Idän lumo: Piirroshahmoista kiihottumattomat ovat viallisia

On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat fotorealistisen 3D-hahmon voidakseen kokea seksuaalista vetoa fiktiiviseen hahmoon. Mikä heissä on vialla?

24.3.2022 17:36

Dreamworks tuottaa uusintaversion 80-luvun He-Man-spinoff She-Rasta. Koska joka ikinen alle nelikymppinen animaatioalan työntekijä on kasvanut japanilaisia piirrettyjä katsoen, sarjan visuaalista ilmettä on päivitetty modernimmaksi. (Ja hyvä niin, koska olivathan ne 80-luvun amerikkalaispiirretyt sietämättömän rumia.)

Barbie-nuken ja Wonder Womanin ristisiitoksen sijaan uusi She-Ra näyttää perussirpakalta animehahmolta. Pamela Anderson -huulet ovat tiessään, ja hameen alla olevat pyöräilyshortsit ovat selvästi Revolutionary Girl Utenan toiminnallisen päähenkilön inspiroimat. (Yllä olevassa kuvassa.)

Promokuvien paljastaminen synnytti tietyistä suunnasta kovan vastareaktion, koska kaikki mitä naistekijät tekevät on nykyään poliittista, oli kyse sitten peleistä tai piirretyistä.

She-Ran väitettiin näyttävän pojalta, transsukupuoliselta, lesbolta tai jopa kaikilta yhtä aikaa. Ne jotka ovat aiemminkin nostaneet äläkän kaikesta vastaavasta pitävät päivänselvänä, että kyseessä on feministinen salajuoni.

Tätä kaikkea voisi purkaa monesta eri suunnasta. Yksi voisi sanoa, että sarja on suunnattu nuoremmalle yleisölle kuin alkuperäinen – mikä olisi vähän hassua, sillä tuskinpa alkuperäistä lelumainostakaan mitkään parikymppiset katsoivat. Toinen voisi sanoa, että hahmon seksikkyys on toissijaista, kun kyseessä on tytöille suunnattu sarja.

Itse taas voisin ihmetellä sitä, että joku ylipäätään pitää alkuperäisiä hahmodesignejä jotenkin paremman näköisinä kuin uusia. Minulta kesti aluksi jopa jonkin aikaa tajuta, että hahmodesignien seksikkyydestä valittavat pitivät uutta hahmoa vähemmän hyvännäköisenä kuin alkuperäistä.

Hyvät meemikuvat eivät koskaan vanhene.

Jätetään tällä kertaa kokonaan syrjään se, miten monien mielestä jokainen vähänkään japanilaistyylisesti designattu hahmo näyttää kuusivuotiaalta. (Tämä tuli huomattua jo silloin, kun kirjoitin Steamin animesensuurilinjasta.) Uuden sarjan tekijät ovat sivumennen sanoen jo etukäteen ehtineet tähdentää, että sarjan kaikki hahmot ovat täysi-ikäisiä, jotta vältettäisiin samanlainen sirkus kuin Dreamworksin aiemman sarjan Voltron: Legendary Defender kanssa. Sen fanikunta kun äityi käyttämään hahmoparitussotiensa lyömäaseina pedofiliasyytöksiä, koska hahmojen virallisia ikiä ei koskaan kerrottu.

Sen sijaan ajattelin tällä kertaa keskittyä piirroshahmojen kokemiseen seksuaalisesti viehättävinä ylipäätään. On nimittäin paljon ihmisiä, joiden mielestä seksuaalisen vedon kokeminen minkäänlaista piirroshahmoa kohtaan on ylipäätään kummallista.

***

Fiktiivisiin hahmoihin voi tunnetusti ihastua, ja siinä on aina kyse vähintään yhtä paljon hahmon luonteesta ja käytöksestä kuin sen ulkonäöstä – eihän kukaan muuten ihastuisi kirjallisuushahmoihin. Nuorella iällä ihmisellä ei myöskään ole kauheasti ennakkoluuloja. Tykästyessään johonkin hahmoon sitä ei kauheasti välitä siitä, että Prätkähiirten Vinski tai Tikun ja Takun Vinkki eivät ole ”ihmisiä” – joten miksi tehdä eroa myöskään Jessica Alban ja Jessica Rabbitin välillä?

Tietyssä mielessä kaikki teini-iän julkkisihastukset ovat ihan yhtä fiktiivisiä. Isoin ero Jack Sparrow’n ja Jack Skellingtonin välillä on se, että toista esittää livenäyttelijä.

Jopa itse kärttyukko Hayao Miyazaki, maailman äänekkäin otakukulttuurin kritisoija, päätti alun perin lähteä animealalle ihastuttuaan animehahmoon.

Ihastumisen tunteet koetaan korvien välissä, kuten myös seksuaalisen viehätysvoiman kokeminen. Kyse on siis siitä, että aivot kiihottuvat pohjimmiltaan lähinnä vaikkapa takapuolen tai seksikkäiden vaatteiden ideasta. Aivoille on yksi ja sama, onko kyseessä fotorealistinen kuva vai ei.

Tämän kirjoituksen otsikko on peräisin nörttikerhosta kertovasta klassikkosarja Genshikenistä vuodelta 2004. Siinä asia selitettiin animea harrastamattomalle normolle näin:

Ihmetyksenaihe käännetään tässä humoristisesti päinvastoin: ihmisille on normaalia tulkita yksinkertaistettuja symboleita ja yhdistää niitä oikean maailman asioihin. Joten itse asiassa sellaisessa ihmisessä on jotain vikaa, joka tarvitsee mielikuvituksensa tueksi nimenomaan realismia.

Mielenkiintoista kyllä monille raja tuntuu kulkevan nimenomaan kaksiulotteisuuden ja kolmiulotteisuuden välissä: riittävän realistisella tyylillä mallinnettu 3D-hahmo voidaan ”hyväksyä” seksuaaliseksi objektiksi, mutta 2D-hahmoa taas ei. Voi miettiä, miten tämä liittyy länsimaisten pelien haluun puskea grafiikan realistisuutta jatkuvasti eteenpäin siinä missä Japanissa ollaan ihan tyytyväisiä tuttuihin ja turvallisiin 2D-piirroksiin.

Kun asettaa vierekkäin fotorealismiin pyrkivän 3D-hahmon ja symbolismiin pyrkivän 2D-hahmon, yksi katsoja näkee vierekkäin seksikkään naisen ja groteskin uncanny valley -hirviön. Toinen katsoja taas näkee samat asiat, mutta toisin päin.

Mutta, tähän voi sanoa, eikö ole kummallista kiihottua jostain sellaisesta joka ei muistuta millään tavalla mitään oikeaa? Mieti nyt miten kammottavalta mikä tahansa animehahmo näyttäisi oikeasti.

Jutun juju on kuitenkin siinä, että piirroshahmoista pidetään usein juuri siksi että ne eivät ole realistisia, ei niinkään siitä huolimatta. Nehän koostuvat pelkistä symboleista, joiden merkitys tulkitaan vasta aivoissa.

Ihmisen seksuaalisuus kehittyy murrosiän aikana. Olen viime aikoina kehitellyt teoriaa, jonka mukaan se mitä ihminen oppii pitämään seksuaalisesti viehättävänä määrittyy osittain mukaan, minkälaisille vaikutteille ihminen altistuu tämän elämänvaiheen aikana. Toisin sanoen: jos viettää teinivuotensa masturboiden GTI-lehdille, voi olla hyvin vaikea pitää myöhemminkään piirroshahmoja kiihottavina. Mutta jos viettää teinivuotensa masturboiden piirroshahmoille, asiassa ei ole mitään ongelmaa. Itse asiassa silloin saattaa puolestaan kokea vaikeaksi pitää seksikkäinä niitä töröhuulisia silikoniblondeja, joita amiksen käyneet armeijan tupakaverit kuolaavat.

Pornomangalehti Comic Kairakutenin englanninkielisen julkaisun kansikuvat helmi- ja maaliskuulta 2017.

Olennaista on, että tällä alitajuisella kouluttautumisella ei tarvitse välttämättä olla mitään tekemistä oikean maailman kokemusten kanssa. Esimerkiksi puputyttöasuja pidetään yleisesti ottaen seksikkäinä, mutta miksi? Harva sellaista on koskaan oikeasti nähnyt muuten kuin kuvissa. Kyseessä on ihan vain symboli, jonka on oppinut yhdistämään eroottiseen kontekstiin.

Sama pätee kaikkiin muihinkin symboleihin. Suomalaiset eivät näe esimerkiksi sisäkköasuja, sotilasunivormuja tai koulupukuja arkisessa elämässään, mutta median kautta niihin on opittu yhdistämään seksuaalisia merkityksiä.

Tällaiset symbolit voivat olla hyvinkin vieraita konsepteja: esimerkiksi vinot yaeba-kulmahampaat ovat ahkeraa hampaiden oikomista harrastavassa Suomessa täysin tuntematon kulttuurinen käsite, joita on vaikea pitää mitenkään positiivisina. Silti anime opettaa katsojansa yhdistämään hahmon suupielestä pilkistävän kulmahampaan nuorekkaaseen söpöyteen. Sama periaate pätee kaikkiin muihinkin hahmodesign-elementteihin, kuten vaikkapa hiustöyhtöihin tai teräviin silmiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa miltä oikeat ihmiset näyttävät.

2D-hahmojen yaeba-hampaista tykkääminen on paljon helpompaa kuin oikean maailman esimerkeistä.

Japanissa piirroshahmojen seksualisoiminen ei tapahdu niinkään vahingossa, vaan on pitkälti harkitun suunnittelutyön tulosta – kaupallinen tavoite. Tällaisessa kulttuurissa syntyy sitten tietysti myös tapauksia, jossa koko lapsuutensa, nuoruutensa ja varhaisaikuisuutensa ajan piirroshahmojen parissa elänyt yksilö kokee vaikeaksi kokea oikean maailman ihmisiin samanlaista vetoa kuin niihin. Tätä kutsutaan ”2D-kompleksiksi”.

Tuolla aiemman videon kohtauksessa raivonörtti Madarame edustaa korostuneen äärimmäistä kantaa asiaan: hän ylpeilee sillä miten on kiinnostunut vain 2D-hahmoista, ei omista yhtään ”oikeaa” pornolehteä eikä edes haluaisi tyttöystävää, koska oikeat naiset ovat ällöjä. Tai ”3D Pig Disgusting”, kuten asia lännessä ilmaistaisiin.

Kyseessä on totta kai pitkälti ”happamia, sanoi kettu” -tyylin ongelma. Sitä vauhditti japanilaisten nörttien parissa levinnyt ajatusmaailma, jota nykyään sanottaisiin miesasiamieshenkiseksi. Sen mukaan moderni deittailukulttuuri on ”romantiikan kapitalismia”, jossa naiset ovat miehiä palkkatason perusteella arvottavia kyynisiä onnenonkijoita ja miesten on ostettava tiensä onneen treffeillä maksamalla, lahjoja antamalla ja niin edespäin.

Länsimaistyylisen viha-aktivismin sijaan moni piirrettyjen parissa kasvanut japanilaismies kuitenkin etsi onneaan toisaalta. Vanhanaikaista ”puhdasta romantiikkaa” löytyi fiktiivisten hahmojen parista: ne ovat täydellisiä ja virheettömiä, koska ne eivät ole oikeita. Aihetta ihmeteltiin aikoinaan laajasti ihan läntisessä valtavirtamediassakin: yksi esimerkki on tämä The New York Timesin artikkeli vuodelta 2009.

Haastateltu taloustieteilijä Takuro Morinaga kuvaa 2D-kompleksia skaalana, jonka toisessa päässä ovat ne jotka pystyvät kokemaan vetoa sekä piirroshahmoihin että oikeisiin ihmisiin, kuten hän itse. Toisessa päässä taas ovat toivottamat tapaukset, kuten artikkelin päähaastateltava, joka on omistautunut waifulleen Da Capo -sarjasta.

Kirjoitan menneessä aikamuodossa, koska asiasta kohistiin enimmäkseen 90-00-luvuilla. Tuntuu siltä, että nykyään yhä useampi nörtti elää turvallisesti skaalan keskivaiheilla ja pystyy arvostamaan sekä oikean maailman ihmisiä että piirroshahmoja. Isojen poikien mangalehdissäkin vähäpukeiset 2D-tytöt keikistelevät sulassa sovussa vähäpukeisten oikeiden tyttöjen kanssa, tähän tapaan.

Mielenkiintoista kyllä tässä on kyse siitä, että erilaisia asioita on oppinut arvottamaan täysin erilaisilla rekistereillä. Jos oikealla naisella olisi niin isot silmät tai oikealla miehellä niin terävä leuka kuin hyvännäköisillä animehahmoilla, niin kyllähän se näyttäisi groteskilta. Mutta kyse onkin nimenomaan siitä, että tottumuksen voimasta piirroshahmojen ulkonäköön suhtautuu täysin eri tavalla kuin oikean maailman ihmisiin.

Koska kyseessä on kaksi eri tulkitsemisrekisteriä, on myös täysin mahdollista että henkilön preferenssit ovat 2D-hahmojen suhteen erilaiset kuin oikeassa elämässä. Tämä oli merkittävä juonielementti myös Genshikenissä: Madarame, jonka lempianimehahmot olivat viattomia ja nuoria pikkusiskohahmoja ja joka suureen ääneen toitotti halveksuntaansa oikeita naisia kohtaan, päätyi lopulta ihastumaan juurikin kypsään ja aikuismaiseen Kasukabeen. Ironista.

Tätä ajatuksenjuoksua voi jatkaa pidemmällekin, jolloin huomataan, että piirroshahmojen suhteen on täysin mahdollista pitää myös täysin erilaisista asioista kuin oikeassa maailmassa. Nimenomaan tästä on pohjimmiltaan kyse, kun omia mielenkiinnonkohteita puolustellaan sanomalla että niiden kritisoijat eivät ”erota oikeaa maailmaa fantasiasta”.

Idolish7 ja Fate/Apocrypha tyttöjen animelehti Animagen kannessa.

Olen esimerkiksi melko varma siitä, että enin osa kuluttajista jotka hönkivät kaksiulotteisten polvihousuisten pikkupoikien perään tuskin kokevat mitään vetoa oikean maailman pikkupoikia kohtaan. Samaan tapaan tunnen monia naispuolisia ihmisiä, jotka oikeassa maailmassa pitävät vain saman sukupuolen edustajista, mutta joille miespuoliset animehahmot maistuvat silti yhtä hyvin kuin heidän heterommille tovereillensakin. Niin ikään suurimmalla osalla furryista fiktiivisen maailman mieltymykset lienevät tulosta siitä että lapsena on tullut katsottua Disneyn Robin Hood turhan monta kertaa, ei niinkään oikeasta zoofiliasta.

Kysehän on nimenomaan piirroshahmoista pitämisestä – ja siinä ei ole kyse siitä, että haluaisi piirroshahmojen olevan oikeita. Kaikessa on siis pohjimmiltaan kyse aina vain siitä, mihin on tottunut ja minkälaisen tulkintarekisterin on itselleen rakentanut.

Mistä päästäänkin takaisin She-Raan: jos on kasvanut animen parissa, uusi hahmodesign näyttää ihan viehättävältä ja vanha taas melko höpsöltä. Mutta jos taas on kasvanut vanhojen länsimaisten piirrettyjen parissa, todennäköisesti näkee asiat täysin päinvastoin.

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

Edellinen: Kaksi tapaa keksiä kieli

Seuraava: Sanoinkuvaamattomat demoniruhtinaat

Lisää luettavaa