Aina välillä törmää ihmettelyyn siitä, miksi japanilaiset piirtävät piirroshahmoja jotka ovat selkeästi ”länsimaisen näköisiä” eivätkä japanilaisia. Näillä on vaalea iho, pitkät raajat ja isot silmät, ja hiuksetkin ovat tunnetusti usein kaikkea muuta kuin mustat. Eiväthän japanilaiset siltä näytä – heillähän on keltainen iho ja pienet, vinot silmät.
Vai onko?
Subtv:n vuonna 2004 esittämä Noriko Show törröhampaineen ei muuten varmaan nykyään menisi enää kauhean hyvin läpi.
Usein tätä näkee venytettävän vieläkin pidemmälle: oletetaan, että animehahmojen ”valkoisuus” on merkki jonkinlaisesta epäterveestä arjalaisuuden arvostuksesta. Kun Son Goku muuttuu supersaiyalaiseksi, sekä hänen silmänsä että hiuksensa vaalenevat, ja tämä on kuulemma selvää perua siitä miten japanilaiset olivat sodassa natsien puolella. Tällaisia mielipiteitä kuuluu yleensä lähinnä Amerikan suunnalta, jossa monet mieltävät maailmaa edelleen toisen maailmansodan aikaisilla arvoilla.
Piirroshahmoja tulkittaessa olennaista on kuitenkin se, mitä pidetään oletusarvoisena ja mitä vieraana. Oletusarvoista ei tarvitse ”merkitä” symbolein, ainoastaan vieras.
Yleisesti tunnetun viisauden mukaan miespuolinen katsoja olettaa yksinkertaisen, piirteettömän tikku-ukon automaattisesti miespuoliseksi – naispuolinen siitä tulee vasta, kun sille lisätään pitkät hiukset tai hame. Sama pätee kaikenlaisiin piirroshahmoihin. Esimerkiksi piirretty eläinhahmo oletetaan miespuoliseksi; jotta se tulkittaisiin naispuoliseksi, sille on lisättävä pitkät silmäripset tai jotain vastaavaa. Kyse on symboleista ja niiden tulkitsemisesta, kuten muistanette.
Sama pätee etnisyyteen: tikku-ukolle on lisättävä ihonväri tai jokin rodullistava symboli, kuten vinot silmät tai afro. Länsimaisessa kulttuurissa piirroshahmojen oletusarvoinen tulkitseminen kaukasialaisiksi on niin syvään juurtunut perinne, että esimerkiksi Simpsonit-hahmoilla voi olla kirjaimellisesti keltainen iho, ja niitä pidetään silti valkoisina.
Oletusarvoinen tulkitaan oletusarvoiseksi; vain vieraus pitää merkitä. Kyse on kaikille ihmisille luonnollisesta käytöksestä – ihmiset ovat itsekeskeisiä olentoja – ja tätä tehdään niin idässä kuin lännessäkin.
Tämän vuoksi japanilaisten piirroshahmojen tulkitseminen länsimaisiin piirroshahmoihin tottuneella mittarilla johtaa kuitenkin herkästi vääriin tulkintoihin. Niin tuntuu käyvän joskus silloinkin kun kyseessä on hyvin realistinen ja ei-tyylitelty hahmo.
Mutta kyse on kuitenkin ihan vain siitä, että kun japanilainen piirtää tikku-ukon – tai piirroshahmon jolla on vaikkapa ruskeat hiukset ja vihreät silmät – hän olettaa sen olevan oletusarvoisesti japanilainen. Realismi on siinä suhteessa toissijaista. Eivätkä japanilaiset ajattele olevansa vinosilmäisiä, keltaihoisia ja törröhampaisia.
Ainoastaan vieraus merkitään symbolein, mutta nämä symbolit voivat niihin tottumattomille olla vieraita tai harhaanjohtaviakin. Esimerkiksi ne vinot silmät ovat japanilaisessa mediakulttuurissa usein nimenomaan kiinalaisen hahmon merkki.
Länsimaisuudesta taas kertovat vaaleat hiukset, siniset silmät, naishahmojen erottuvat huulet ja mieshahmojen isot nenät. Hyvin usein ”länsimainen” ja ”amerikkalainen” ovat käytännössä synonyymejä, ja etenkin amerikkalaiset ovat käytännössä aina myös muita pitempiä, lihaksikkaampia ja rintavampia.
”Tavallinen” eli japanilainen hahmo ja amerikkalainen hahmo samasta sarjasta.
Näistä etenkin iso nenä on asia, jota länsimainen kuluttaja ei välttämättä ole koskaan tullut ajatelleeksi, eikä osaa tulkita lonkalta oikeaan suuntaan. Japanilaisten mielestä länsimaisten ihmisten isot nenät ovat kuitenkin hyvin selkeä heidät japanilaisista erottava seikka. Siksi niitä korostetaan lähes aina myös hahmodesigneissä verrattuna ”tavallisten” japanilaishahmojen pieniin, usein vain viitteellisiin neniin.
Siksi onkin välillä hupaisaa, kun nenien miettimistä käytetään tavoilla jotka tuntuvat täysin takaperoisilta.
Thermae Romaessa roomalainen arkkitehti aikamatkailee nykypäivän Japaniin. Japanilaiset ovat hänen mielestään ”litteäkasvoisia”, koska japanilaiset olettavat länsimaisten ajattelevan isoja neniään tärkeänä kasvonpiirteenä.
Valkonaamojen isot nenät erottuvat jopa niinkin yksinkertaisesta piirtotyylistä kuin tämän englannin oppikirjan kuvituksista. Ainakaan tämän kirjan länkkäreillä ei ole pahaenteisiä pahisilmeitä.
Ihonvärin voi jättää sikseen, koska japanilaisten ihonväri ei oikeastaan juuri eroa kaukasialaisten ihosta – oikeastaan voisi jopa väittää, että se on usein vaaleampi siinä missä eurooppalaisten iho en enemmänkin pinkki. Sen sijaan silmät ovat mielenkiintoisempi juttu, koska länsimaiset olettavat hyvinkin usein, että animehahmojen isot silmät ovat nimenomaan länsimaisen ulkonäön tavoittelua.
Mutta ei länsimaisillakaan ole niin isot silmät kuin animehahmoilla – eikä Japanissa silmien kokoa yhdistetä muutenkaan länsimaisuuteen, vaan sitä pidetään ylipäätään viehättävänä ja nuoruuden merkkinä. Sen sijaan silmien väri on kokonaan toinen juttu. Vaaleat hiukset ja siniset silmät ovat japanilaisille niin stereotyyppinen ”ulkomaalaisen” symboli, että niitä näkee toisinaan käytettävän silloinkin, kun ulkomaalainen hahmo on esimerkiksi arabi.
Gundam Wingin monietnisessä maailmassa vain kiinalaisilla (ensimmäinen vasemmalta) on keltainen iho ja vinot silmät. (Arabi kuvassa keskellä.)
Tietystikään tämä ei päde kaikkiin hahmoihin. On olemassa lukematon määrä hahmoja, jotka eivät ole eksplisiittisen japanilaisia, ja jotka seikkailevat tarkemmin määrittelemättömässä scifi- tai fantasiamaailmassa – kuten vaikkapa Naruto tuolla alussa. Toisinaan taas sarja sijoittuu johonkin nimenomaiseen länsimaahan, kuten Englantiin.
Tällöin hahmot joko saattavat olla blondeja ja sinisilmäisiä tai sitten ei, mutta isot nenät ja äänekäs ulkomaalaiskäytös todennäköisesti puuttuvat. Näin on siksi, että hahmojen on tarkoitus olla ”normaaleja” eikä erityisesti ulkomaalaiskoodattuja – niiden on tarkoitus olla samastuttavia hahmoja nimenomaan oman teoksensa kontekstissa.
Käytännössä siis mikäli sarja sijoittuu vaikkapa muinaiseen Kiinaan, sen kiinalaiset hahmot näyttävät todennäköisesti enemmän tavallisilta animehahmoilta kuin sellaisissa sarjoissa, joissa on vain yksi kiinalainen hahmo muiden hahmojen joukossa. (Tässä on esimerkit molemmista samalta piirtäjältä.) Tämän vuoksi myöskään tuossa yllä olevan Gundam Wingin amerikkalaishahmo (toinen oikealta) ei juuri eroa sarjan japanilaishahmosta (ensimmäinen oikealta).
Koska vaaleahiuksisuus on niin vierasta ja eksoottista, japanilaiset eivät aina ihan tiedä miten se toimii – jolloin se saattaa ulottua silmäripsiin asti. Kuva Legend of the Galactic Heroesin uusintaversiosta.
Japanilainen piirrostaide ei ole koskaan ollut realistista, kuten olen aiemminkin maininnut). Suhtaudun varauksella niihin näkemyksiin, joiden mukaan nykyisen mangan juuret ovat Hokusain (1760–1849) puupiirroksissa. Mutta sitä on silti paha kieltää, että japanilainen piirrostaide ei ole koskaan ollut kosketuksissa kreikkalais-roomalaisen realismin perinteen kanssa, joten se on aina ollut jollain tavalla tyyliteltyä – eli siis ”piirroshahmomaista”. Englanniksi voisi sanoa ”cartoony”.
Symbolisuus ja ei-realistisuus on siksi japanilaisille hyvin tuttua ja helposti lähestyttävää. Japanilainen arkielämä on täynnä symboleita, joiden ensisijainen tarkoitus on välittää informaatiota eikä olla realistisia.
Tällainen pieni perustason kulttuuriero voi näkyä yllättävän monessakin erilaisessa paikassa. Esimerkiksi animen ”huono huulisynkka” on perinteinen naurunaihe länsimaiseen animaatioon tottuneiden parissa, ja vastaavasti japanilaiseen animaatioon tottuneeseen silmään länsimaisen animaation äänne kerrallaan animoidut suunliikkeet vilkkuvine hampaineen ja kielineen näyttävät melko lailla karmivilta. Kyse on prioriteettierosta symbolismin ja realismin välillä.
Samaa voi soveltaa myös pelien puolelle. Kuinka paljon resursseja on esimerkiksi mielekästä upottaa realistiseen varjojen mallinnukseen, vai riittävätkö viitteelliset, symboliset varjot? Onko motion capturen käyttö mielekästä, vai onko realismin tavoittelu ylipäätään asia jota halutaan tavoitella? Entä pelille valittu visuaalinen tyyli ylipäätään? Tai sen äänimaisema?
Japanese games typically have less assets and randomization for some sounds than Western games do. For example: Western games tend to have much more varied footstep sounds. What is your opinion of this difference in approaches?
Well, you could say we’ve developed a mindset where sounds are thought of as symbols; but to further explain would require looking at the long history of Japanese games. Back in the days of the NES, there were very simple sounds produced from a PSG sound source which would play when the player pushed a button. Also, animation has flourished in Japan; thanks to the prolific use of sounds as symbols in that medium, symbolic sound effects have been ingrained in our minds. So that is our base starting point. Even when we moved on to sampling based production we were constrained by memory limitations on the PS1 and PS2, effectively cementing the idea that a limited number of symbolic sounds could be used as game sounds. Take footsteps: it’s so important to transmit the idea of walking or running to the player. In order to have the way the character moves feel right for the player, we need sounds that transmit the feeling of ‘Left! Right! Left! Right!’ in a way that sounds rhythmical, so we make the sound effects go ‘Clip! Clop! Clip! Clop!’ Western game development progressed in a different way, though. By the time Western game development started to become dominant, sound sampling technology was readily available, so it seems only logical that those developers would pursue greater realism and more natural variation in sounds. I think that Western games are less concerned with symbolic sounds, and put a much greater importance on creating an immersive, realistic sound experience.
Sitaatti tästä Capcomin ääniohjaaja Tomoya Kishin haastattelusta.
Tämä pätee erityisen selvästi nimenomaan hahmojen ulkonäköön. Japanilaiset hahmot kun tosiaan koostuvat nimenomaan symboleista, ja realismi on toissijainen arvo. Animehahmon isoja silmiä ei pysähdytä ihmettelemään sen enempää kuin pinkkejä hiuksiakaan, koska hahmoja ei ylipäätään edes pyritä tulkitsemaan realistisella akselilla.
***
Länsimaisilla ihmisillä on kuitenkin tapana tulkita kaikkea länsimaisuuden linssin kautta. Herkästi oletetaan, että vaikkapa japanilaisten ruskettumisen välttelyssä ja silmäluomileikkauksissa on kyse kaukasialaisen ulkonäön ihannoimisesta ja länsimaistumisesta. Moderni valkoisen miehen taakka on tuntea syyllisyyttä sitä, miten länsimainen kulttuuri kauneusihanteineen korruptoi poloisia jaloja villejä.
Poimuttomista silmäluomista eroon haluamisessa ei kuitenkaan oikeasti ole kyse mistään muusta kuin siitä, että niitä ei pidetä viehättävinä paitsi länsimaisen myöskään paikallisen kauneuskäsityksen mukaan. Niin ikään vaalea iho oli arvostettu yläluokkaisuuden merkki jo satoja vuosia ennen kuin ensimmäiset eurooppalaiset laskivat maihin. Näillä kauneusihanteilla ei ole mitään tekemistä länsimaisuuden kanssa – jos olisi, naiset pumppaisivat huuliinsa botoxia ja miehet leikkaisivat itselleen isompia neniä.
Kaikki maailmassa ei pyöri länsimaisen kulttuurin ympärillä. Ja kun on kyse japanilaisesta mediakulttuurista, asiat pyörivät kaikkein todennäköisimmin aina nimenomaan japanilaisen kulttuurin ympärillä. Vaikka sitä ei niin äkkiseltään osaisikaan tulkita.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Sanasi rajoittavat ajatteluasi
Seuraava: Poliisi on hoopo koheltaja