Tammikuussa kirjoitin Catherinesta ja seksuaalivähemmistöjen kuvauksesta japanilaisessa mediassa. Usein näitä kuvauksia kritisoidaan lännessä siksi, että ne tuntuvat homofobisilta, transfobisilta ja niin edespäin.
Mainitsin silloin, että tällaisia kuvauksia kritisoidessa on hyvä olla tietoinen siitä, mitkä asiat oikeasti heijastelevat teosten tekijöiden mielipiteitä ja mitkä vain japanilaisen yhteiskunnan realiteetteja. Jälkimmäiset voivat helposti jäädä ulkomaisilta tulkitsijoilta tajuamatta, koska he eivät ole niistä tietoisia.
Esimerkki: Catherinen transsukupuolinen tarjoilija Erica joutuu miesten tapaan unimaailmaan ihmislampaan hahmossa. Hän on surullinen siitä, että ei voi saada lapsia. Monen länsimaisen on helppo tulkita tästä, että pelin transfobisten ja misogyynisten tekijöiden mielestä:
- Transnaiset eivät ole ”oikeita” naisia
- Naisten elämän tarkoitus on saada lapsia
Oikeastaan voi kuitenkin väittää, että Erica vain ilmaisee katkeruuttaan Japanin lainsäädäntöä ja yhteiskunnan realiteettejä vastaan. Japanin lain mukaan juridisen sukupuolen muuttaminen nimittäin vaatii sterilisaation (kuten Suomessakin).
Lisäksi on hyvä muistaa, että – kuten siinä edellisessä kirjoituksessa mainitsin – Japanissa ihmisten identiteetin ajatellaan syntyvän heidän suhteestaan muuhun maailmaan ja viitekehykseen, ei niinkään sisäisellä päätöksellä. Näin ollen ei ole ollenkaan kummallista, että Erica tuntisi olevansa naisena vajavainen, koska ei pysty perustamaan perhettä.
Kyseessä ei ole mikään pelkästään naisiin liittyvä juttu. Koko Catherinen tarinan teema on se, miten kolmikymppiset miehet miettivät identiteettiään modernin poikamieselämän ja perinteisten odotusten puristuksessa. Peli on sijoittuvinaan Amerikkaan, mutta sen teemat ovat hyvin japanilaisia: esimerkiksi dilemma siitä ryhtyäkö perheyrityksen jatkajaksi vai ei on länsimaisille varmasti melko vieras. Vaikea on samastua myös esimerkiksi siihen, miten naimattomuus voisi olla miehelle este ylennyksen saamiseen töissä.
***
Avioliitolla – tai oikeastaan nimenomaan perheellä – on Aasiassa paljon käytännön arvoa. Etenkin suomalaisten voi olla vaikeaa sisäistää tätä, koska täällähän avoliitto on ollut vuosikymmenten ajan täysin sosiaalisesti hyväksytty tapa elää. Naimisiin meneminen on hauska sosiaalinen performanssi, joka tehdään yhä useammin vasta parin lapsen saamisen jälkeen, koska siitä on käytännön hyötyä enää lähinnä perintäasioiden suhteen. Tämän vuoksi jopa kertaalleen eronneiden viisikymppisten uusparien saattaa kuulla sanovan, että ”ei kai me nyt enää naimisiin jakseta mennä”. Monessa maassa Pohjoismaiden ulkopuolella tämä olisi täysin mahdoton ajatus.
Stereotyyppinen naimakelvoton poikaystävä.
Avioliitto romanttisen suhteen sinetöijänä – ja romantiikka avioliiton perimmäisenä syynä ylipäätään – on Aasiassa kuitenkin länsimaista tuontitavaraa oleva ajatus. Avioliiton sosiaalisia ulottuvuuksia ja vastuuta korostavan kulttuurin vuoksi sitä ei edelleenkään mielletä Japanissa täysin samalla tavalla kuin lännessä.
Esimerkiksi potentiaalisen aviomiehen uralla ja palkkatasolla on suuri merkitys vakavaa seurustelua harkitessa, koska avioliitto on myös taloudellinen järjestely, jossa mies käy töissä ja vaimo hoitaa tämän palkalla kotitaloutta ja perheen säästöjä. Perheen vanhimpia poikia saatetaan karsastaa avioliittomarkkinoilla, koska heihin saattaa tosiaan liittyä velvollisuus jatkaa sukuyritystä – ja myös huolehtia ikääntyvistä vanhemmistaan. Käytännössä olisi siis asuttava appivanhempien kanssa saman katon alla.
—
Vanhemmat patistavat lapsiaan menemään naimisiin edes jonkun kanssa ja tarjoavat sopivia ehdokkaita – ei siksi että syynä olisivat mitkään aatelisperheiden poliittiset liitot, vaan siksi että naimisissa olemisella on yhteiskunnallista arvoa sinällään. Avioliittokumppanin löytämiseen tähtääviä matchmaking-firmoja on olemassa juuri siksi, että ihmiset aktiivisesti haluavat päästä naimisiin sen itsensä vuoksi. Lännessä tällainen on täysin vieras ajatus, koska avioliitolla ei ajatella olevan mitään itseisarvoa sinällään.
Nuoret (ja etenkin miehet) saattavat toki epäröidä avioliittoa ja sen velvollisuuksia kuten Catherinessa. Toisaalta aikuista sinkkuelämää ei pidetä millään tavalla hehkeänä: onhan se ankeaa tulla 12 tunnin työpäivän jälkeen pimeään, autioon kämppään syömään einesateriaa. Se voiko naimattomana ylipäätään edes saavuttaa todellista onnea on vakavasti otettu kysymys, jonka kanssa painiskellaan fiktioteoksessa jos toisessakin.
Tämä perhekeskeisyys näkyy myös Japanin lainsäädännössä ja byrokratiassa. Ihmisten väestötiedot elävät henkilökohtaisten dokumenttien sijaan ydinperhekohtaisissa perherekistereissä, koseki, jotka vastaavat synnyin- ja kuolintodistuksia ja kaikkea siltä väliltä.
Lapset elävät vanhempiensa perherekisterissä kunnes menevät naimisiin, ja ”naimisiin meneminen” tarkoittaa konkreettisesti uuden perherekisterin perustamista avioparille. Perherekisteri määrittää perheen yhteisen sukunimen, joten omien sukunimien mahdollistaminen aviopuolisoille vaatisi koko järjestelmän muuttamista. Avioerossa ex-puolison nimi jää pysyvästi omaan perherekisteriotteeseen yliviivattuna. (Tästä tulee eronnutta tarkoittava puhekielinen ilmaus batsu ichi, ”yksi ruksi” eli ”kerran epäonnistunut”.)
Kun perheitä on totuttu ajattelemaan perherekisterien ja niiden sukunimien kautta, avioliitto mielletään paljon konkreettisemmin ”toisen sukuun liittymiseksi”. (Yleensä liittyjä on nainen, mutta perinteikkäiden sukujen tapauksessa ei läheskään aina – toisinaan esimerkiksi perheyrityksen jatkajaksi tarvitaan kotivävy.) Avioeroon päädyttäessä äidille ja lapselle perustetaan uusi perherekisteri, ja samoin tehdään jos lapsi syntyy avioliiton ulkopuolella.
Usagi Dropin alussa koko suku miettii hautajaisissa, mitä vainajan kiusalliselle aviottomalle lapselle pitäisi tehdä.
Aviottomia lapsia syntyy Japanissa hyvin vähän, kuten tästä voi kuvitella.
Niiden harvojen aviottomien lasten ongelmat eivät jää pelkkään koulukiusaamiseen siitä, että heillä on eri sukunimi kuin isällään. Isän nimen puuttuminen perherekisteristä huonontaa mahdollisuuksia päästä hyviin lukioihin ja yliopistoihin, jotka eivät tahdo ottaa riskejä ”huonoista perheoloista” tulevien hakijoiden kanssa. Sama syy voi saada tulevan puolison vanhemmat vastahankaisiksi, ja jopa omat sukulaiset saattavat vastustaa aviottoman lapsen tuhkien säilyttämistä sukuhaudassa. Yksinhuoltajien on tietysti myös vaikea löytää töitä ja asuntoa, tai edes saada sukulaisilta hyväksyntää ja apua lastenhoitoon.
(Yksi syy siihen miksi Japanin syntyvyys on ollut laskussa vuosikaudet on nimenomaan se, että länsimaistunut nuoriso ei enää koe houkuttelevaksi mennä naimisiin, koska perinteiset odotukset siitä mitä se tarkoittaa koetaan rajoittaviksi. Avoliitoissa elämisen vuoksi lapsetkin jäävät siis hankkimatta. Mutta muitakin sosioekonomisia syitä löytyy, joten se on jälleen kerran jo kokonaan oma postauksensa.)
***
Perherekisterijärjestelmän vuoksi sukupuoltaan korjaavien juridinen etunimenmuutos vaatii molempien vanhempien hyväksynnän, koska kyse on muutoksesta perherekisteriin. Suuri osa ei ymmärrettävästi tällaista lupaa saa. (Toinen vaihtoehto on mennä naimisiin, jolloin tosiaan perustetaan uusi perherekisteri.)
Transsukupuoliset eivät voi saada lapsia, mutta samaa sukupuolta olevat parit eivät tietenkään voi mennä edes naimisiin. Ja kun avioliiton ja perheen perustamisen sosiaalinen rooli yhteiskunnassa on näin suuri, ei varmaan ole ihmekään, jos tällaisia suhteita ei pidetä ”oikeina” tai ”kunnollisina” parisuhteina lainkaan, vaan enemmänkin jonkinlaisena tilapäisenä leikkimisenä.
A Kiss For the Petals on tyttörakkauspelisarjojen klassikkoja.
Ja kun puhutaan fiktiosta, juuri se että tällaisia romansseja on mahdoton panna täytäntöön yhteiskunnan silmissä avioliitolla tekee niistä ihmisten mielessä jollain tavalla puhtaampia ja kauniimpia – arkisen arjen ulkopuolella olevia. Niin homoseksuaaliset suhteet, sisarusinsesti kuin vaikkapa vanhanaikaiset säätyjenväliset romanssit on näppärä asettaa lokeroon ”kielletty rakkaus”.
Tällaiset suhteet henkivät 1900-luvun alun kirjallisuuden tyylistä traagista romantiikkaa, jossa vannotaan ikuista rakkautta ja sitten tehdään romanttinen kaksoisitsemurha. Paheksuvilta vanhemmilta karkaaminen vuorten taakse höyryjunalla ei auttaisi mitään, koska sama yhteiskunta ja samat avioliiton estävät dokumentit sielläkin olisivat vastassa.
Yosuga no Sora on insestiteemaisten romanssiteosten klassikkoja.
Jos olet joskus miettinyt, miksi japanilaisessa viihteessä suhtaudutaan niin romantisoivasti esimerkiksi koulutyttöjen tai sisarusten välisiin suhteisiin tai vaikkapa opettaja-oppilas-romansseihin, se johtuu juuri tästä romanttisen kirjallisuuden perinteestä. Avioliiton yhteiskunnallinen tärkeys tekee kaikenlaisista ”kielletyistä suhteista” korostetun romanttisia – juuri sen vuoksi, että on kaikille selvää että sillä tavalla ei voi ”oikeasti” elää kuin ohikiitävän hetken.
Sen kääntöpuolena kuitenkin on, että tämä kulttuuriperinne värittää yleistä suhtautumista seksuaalivähemmistöihin. Monet esimerkiksi ovat sitä mieltä että lesbous ei ole mikään ”oikea” tapa elää, vaan pelkkä vaihe josta kuuluisi ”kasvaa yli” aikuiseen elämään siirryttäessä.
—
Japani on hyvin konservatiivinen yhteiskunta. Se ei kuitenkaan ole kristitty yhteiskunta, joten sen suhtautuminen esimerkiksi homoseksuaalisuuteen voi tuntua länsimaisesta näkökulmasta ristiriitaiselta, koska länsimainen konservatismi on niin tiukasti sidoksissa kristinuskoon, että muunlaista voi olla vaikea kuvitella. Aasialainen konservatiivisuus pohjaa kuitenkin samalla tavalla perinteisten arvojen ja perinteiden kunnioittamiseen niiden itsensä vuoksi, kuten aiemmin kirjoitin. Tällaisesta konservatiivisesta maailmankuvasta saa varsin hyvän kuvan esimerkiksi tästä Vihreän langan artikkelista.
Eron voisi tiivistää tähän: länsimaisen konservatiivin mielestä homoseksuaalinen identiteetti ei ole pahasta mutta homoseksuaaliset teot ovat, koska nimenomaan ne teot ovat syntiä. Aasialaisen konservatiivin mielestä taas homoseksuaaliset teot eivät sinällään ole pahasta mutta homoseksuaalinen identiteetti on, koska se on itsekästä selän kääntämistä yhteiskunnalle, suvulle, suvun jatkamiselle ja velvollisuuksille.
Kaiken edellämainitun huomioon ottaen ei varmaan siis ole ihmekään, miksi Japani ei ole kovin korkealla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia mitatessa. Fiktio ja oikea elämä kun ovat ihmisten mielestä luonnollisesti kaksi eri asiaa.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Tulevaisuus jota ei koskaan tullut
Seuraava: Lihavuus on jokaisen omaa syytä