästä perinteestä.)

90-luvun laman jäljiltä tämä maailma on tietysti pitkälti menneisyyttä, mutta sen ajatusmaailma on vielä tallella. Esimerkiksi irtisanomisia pidetään edelleen häpeällisenä viimeisenä ratkaisuna. Mieleen nousee esimerkiksi se yksi Yakuza 4:n sivutehtävä, jossa isänsä firman perineelle klopille oli opetettava, että ehkä olisi sittenkin parempi tehdä irtisanomisia kuin vetää koko firma ”kunniallisesti” konkurssiin.

Irtisanomisen kulttuurillinen vieraus näkyy tietysti myös pelialalla:

Tämä Eurogamerin artikkeli vuodelta 2013 käy läpi, miten syynä alkuperäisen Xboxin huonoon menestykseen Japanissa olivat sen ylenpalttisen amerikkalaiset toimintatavat. Yksi osa sitä olivat irtisanomiset – perinteiset japanilaiset firmat kuten Nintendo eivät irtisano, koska sillä saa todella huonoa julkisuutta.

Ajatus elinikäisestä työsuhteesta näkyy japanin kielessä asti: ”työ” (shigoto) ja ”osa-aikatyö” (arubaito) ovat kaksi eri sanaa, joilla on semanttinen merkitysero. Osa-aikatyö ei siis oikeastaan ole ”työtä” lainkaan siinä mielessä kuin ”oikea” uraputkityö.

Naisetkin tosiaan tekevät nykyään palkkatöitä, kuten edellä mainitsin – Japanin työvoimasta 43 prosenttia on naisia, ja 67 prosenttia naisista on jonkinlaisissa töissä. Uraputkiajattelun vuoksi muutaman vuoden äitiyslomalla olleet naiset eivät kuitenkaan voi noin vain palata entisiin töihinsä, joten käytännössä lastensaaminen tarkoittaa uran katkeamista.

Tämän vuoksi työpaikkojen nuoret miehet saavat lautaselleen ylenemismahdollisuuksia, naiset taas todennäköisesti lähinnä teenkeittoa, puhelimeen vastaamista, kopiokoneen käyttöä ja käsintäytettyjen lomakkeiden syöttämistä Excel-taulukoihin. Naiset kun irtisanoutuvat joka tapauksessa ennen pitkää, paitsi ne onnettomat jotka eivät pääse naimisiin ja viettävät firmassa koko ikänsä pompottamassa nuorempia naisia. (Monet tietysti palaavat työelämään lasten mentyä kouluun, mutta se on sitten osa-aikatyötä, ei ”oikeaa” työtä.)

Suomessakin nousi otsikoihin se, miten Tokion lääketieteellinen yliopisto oli keinotekoisesti huonontanut naishakijoiden pääsykoepisteitä vähentääkseen naisopiskelijoiden määrää. Perusteluksi kerrottiin huoli siitä, että naislääkärien kouluttaminen menee käytännässä hukkaan: osa heistä väistämättä lopettaa työnteon lastensaamisen myötä, ja ne loputkaan tuskin tekevät sen jälkeen enää asianmukaisia 12 tunnin työpäiviä.

Jos nainen tahtoo uraputkeen lasikattoa rikkomaan, hän joutuu käytännössä hylkäämään ajatuksen naimisiinmenosta kokonaan – tai ainakin säätämään jyrkästi odotuksiaan riittävän paljon itseään enemmän ansaitsevan miehen löytämisestä. Tällainen elämä ei moniakaan houkuta, joten suurin naispuolisista toimistotyöntekijöistä päätyy lyhyen ja nimellisen työuran jälkeen kotirouvaksi päästäkseen elämässään eteenpäin. Eihän se työssäkäyvän sinkun elämä nimittäin muutenkaan mitään herkkua ole.

Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa aikuisten taloudellisella itsenäisyydellä on niin pitkät perinteet, että sanasta ”kotirouva” tulee todennäköisesti ensimmäisenä mieleen Nina Mikkosen kaltainen kylähullu tai jotain vastaavaa. Japanin perhe- ja kotitalouskeskeisen maailmankuvan vuoksi rooli kotia pystyssä pitävänä pilarina on kuitenkin siellä edelleen täysin sosiaalisesti hyväksyttävä elämänvalinta.

Länsimaisessa työkulttuurissa töissäkäymistä pidetään oikeutena. Japanilainen työkulttuuri taas saa monet ajattelemaan työntekoa lähinnä ikävänä pakkona, josta mielellään pääsisi eroon. (Aggretsuko.)

Japanilainen yhteiskunta myös kepittää naimisissa olevia naisia kotirouvan elämään kahdesta eri suunnasta. Niistä ensimmäinen on se, millaisia odotuksia Japanissa on kotitalouden hoitamisen suhteen.

Leikki-ikäisten lasten terveydestä ja syömisistä on pidettävä kirjaa päiväkodille, ja kouluikäisten lasten kotiläksyt on leimattava. Koulueväiden tekemättä jättäminen on varma tapa saada tuomitsevia katseita muilta äideiltä, ja avainkaulalapsia pidetään jo lähes heitteillejätettyinä. Ruoan kulttuurillisen tärkeyden vuoksi kokkaaminen on muutenkin aikaa ja osaamista vievä prosessi, ja aamiaiseksikin syödään lämmintä ruokaa.

Jokin aika sitten Twitterissä kiersi tämä pätkä Crayon Shin-chanista. Suuri osa kommenteista oli näemmä kiroilua sille, miten perheen isä osallistuu aamutoimiin vain syömällä ja pukeutumalla.

Lastenhoito- ja koulutusjärjestelmä on muutenkin rakennettu sen oletuksen varaan, että jompikumpi vanhemmista on arkipäivisin vapaana osallistumassa vanhempaintapaamisiin. Päiväkotikapasiteettia ei ole tarpeeksi, ja paikan saamista vaikeuttavat monet seikat, kuten yksinhuoltajuus ja lähistöllä asuvien sukulaisten olemassaolo. Julkiset päiväkodit menevät kiinni viideltä, ja sitä myöhempään auki olevat yksityiset päiväkodit ovat pohjimmiltaan lähinnä yksinhuoltajaäitien rahoja imeviä saalistajia.

Eräässä vaiheessa poliitikot jopa konkreettisesti huononsivat päivähoitomahdollisuuksia kepittääkseen naisia täysipäiväisen kotirouvuuden pariin, jotta syntyvyys saataisiin nousuun. Suomalaisesta näkökulmasta tämä on tietysti täysin takaperoinen tapa toimia. Nykyinen pääministeri Shinzo Abe on parantanut asiaa liputtamalla naisten työurien puolesta, mutta sen toteutumisessa on monta mutkaa.

Se toinen täysipäiväisen kotirouvan elämään kepittävä asia kun on nimittäin se, miten uraputkessa eteneminen tosiaan sitten vaatii niitä 12 tunnin työpäiviä. Valaisevaa kuvausta löytyy esimerkiksi tästä The Asahi Shimbunin artikkelista. Sen päähenkilönä toimii 38-vuotias markkinoija Yoshiko Nishimasa, jolla on kolme lasta.

Like many Japanese companies, Nishimasa’s employer accommodates her towering domestic responsibilities. Until her youngest child, 2, enters second grade, she can work a shortened seven-hour day, albeit for 30 percent lower pay. She is never asked to do the kind of overtime she regularly put in before her children were born, when she was often at the office until 10 p.m. or later.

But because of that, she has not been promoted in eight years and has received scant pay raises.

“When I asked why,” she said, “my boss said my output was lower because I work fewer hours.”

Artikkeli mainitsee myös – ikään kuin ohimennen – miten Nishimasa yritti nuorempana väen vängällä yhdistää uraputken ja äitiyden. Tuloksena oli keskenmeno yhdeksännellä raskauskuulla.

Koska tällainen ei tietenkään ole ihmisen arvoista elämää, tekee Nishimasan aviomies sitten niitä 12-tuntisia päiviä palkankorotuksen toivossa. Laki takaa miehille isyysloman, mutta sen uskaltaa käyttää vain 3 prosenttia isistä. Silloinhan vasta pitääkin paahtaa duunia ja jahdata ylennystä, kun kasvava perhe tarvitsee rahaa.

On helppo sanoa, että japanilaisten miesten tulisi osallistua enemmän kotitöiden tekemiseen. Mutta miten paljon kodin arkiaskareista edes ylipäätään tietää, saati osaa niitä, jos on joka päivä kotona kymmenen jälkeen? Lisäksi on todennäköisesti humalassa, koska työasioita päätetään yhtä paljon baareissa kun neukkareissa, ja pomon tarjoamista teambuilding-afterworkeista kieltäytyminen on muutenkin tehokas tapa menettää paikka ylennysjonossa.

Käytännössä kahden kunnollista työuraa tekevän aikuisen lastensaanti vaatisi siis lastenhoitajan palkkaamista, mihin on varaa vain ylimmän yhteiskuntaluokan jäsenillä. Mutta siihen kuuluvilla taas on varaa ylläpitää myös perinteisen mallin mukaista kotitaloutta, joka on muutenkin statussymboli.

Japanin syntyvyyden kehitys 1900-luvulla. Ensimmäinen pudotus on 50-luvun siirtymä maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan, jälkimmäinen pudotus taas naisten saapuminen työelämään 70-luvulla. (Vuoden 1966 kuoppa johtui horoskoopista.)

Tiivistettynä voi siis tosiaan sanoa, että japanilainen yhteiskunta ei ole millään tavalla yhteensopiva länsimaistyylisen, jokaisen aikuisen taloudelliseen itsenäisyyteen perustuvan tasa-arvoajattelun kanssa, koska se on rakennettu täysin toisenlaista maailmaa ajatellen.

Se maailma on tietysti nykyään hyvin pitkälti menneisyyttä. 90-luvun lamasta on jo 30 vuotta, ja niistä ajoista lähtien firmat ovat palkanneet vuosittain entistä vähemmän väkeä. Vuoden 2008 talouskriisi oli toinen iso isku. Siksi elinikäiset työsuhteet ovat monelle vain unelma, ja on syntynyt alati kasvava pätkätyöläisten yhteiskuntaluokka. Asutaan yhdessä susiparina, opiskellaan vähän, tehdään vähän töitä vuokrafirmojen kautta. Samaan tapaan siis kuin nuoret aikuiset kaikkialla maailmassa, myös Suomessa.

Naimisiin meneminen tarkoittaisi kuitenkin asettumista niihin perinteisiin elättäjän ja kodinrakentajan rooleihin, joita monet eivät pidä erityisen houkuttelevina – sikäli kun kyseessä olisi edes taloudellisesti realistinen mahdollisuus. Monet ovat menettäneet uskonsa yhteiskunnan järkevyyteen, kun kova pänttääminen ei välttämättä takaakaan paikkaa hyvässä koulussa, ja hyvästä koulusta valmistuminen ei välttämättä takaakaan ”hyvää” työpaikkaa. Monet päätyvät kaupan kassalle, hotellisiivoojiksi, ravintoloihin tai työmaille.

Catherinen juoni keskittyy siihen, miten kolmenkympin korvilla olevat miehet kokevat naimisiinmenon, lastenhankinnan ja muut yhteiskunnalliset velvollisuudet ahdistavina ja rajoittavina. Peli on sijoittuvinaan Amerikkaan, mutta sen tekijätiimi on toki käsikirjoittanut sen japanilaisen yhteiskunnan näkökulmasta.

Tähän taloudelliseen epävarmuuteen liittyy myös se paljon uutisoitu nuorten aikuisten mielenkiinnon puute romansseihin ylipäätään. Tässä on ymmärrettävä se, miten eri tavalla ”seurusteleminen” ja ”romanssit” mielletään Japanissa ja vaikkapa Suomessa.

Koska länsimaisen romantiikan käsite on Japanissa suhteellisen tuoretta tuontitavaraa, monet yhdistävät siihen suureellisia odotuksia, kuten kalliita lahjoja. Pohjoismaisen tasa-arvon puute näkyy tälläkin saralla: miehen oletetaan ”vievän” nainen treffeille, eli suunnittelevan ja tietysti myös maksavan kaiken. Seurusteleminen johtaa sitten tietysti häihin, joita varten pitäisi säästää vuosi jos toinenkin. Lasten odotetaan huolehtivan ikääntyvistä vanhemmistaan, mutta entä appivanhemmat siihen päälle? Tämä kaikki konteksti jää yleensä mainitsematta kokonaan niissä artikkeleissa, joissa päivitellään sitä miten japanilaiset nuoret aikuiset ovat enemmän kiinnostuneita oman itsensä vuoksi elämisestä kuin seurustelemisesta.

Joka tapauksessa tämäkin johtaa yhteiskuntaa samaan suuntaan – avioliittojen harvinaistumiseen. Ja niistä syistä jotka tuolla alussa mainitsin, se johtaa itsestäänselvästi myös lasten hankkimisen väliinjättämiseen. Joten syntyvyys sen kun laskee, eikä mitään helppoa ratkaisua ole näköpiirissä.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Mikä näyttää homolta ja mikä ei

Seuraava: Miehetkin saavat tykätä naishahmoista

Kommentit

Käyttäjän Core kuva
Core
Lainaus wlizer

Miten tämä liittyy videopeleihin? Sitäpaitsi aivan sama tilanne suomessa että suomlaiset ei lisäänny.

Mä mietin usein samaa. Ei näissä mitään vikaa sinänsä sisällöllisesti, mutta nää sais mun puolesta pysyä vaikka siellä anime lehden puolella. Vähän sama ku mä kirjoittaisin tänne aseiden ihme-blogia, onhan peleissä usein aseita!

Käyttäjän Riepu kuva
Riepu

Mainitaas jälleen kerran, että Pelaajalehti.comista voi laittaa sisältöehdotuksia saitin omassa palauteketjussa.

Idän lumo on edelleen vain yksi muutaman kerran kuukaudessa ilmestyvä blogi saitilla. On vähiten rakentavaa vain käydä huutelemassa, jos jokin asia ei kiinnosta. Me kyllä nähdään, jos juttuja ei lueta. Jakakaa siis mieluummin tuolla ketjussa, mitä asioita toivoisitte näkevänne sivustolla.

-moderaattori

Käyttäjän Vaapukkamehuw kuva
Vaapukkamehuw

Vaikka nämä blogitekstit eivät aina käsittele suoraan pelejä tai pelaamista, niin kaikki pelit ja muu viihde heijastelee ympäröivää kulttuuriympäristöä enemmän tai vähemmän. Japanissa tehdään valtavat määrät pelejä, mutta japanilainen kulttuuri ilmiöineen ei ole suomalaisille pelaajille samalla tavalla tuttu kuin esimerkiksi yhdysvaltalainen. Tämä blogi tarjoaa työkaluja japanilaisten pelien ja viihteen ymmärtämiseen.

Japanissa väkiluvun ennustetaan laskevan 30 miljoonalla vuoteen 2050 mennessä, jos syntyvyyden lasku jatkuu samanlaisena. Tämä tarkoittaa lähes 25% väestöstä, jonka lisäksi vanhusten määrä kokonaispopulaatiosta kasvaa niin, että vuonna 2050 40% ihmisistä ennustetaan olevan yli 65-vuotiaita. Vaikka useimmat jälkiteollisista yhteiskunnista painivat samanlaisten ongelmien kanssa, niin Japanissa ongelmat ja niihin liittyvät uhkakuvat ovat ihan toista luokkaa, joka näin ollen heijastuu viihteeseenkin ihan eri tavalla.

Bloodbornenkin tarina rakentuu lähes kokonaan sen ajatuksen ympärille, että koulutettu väestö tekee vähemmän lapsia kuin kouluttamaton. Jos olisi olemassa valtavan älykkäitä avaruusolentoja, niin ne lisääntyisivät tuskin koskaan ja joutuisivat näkemään huimasti vaivaa saadakseen jälkikasvua.

Vielä sellainen huomio lopuksi, että vaikka Uusitalo lähestyy aiheita monesti animen ja mangojen kautta, niin blogi on hyödyllinen kenelle tahansa japanin kulttuurista ja viihdeteollisuudesta kiinnostuneelle. Henkilökohtaisesti en juurikaan katso animea tai lue mangaa (muutamia nähnyt tai lukenut elämän aikana), mutta siitä huolimatta koen blogin mielekkäänä ja hyödyllisenä. Anime-lehti rajaisi lukijakuntaa ihan tarpeettomasti.

Käyttäjän Haerski kuva
Haerski

@Vaapukkamehuw

Dystooppisiin tulevaisuudenvisioihin liittyen: Odotan vain sitä päivää, milloin joku keksii alkaa tuottaa lapsia teollisesti. Todennäköinen tuleva pääministeri, Antti Rinne, tekisi varmaan välittömästi 100 000 kappaleen tilauksen. Sikiö/syntymä-vaihe jossain tankissa ja sitten johonkin kommuuneihin kasvamaan. Perustetaan uusi ammattikunta, jonka tehtävä on kasvattaa lapset yhteiskunnan tuottaviksi jäseniksi, niin lasten kasvatuksesta voi osa kirjaimellisesti rakentaa uran ja loput jää vapaaksi tekemään elämällään ja urallaan mitä haluaa. Sen lisäksi syntyvyyttä voitaisiin näin ohjata poliittisesti optimaaliseksi huomioiden myös ympäristötekijät.

Näinhän se on mennyt vähän kaikessa muussakin: Ennen oli esim. itsestäänselvyys, että kaikki teki ruoan itse raaka-aineiden tuottamisesta lähtien. Nyt raaka-aineita tuottaa enää aniharva itse ja nyt myös ruoanlaitossa aina vain useampia välivaiheita ulkoistetaan kotoa teollisuudelle. Jopa valmiiksi leikkaamaton leipä alkaa olla leipähyllyissä harvinaisuus. Harva enää jaksaa nauraa "uusavuttomille", jotka näitä tuotteita ostaa, koska se alkaa olla jo selkeä enemmistö.

Lastenkasvatuksen kanssa esim. päiväkodit ovat hyvä esimerkki kehityksestä samaan suuntaan. Vaikka tyypillinen lausahdus päiväkodeista ja kouluista on se, että "niiden tehtävä ei ole kasvattaa lapsia, se pitää tehdä kotona!", niin ei se kuitenkaan ihan totta ole. Jos lapset viettävät päivän tehokkaimman valoisan ajan jonkun muun kuin vanhempiensa huostassa ja vanhemmat itse huolehtivat vain illoista, öistä ja viikonlopuista, niin kyllähän siinä on jo melkein puolet valveillaoloajan vastuista siirretty yhteiskunnalle.

Näillä puheilla Haerski pääministeriksi 2023! Pois alta lapset ja männynkävyt, kun äiti ja iskä rakentaa uraa!

Käyttäjän mantelirapu kuva
mantelirapu

Mahtava blogiteksti. Japani on ilmeinen esimerkki siitä, miten yhteiskuntarakenteet vaikuttavat ihmisten lisääntymishalukkuuteen ja -mahdollisuuksiin. Ei niitä synnytystalkoita täällä Suomessakaan aikaan saada kehottelemalla, vaan pitäisi vaan saada aikaan se perhevapaauudistus. Ei ole taloudellisesti reilua, että vain naisvaltaisten alojen työnantajat maksavat lastenteon viulut. Työnhaku kolmekymppisillä naisilla voi olla oikeasti aika vaikeaa, kun työnantaja , etenkin jos pk-yrityksistä kyse, ei voi ottaa mahdollista taloudellista riskiä naisen jäämisestä lähivuosina äitiyslomalle.
Vähän offtopic mutta minusta äärettömän tärkeä aihe, sillä tasa-arvossa on aina parannettavaa.

Käyttäjän Refloni kuva
Refloni
Lainaus Haerski

Dystooppisiin tulevaisuudenvisioihin liittyen: Odotan vain sitä päivää, milloin joku keksii alkaa tuottaa lapsia teollisesti. Todennäköinen tuleva pääministeri, Antti Rinne, tekisi varmaan välittömästi 100 000 kappaleen tilauksen. Sikiö/syntymä-vaihe jossain tankissa ja sitten johonkin kommuuneihin kasvamaan. Perustetaan uusi ammattikunta, jonka tehtävä on kasvattaa lapset yhteiskunnan tuottaviksi jäseniksi, niin lasten kasvatuksesta voi osa kirjaimellisesti rakentaa uran ja loput jää vapaaksi tekemään elämällään ja urallaan mitä haluaa. Sen lisäksi syntyvyyttä voitaisiin näin ohjata poliittisesti optimaaliseksi huomioiden myös ympäristötekijät.

Katsoisin tämän animen.

Käyttäjän Kiki kuva
Kiki
Lainaus Petteri Uusitalo

[quote="rautahuilu"]Joskus olen ajatellut että miksi suomessa kotiäitiys ja se että mies työskentelee pitkään ovat kadonneet ja selitykset on helppo löytää jos on yhtään aivoja.[/quote]

Amerikkaan muuttanut toimittaja Anu Partanen vertaa kirjassaan [i]Pohjoinen teoria kaikesta: Parempaa elämää etsimässä[/i] pohjoimaista hyvinvointivaltiota yhdysvaltalaiseen järjestelmään. Siinä hän nostaa pohjoismaisen tasa-arvon perustaksi nimenomaan sosiaaliturvan, valtiollisen lastenhoito- ja koulutusjärjestelmän, terveydenhuollon ja ylipäätään verorahoitetun, stressiä poistavan hyvinvointiyhteiskunnan: täällä ihmiset ovat automaattisesti itsenäisempiä [i]toisistaan,[/i] koska valtio pitää huolta kaikista tasapuolisesti. Esimerkiksi avioeroa harkitessa ei tarvitse juurikaan miettiä sitä, menettääkö samalla terveydenhuoltonsa tai jääkö taloudellisesti täysin tyhjän päälle.

En tiedä sitten, onko se kulttuurista vai yhteiskunnasta kyse, mutta jenkeissä tuntuu myös olevan uskomattoman kova tarve ns. voittaa erossa, etenkin lasten suhteen. Hirveä hinku saada se lapsi oman huoltajuuden alle ja niinkin yksinkertainen asia kuin yhteishuoltajuus tuntuu olevan lähes kirosana. On se jännää, mitenköhän siellä Japanissa suhtaudutaan avioerojen yhteydessä lapsiin?

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo
Lainaus Kiki

On se jännää, mitenköhän siellä Japanissa suhtaudutaan avioerojen yhteydessä lapsiin?

Japanilainen perheajattelu on kotitalouskeskeinen. Perherekisterijärjestelmän vuoksi on käytännössä niin, että eron jälkeen isä ei ole lapselleen enää laillisesti mitään sukua. Kuten tuolla viimevuotisessa tekstissä mainitsin, avioero tarkoittaa käytännössä sitä että äidille ja lapsille perustetaan kokonaan uusi perherekisteri, josta isä sitten puuttuu kokonaan.

Minkäänlaista yhteishuoltajuutta ei ole, eikä lakiin kuulu mitään mainintaa tapaamisoikeuksista tai elatusmaksuista. Äidillä ei ole mitään velvollisuutta antaa lapsen pitää mitään yhteyttä isäänsä, joten jos hän niin haluaa hän voi leikata isän lapsen elämästä kokonaan pois. Usein niin käy, koska luonnollisesti ollaan riidoissa.

Perhesiteiden katkaisemisella, lapsista luopumisella ja sillä että vanhemmuuden ajatellaan määrittyvän laillisen huoltajuuden perusteella on vuosisataiset perinteet, koska ennen vanhaan lapset saattoivat vaihtaa omistajaa sukulaisperheiden välillä perijän saamisen vuoksi ja niin edespäin. Avioeroa pidetään Japanissa niin isona ja vakavana ratkaisuna juuri siksi, että sen lailliset vaikutukset ovat niin isot – sitä ei esimerkiksi saa vain yksipuolisesti hakemalla, vaan jos molemmat puolisot eivät hae sitä, sen myöntämiseen tarvitaan riittävän vakava syy.

Teoriassa voisi tietysti käydä niinkin että huoltajuuden saisi isä eikä äiti, mutta aika painavia syitä siihen tarvitaan. Alle kymmenvuotiaiden lasten tapauksessa äiti saa huoltajuuden yli kahdeksassa tapauksessa kymmenestä.

Käyttäjän mantelirapu kuva
mantelirapu
Lainaus Petteri Uusitalo

[quote="Kiki"]On se jännää, mitenköhän siellä Japanissa suhtaudutaan avioerojen yhteydessä lapsiin?[/quote]

Japanilainen perheajattelu on kotitalouskeskeinen. Perherekisterijärjestelmän vuoksi on käytännössä niin, että eron jälkeen isä ei ole lapselleen enää laillisesti mitään sukua. Kuten tuolla [url="https://www.pelaajalehti.com/blogit/idan-lumo-naimaluvan-puute-ja-kielletyt-suhteet"][b]viimevuotisessa tekstissä[/b][/url] mainitsin, avioero tarkoittaa käytännössä sitä että äidille ja lapsille perustetaan kokonaan uusi perherekisteri, josta isä sitten puuttuu kokonaan.

Minkäänlaista yhteishuoltajuutta ei ole, eikä lakiin kuulu mitään mainintaa tapaamisoikeuksista tai elatusmaksuista. Äidillä ei ole mitään velvollisuutta antaa lapsen pitää mitään yhteyttä isäänsä, joten jos hän niin haluaa hän voi leikata isän lapsen elämästä kokonaan pois. Usein niin käy, koska luonnollisesti ollaan riidoissa.

Perhesiteiden katkaisemisella, lapsista luopumisella ja sillä että vanhemmuuden ajatellaan määrittyvän laillisen huoltajuuden perusteella on vuosisataiset perinteet, koska ennen vanhaan lapset saattoivat vaihtaa omistajaa sukulaisperheiden välillä perijän saamisen vuoksi ja niin edespäin. Avioeroa pidetään Japanissa niin isona ja vakavana ratkaisuna juuri siksi, että sen lailliset vaikutukset ovat niin isot – sitä ei esimerkiksi saa vain yksipuolisesti hakemalla, vaan jos molemmat puolisot eivät hae sitä, sen myöntämiseen tarvitaan riittävän vakava syy.

Teoriassa voisi tietysti käydä niinkin että huoltajuuden saisi isä eikä äiti, mutta aika painavia syitä siihen tarvitaan. Alle kymmenvuotiaiden lasten tapauksessa äiti saa huoltajuuden yli kahdeksassa tapauksessa kymmenestä.

Aika karua meininkiä. Tuleekin nyt mieleen jostain Yakuzasta sivutehtävä, jossa vaimostaan eronnut isä aina salaa katselee poikansa leikkimistä puistossa (jos oikein muistan). Hänen tuskansa tuntuu nyt paljon pahemmalta, kun tietää kontekstin.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Yakuza kun tuli puheeksi, niin Yakuza 6:n alkupuolellahan Kiryuu joutuu vääntämään kättä sosiaalitoimen kanssa kasvattityttärensä pojasta, koska hän ei ole näille paperilla mitään sukua. Lain silmissä hän on siis täysi ventovieras.