Idän lumo: Poliisi on hoopo koheltaja

Japanilaispeleissä poliisit ovat harvoin kyvykkäitä rikoksenselvittäjiä, vaan säännönmukaisesti lähinnä tyhmiä tumpeloita. Mistä tämä johtuu?

24.3.2022 17:42

Japanilaista fiktiota ei tarvitse katsoa kuluttaa kovin paljoa ennen kuin huomaa, että se ei yleensä esitä poliiseja kovin positiivisessa valossa.

Vakavina ja varteenotettavina rikoksenselvittäjinä poliisit kuvataan lähinnä silloin, kun pyritään tarkoituksella emuloimaan länsimaista tyyliä. Esimerkkejä tällaisesta ovat vaikkapa Terror in Resonance, B: The Beginning ja Psycho-Pass. Suurin osa japanilaisista teoksista ei kuitenkaan ole tällaisia.

Sen sijaan poliiseilla on animessa, mangassa ja peleissä käytännössä kaksi roolia: he ovat joko tumpeloita ja hoopoja koheltajia tai sääntöjä kirjaimellisesti noudattavia tiukkapipoja, jotka estävät todellisen oikeuden tapahtumisen joko ilkeyttään tai tietämättömyyttään. Japanilainen fiktio esittää poliisit vakavassa valossa yleensä lähinnä kun on kyse ihmisten auttamisessa luonnonmullistuksissa, kuten maanvyöryissä tai tulvissa – rikosten suhteen he ovat täysin tuuliajolla.

Ace Attorney -sarjan etsivä Gumshoe on stereotyyppinen comic relief -hahmo, jonka ammatillisen kyvykkyyden puuskat ovat harvassa.

Kuten aina kontrasti on selkein silloin, kun sitä vertaa länsimaiseen viihteeseen. Amerikkalainen mediakulttuuri – kutsutaan sitä vaikka ”Hollywood-tyyliseksi” – on tässä suhteessa korostuneen järjestelmämyönteistä. Poliisit ovat säännönmukaisesti hyviksiä, olkoonkin että heidän täytyy toisinaan venyttää lakia voidakseen toimia oikein. Poliisit kuvataan harvemmin moraalittomina nilkkeinä silloinkaan, kun päähenkilö on lain väärällä puolella – merkittävimpänä poikkeuksena ehkä Grand Theft Auto -sarja.

Japanilaisessa mediassa näin on harvemmin. Teoriani on, että pääasiallinen syy on se millaisia arkikokemuksia ihmisillä on poliiseista. Japanissa poliisi on nimittäin kaduilla jatkuvasti läsnä – ja hyvin erilaisella tavalla kuin lännessä.

Otetaan ensiksi vähän taustaa.

Japanin poliisivoimat perustettiin vuonna 1874. Parikymmentä vuotta aiemmin, vuonna 1852, amerikkalaiset olivat saapuneet Japaniin tykit paukkuen ja lopettaneet sen satoja vuosia jatkuneen eristäytymisen ulkomaailmasta. Oli seurannut vallankumous, jonka jälkeen maata alettiin nopeasti modernisoida. Eurooppalaisen mallin mukaan Japaniin perustettiin aatelisto, asevelvollisuusarmeija, laivasto ja myös poliisivoimat.

Nämä vuosikymmenet olivat suurten sosiaalisten levottomuuksien aikaa: feodaaliyhteiskunta purettiin, luokkayhteiskunta hajotettiin, läänitysherrojen maat otettiin valtion omistukseen ja miekat kiellettiin. Kapinahenkeä oli ilmassa, ja kaduilla vaelsi laumoittain elämäntapansa menettäneitä samuraita, joista monet päätyivät ansaitsemaan elantoaan vähemmän laillisilla tavoilla. Poliisien olennaisin rooli oli toimia järjestyksenpitäjänä kaduilla, joten heitä asemoitiin joka kadunkulmaan.

Poliisien vartiopaikoille rakennettiin säältä suojaavia katoksia. Vuosisadan vaihdetta lähestyttäessä näistä kehittyi pieniä, yleensä kaksihuoneisia minipoliisiasemia, koban. Sana käännetään yleensä ”police box”, vaikka ne eivät oikeastaan muistuta käyttötarkoitukseltaan lainkaan brittiläisiä Doctor Who -puhelinkoppeja: ne ovat enemmänkin taukotilallisia toimistoja. Suomeksi on joskus näkynyt käännöstä ”poliisikioski”.

Urbaanit kobanit voivat näyttää melkeinpä miltä vain: ne voivat olla omia pikku rakennuksiaan tai pilkistää kioski-ikkunana esiin suurempien rakennusten kyljistä. Yleensä ne sijaitsevat rautatieasemien, kauppakatujen ja isojen risteysten läheisyydessä. Ne on helppo tunnistaa julkisivun punaisista lampuista, mutta ulkoasultaan ne vaihtelevat villisti. Usein ne pyrkivät sulautumaan ympäristönsä arkkitehtuuriin: osa on tiiltä ja betonia, osa lasia ja terästä.

Japanissa on noin 6300 kobania, ja niissä ollaan töissä ympäri vuorokauden. Kobaneissa työskentelee kolmessa vuorossa vajaat 49 000 passipoliisia – yleensä neljä kerrallaan. Maaseudulla kussakin kylässä ei tietenkään välttämättä ole kuin yksi poliisi. Maaseutujen kobanit – chuzaisho, joita on noin 7600 – toimivat kuitenkin myös poliisien työsuhdeasuntoina, ja perinteisen käytännön mukaan konstaapelin vaimo hoitaa sivutoimenaan osaa päivystysvastuusta. (Kobaneissa ei näe naispoliiseja Tokion ulkopuolella, eikä sielläkään yövuorossa.)

Vuosikymmenten ajan jatkuneessa huumorisarja Kochikamessa poliiseilla ei ole koskaan mitään tekemistä, joten päähenkilön aika kuluu pienoismallien rakenteluun, videopelien pelaamiseen ja laiskotteluun.

Kaupungeissa taas kobaneja on muutaman sadan metrin välein, mutta myös siellä ne ovat korostetun naapurustokeskeisiä. Poliisit pyrkivät tuntemaan omat katunsa asukkaineen läpikotaisin ja ylipäätään olemaan tuttu ja turvallinen osa paikallisyhteisöä. Välillä kierretään katuja jalan tai polkupyörällä, vastaanotetaan löytötavaroita, neuvotaan turisteja, valvotaan lapsia matkalla kouluun, paimennetaan humalaisia – tai ihan vain seistään vartiossa. Moni on varmaan kuullut myös anekdoottina sen, miten poliisit saattavat jopa lainata junalippurahat taskuvarkauden uhriksi joutuneille.

Vanhoihin hyviin aikoihin nähden maailma on tietysti nykyään hunningolla. Perinteisen kotirouvuuden vähentyessä läheskään jokaisen oven takaa ei enää vastata, kun poliisisedät tulevat kyselylomakkeineen tervehdyskäynnille kahdesti vuodessa. Vuosituhannen taitteessa media päivitteli suurena yhteiskunnallisena ongelmana sitä, että tuhansissa kobaneissa oli toisinaan vuorossa vain yksi poliisi kerrallaan. Se nimittäin tarkoitti sitä, että jos tämä joutui lähtemään jonnekin, saattoi koban olla välillä täysin tyhjillään.

Ghost Trickin poliisit ovat hyvää tarkoittavia mutta toheloita.

Tämä kaikki on johtanut siihen, että katupoliisit ovat sukupolvesta toiseen olleet hyvin jokapäiväinen näky japanilaisessa arkielämässä. Monet ovat sitä mieltä että nimenomaan tämä on syy Japanin alhaisiin rikoslukuihin ja katujen turvallisuuteen, mutta miten lienee. Joka tapauksessa rikosluvut ovat tämän vuosituhannen ajan laskeneet, mutta poliisien määrä vain kasvanut. Siksi heillä ei ole kauheasti tekemistä.

Mitsuboshi Colorsissa poliisilla on aikaa leikkiä naapuruston lasten kanssa.

Toisaalta tämä johtaa siihen, että sana ”poliisi” on helppo yhdistää ensimmäisenä kaduilla partioivaan tyhjäntoimittajaan, joiden arjesta on rikosten selvittäminen kaukana: korkeintaan he saattavat tentata epäilyttävän näköisiä hiippareita ja uhata soittaa kaupungilla liian myöhään notkuvien teinien vanhemmille. On itsestään selvää, että kobaneissa ei myöskään näe poliisivoimien terävintä kärkeä: todennäköisesti sellaisessa törmää parikymppiseen märkäkorvaan tai eläkeikää lähestyvään setämieheen.

On tietysti vähän vaikea sanoa, heiluttaako häntä koiraa vai toisinpäin. Kuvataanko poliisit mediassa polkupyörällä törmäilevinä tumpeloina siksi, että heitä pidetään sellaisina? Vai pidetäänkö poliiseja sellaisina, koska heidät esitetään mediassa niin?

Tokion poliisilaitoksen dramaattinen PR-video esittelee poliisien arkea vakavammin kuin viihde.

Onkin mielenkiintoista miettiä, miten median antama kuva poliiseista on ristiriidassa oikean maailman kanssa. Mielenkiintoista kyllä tätä näkyy selkeimmin amerikkalaisen viihteen puolella.

Amerikkalainen viihde on usein korostuneen poliisimyönteistä, kuten tuolla alussa mainitsin. Kaikki viime vuosina uutisia seuranneet tietävät, että poliisin ampumaksi joutuminen on nykyään osapuilleen Yhdysvaltojen yleisin kuolinsyy. Tämän vuoksi poliisivoimien arvostelu on nykyään voimakkaan poliittinen kysymys.

Tämä dissonanssi oikean maailman ja median välillä on synnyttänyt myös huomattavia vastareaktioita. Ihmiset ovat alkaneet suhtautua poliittisella epäluulolla teoksiin, jotka esittävät poliisit positiivisessa valossa. Esimerkiksi Disneyn Zootropolisissa suurin osa maailmasta – minä mukaanlukien – näki lähinnä monipuolisen ja kantaaottavan kuvauksen rasismista ja ennakkoluuloista. Yllättävän moni ei-valkoinen amerikkalainen on kuitenkin tulkinnut elokuvan poliisimyönteiseksi propagandaksi.

Samaa näkyy tietysti myös pelien puolella. Esimerkiksi Kotaku kirjoitti tällä viikolla siitä, miten uudessa Spider-Manissa poliisit ovat geneerisen kasvoton hyvisarmeija, joka lähinnä ilmestyy paikalle putsaamaan talteen seitteihin käärityt rikolliset ja joka ei vahingossakaan ammu yhtään syytöntä. Tästä pelistä puhuttaessa netissä on näkynyt mm. ilmausta ”copfucker”.

Spider-Man’s simple presentation of crime and policing feels tone-deaf in the modern age, when more and more people are growing aware of the class and race dynamics of policing. This isn’t to suggest that the game needs to take a break every ten minutes to infodump real world statistics, but games are released in the context of their time. We’re post Edward Snowden, living in the age Black Lives Matter. Last week, Dallas police officer Amber Guyger shot and killed 26-year-old Botham Shem Jean in his own apartment. This is the world we live in and the world Spider-Man was released into. While it might be nice to escape into a world where these problems don’t exist, that is a luxury that countless people cannot afford.

Jokainen japanilaisessa mediassa esitetty poliisi ei tietenkään ole kobanissa töissä oleva univormua ja koppalakkia kantava passipoliisi. Poliisien koomisuus on kuitenkin niin syväänjuurtunut kulttuurillinen konsepti, että se yhdistetään herkästi myös trenssitakkisiin rikosetsiviin. Klassinen esimerkki on Lupin III -tuoteperheen tarkastaja Zenigata, jonka rooli sarjassa on jahdata mestarivaraspäähenkilöä ikuisesti saamatta häntä koskaan kiinni. Poliisit kuvataan usein tyhminä silloinkin, kun heidän roolinsa tarinassa ei liity mitenkään heidän ammattiinsa: esimerkiksi Summer Wars -elokuvassa sukukokouksen kaiken pilaava comic relief -serkkupoika on tietysti ammatiltaan poliisi.

Se toinen vaihtoehto taas on esittää poliisit sääntöjä pilkuntarkasti tulkitsevina kiusanhenkinä, jotka hidastavat supersankarien ja muiden lain ulkopuolella toimivien oikeuden puolustajien työtä. Toisinaan tämä yhdistetään laiskuuteen, kykenemättömyyteen ja korruptioon; Persona 5 on tästä hyvä esimerkki. Yleisen mielipiteen mukaan Japanissa tapahtuu niin vähän rikoksia, että poliisit ovat ihan vain liian kokemattomia osatakseen selvittää niitä harvoja joita tapahtuu.

Yakuza 2:n Kaoru Sayama on tyypillinen kirjaoppinut ja tiukka poliisi, jolla ei ole kokemusta katujen realiteeteista.

Tässä mielessä japanilainen media onkin itse asiassa yllättävän yhteiskuntakriittista verrattuna amerikkalaiseen mediaan. Japani ei ole ihan Singaporen kaltainen poliisivaltio, mutta sen oikeusjärjestelmän moraaliset ongelmat ja ihmisoikeusrikokset tunnetaan laajasti.

Tiivistettynä Japanin oikeusjärjestelmä tähtää ensisijaisesti siihen, että jokaiseen rikokseen löytyy syyllinen, eikä niinkään siihen että tuomittu olisi nimenomaan oikea henkilö. Ace Attorneyn antama kuva yleisistä syyttäjistä käskyttämässä poliiseja, osallistumassa rikostutkimuksiin ja peukaloimassa todistusaineistoa ei siis ole lainkaan tuulesta temmattu. Oikeudenkäynnit ovat aina tuomioon päättyviä muodollisuuksia, koska syytetyltä on aina painostettu tunnustus etukäteen. (Juuri tämän vuoksi Ace Attorneyn päähenkilö on sankarillinen puolustusasianajaja, joka puolustaa viattomia.) Kiinnostuneet voivat tutustua esimerkiksi tähän luentoon aiheesta.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten japanilainen media suhtautuu yhteiskuntaan luonnonilmiöiden tapaan asiana, jonka kritisoiminen ei ole erityisen hedelmällistä. Poliisit ovat tähän mielenkiintoinen poikkeus. Mutta kenties kyse on ihan vain siitä, että poliisien esittämistä vähemmän imartelevassa valossa ei edes pidetä varsinaisesti kritisoimisena? Sehän kun on vain itsestäänselvyys, että poliisit ovat työssään epäpäteviä – tavalla tai toisella.

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

Edellinen: Ovatko animehahmot valkoisia?

Seuraava: Retronostalgia on harhaa

Lisää luettavaa