Idän lumo: Ruokahan se aina on mielessä / Blogit / pelaaja.fi

Idän lumo: Ruokahan se aina on mielessä

1.12.2019 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
16
Idän lumo: Ruokahan se aina on mielessä

Olen aiemminkin maininnut ohimennen ruoan tärkeydestä japanilaisessa kulttuurissa, viimeksi silloin kun kirjoitin lihansyönnistä. Ruoan merkitys näkyy Japanissa kuitenkin niin kaikenkattavasti, että sitä on vaikea välittää muuten kuin konkreettisten esimerkkien kautta.

Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että japanilaiset ihan vain ajattelevat ruoka-asioita moninkertaisesti enemmän kuin vaikkapa suomalaiset. Jotkut ovat spekuloineet tämän olevan peräisin siitä faktasta, että Japani on pitkä saaristo, joka ulottuu monen ilmastovyöhykkeen halki ja jossa on perinteisesti eletty hyvin monipuolisilla meren ja vuorten antimilla. Pohjoisessa on Suomea muistuttava ilmasto, etelässä kasvavat ananakset. Kalalajeja ja muita mereneläviä on tarjolla monin verroin verroin enemmän kuin täällä, ja viljelysmaan niukkuuden vuoksi kaikenlaisilla kasveilla on ollut oma pieni roolinsa ruokapöydän täydentäjänä.

Riisi on toki niin olennainen osa mitä tahansa japanilaista ateriaa, ettei sitä tarvitse edes erikseen mainita. Sanotaan, että japanilaisen kollektiivisuuden ja konflikteja välttelevän kansanluonteen tausta on juurikin riisinviljelyssä: peltojen kasteluun ja istuttamiseen tarvittiin aikoinaan koko kylän yhteistyötä, ja kyräily olisi johtanut vain nälkäkuolemaan. 250 vuoden pituinen ulkomaailmasta eristäytyminen, yhteiskuntarauha ja väestönkasvu näyttelivät myös omaa osaansa.

Ruoan kulttuurillinen merkitys onkin Japanissa ensisijaisesti sosiaalinen. Perheen syömä ateria yhteisen pöydän ääressä on perheen yhtenäisyyden symboli. Puolisolle tai lapselle tehty lounaseväboksi on niin ikään rakkauden ja välittämisen osoittamista. (Tästä on animea katsomattomankin helppo arvata, mitä eväsboksin tekeminen kouluihastukselle implikoi.) Baareissa ei koskaan ole tarkoitus vain juoda, vaan myös syödä – ja nimenomaan pieniä, pöydässä jaettavia ruoka-annoksia.

Sama pätee myös toiseen suuntaan. Huonoista perheoloista kotoisin olevat koulujengiläiset syövät lounaaksi kahviosta ostettuja einesleipiä, naimattomat aikamiespojat kaupasta ostettuja eväslaatikoita – ja kaikki tietävät, mitä se tarkoittaa kotiolojen suhteen. Koululaiset syövät lounaan porukoissa istuen, ja yksin syöminen on kaverittoman hylkiön merkki. (Koulukiusatut, etenkin tytöt, saattavat häpeissään syödä eväänsä piilossa vessassa tai portaiden alla.) Kun avainkaulalasta odottaa tyhjä koti ja keittiön pöydällä oleva kolikko oman illallisen ostamiseen, kyse on jo lähestulkoon heitteillejätöstä.

Tästä ajattelutavasta huolimatta japanilaisten lähikauppojen einesateriat ovat järjestään läntisiä vastineitaan tasapainoisempia ja terveellisempiä kokonaisuuksia: ne koostuvat perinteiseen tapaan useammasta pienestä ruokalajista, ja pakkaukset eivät anna eri ainesten koskea toisiaan ennen syömisen aloittamista. Jopa niinkin nöyrä juttu kuin onigiri-riisipallon muovikääre on suunniteltu niin, että nori-levä ei kosketa riisiä ja pysyy rapeana muovin poistamiseen asti. Aikoinaan koko Japanin keulakuvana toimineet Nissinin kuppinuudelit eivät ehkä ole terveellistä nähneetkään – mutta niidenkin pakastekuivattuihin höysteisiin sisältyy pyrkimys antaa ylitöitä painaville konttoriorjille mahdollisuus syödä edes jotain oikean ruoan kaltaista.

7-Elevenin onigiri, lohiversio.

Ennen vanhaan ruoan kuljettaminen maan halki oli hitaampaa ja vaikeampaa, ja ruoan säilyvyys muutenkin huonompi. Tästä on perinteenä Japanin pakkomielle yhtäältä kausiajatteluun ja toisaalta paikallisiin erikoisuuksiin.

Bambunversoja ”kuuluu” syödä keväisin ja kastanjoita syksyisin, ja kaikenlaisilla kalalajeilla on oma vuodenaikansa, jolloin ne ovat parhaimmillaan. Sama pätee ruokalajeihin: vaikkapa naben syöminen kesällä tuntuisi japanilaisista yhtä omituiselta kuin joulutorttujen tekeminen juhannuksena.

Joka paikkakunnalla on omat erikoisruokansa, joita vieraille mainostetaan. Lisäksi joka niemellä, notkolla ja saarelmalla on oma tvistinsä siihen, miten vaikkapa misokeitto tai ramen valmistetaan – voitte vaikka kuvitella millaista olisi, jos Suomessa kaikilla muillakin paikkakunnilla olisi samanlainen perinneherkku kuin Tampereella mustamakkara.

Paikallisia erikoisuuksia käytetään usein juna-asemilla myytävissä lounasaterioissa. Niitä myyvät asemat oli tähän vuoteen asti tapana merkitä jopa juna-aikatauluihin; perustelu sen lopettamiselle on se, että nykyisten kylmäketjujen aikakaudella paikallisia erikoisuuksia on ympäri vuoden saatavilla halki maan.

Rautatieasemalounasbokseissa on vähän kaikkea.

Ruoan rooli japanilaisessa kulttuurissa on totta kai itseään ylläpitävä ilmiö. Talouskasvun ja urbanisaation vuosikymmeninä tyhjenevät pikkupaikkakunnat taistelivat verissä päin kotimaanmatkailijoiden rahoista, ja oma identiteetti oli keksittävä vaikka väkisin. Läheskään kaikilla paikkakunnilla ei ole yhtä selkeää ja kuuluisaa keulakuvaa kuin Aomorin omenat, Kanagawan kalanpoikaset, Koben härkä ja Fukuokan luuydinramen, joten monet paikkakunnat ovat nostaneet maskotikseen jonkin jutun, jota siellä tuotetaan edes marginaalisesti enemmän kuin muualla.

Kuten olen aiemminkin maininnut on Japanin TV täynnä hampaattomia ja aivottomia makasiiniohjelmia, jotka keskittyvät lähinnä julkkiksiin ja ruokaan. Jälkimmäisessä tapauksessa ohjelmat kehräytyvät säännönmukaisesti sen ympärille, että TV-ryhmä matkustaa jonnekin päin Japania maistamaan jotain paikallista erikoisruokaa, joka paljastuu aina ennenkuulumattoman herkulliseksi. Voisitteko kuvitella, että Suomessa TV:n viihdeohjelmat olisivat lähes pelkästään kotimaanmatkailua? Joskus tuntuu siltä, että edes Japanin pääministeri ei tee mitään muuta kuin maistelee hänelle tarjottavia paikallisia erikoisuuksia.

Pääministeri Shinzo Abe toteuttamassa virkavelvollisuuttaan.

Kaikki tämä muodostaa kiehtovalla tavalla lähes täydellisen vastakohdan suomalaiselle ruokakulttuurille. Suomalaisessa ruoassahan on perinteisesti aina keskitytty lähinnä määrään ja täyttävyyteen maun, monipuolisuuden, ulkonäön tai vaikkapa suutuntuman sijasta. Etenkin suurten ikäluokkien edustajien näkee edelleen suhtautuvan ruokaan ensisijaisesti mekaanisena hiilihydraattien tankkauksena, jonka tarkoitus on estää nälkäkuolema.

Ihmiset ovat herkkiä siirtämään lapsuudessa opittuja asenteita omille lapsilleen. Itse olen esimerkiksi kasvanut useamman sukupolven päässä sodasta ja nälkävuosista, mutta siitä huolimatta minulle lapsena opetettu suhtautuminen ruokaan tiivistyy käytännössä lähinnä opetuksiin ”ruoalla ei saa leikkiä” ja ”kaikki pitää syödä”. Lautasmallia on toki yritetty opettaa, mutta usein se on tuntunut lähinnä muodollisuudelta.

Tämän kaiken huomioonottaen ei sanottavasti ihmetytä, miksi lännessä kärsitään ylipainosta mutta Japanissa ei. Japanilaisten maailmankuvassa ruoan jatkuvalla ajattelemisella kun on niin suuri rooli, että he yksinkertaisesti suhtautuvat ruokaan ja syömiseen tavallisessa arjessaan kuin olisivat jatkuvalla dieetillä. Tästä huomiosta on kiittäminen tätä bloggaajaa, jonka havainnoista näkee muutenkin sen miten japanilainen ruoka-arki eroaa suomalaisesta: mies on kasvanut kulttuurissa jossa on täysin normaalia lappaa lautanen täyteen samaa makaronilaatikkoa viikon päivät, vaimo taas suuttuu kun puoliso ei edes huomaa hänen tekevän joka päivä eri ruokalajeja, saati että osaisi olla siitä kiitollinen.

Ruoan tärkeys näkyy japanilaisissa fiktioteoksissa myös silloin, kun on kyse ruoan puutteesta. Lihansyöntipostauksessani mainitsin ”aina nälkäisen tytön” tropeesta, mutta hahmon jatkuva nälkäisyys voi olla merkki myös jostain muusta kuin fyysisestä aktiivisuudesta – nimittäin rahanpuutteesta. Sarjasta jos toisestakin löytyy säännöllisesti hahmoja, joiden kantava hahmonrakennuselementti on köyhyys ja nälkäisyys.

Vuonna 2016 esitetyssä sarjassa Three Leaves, Three Colors päähenkilökaartiin kuuluu molemmat esimerkit: sekä tyyppi jolla vain sattuu olemaan niin terve ruokahalu että hän syö kokonaisia paahtoleipiä kerralla, että tyyppi joka on niin köyhä että hänen koulueväänsä on 50 jenin pussillinen leivänreunoja. (Kaupat myyvät niitä, koska valmiiksi tehdyistä voileivistä leikataan reunat ennen niiden myymistä.)

Yleensä tästä köyhyydestä revitään lähinnä tummasävyistä huumoria, vaikka kyseessä olisikin hahmo joka tekee useampia osa-aikatöitä tai elää kirjaimellisesti pahvilaatikossa. Rahattomuuskonseptin ympärille on rakennettu jopa kokonaisia sarjoja, niin pieniä spinoff-sarjoja kuin nimekkäidenkin tekijöiden sellaisia.

Nälkätropeen juuret ovat talouskuplaa edeltävissä vuosissa. 60-70-luvuilla sota ja puute olivat vielä tuoreessa muistissa, ja Doraemonin kaltaisissa lastensarjoissa kohelluksen motiiviksi saattoi riittää vielä jokin uusi, ennennäkemätön herkkupala tulevaisuudesta. Nykyisen elintason maailmassa tällainen ei ehkä ole enää kovin samastuttavaa tarinankerrontaa – mutta siitä huolimatta japanilaisten teosten hahmojen huomaa miettivän häkellyttävän usein rahanpuutetta länsimaisiin vastineisiinsa verrattuna.

Länsimaisissa sarjoissa joudutaan harvemmin uhkapelaamisen takia velkaorjuuteen maanalaiselle rakennustyömaalle kuten Kaijissa.

Samanlaista tematiikkaa löytyi toki aikoinaan myös amerikkalaisista sarjakuvista. 40-50-lukujen Disney-stripeissä voi oli kortilla, Hessu asui romahtamispisteessä olevassa talossa jossa laasti tipahteli seinistä, vuotavat vesihanat valvottivat öisin ja lämmityshiiltä oli talvisin varastettava naapuruston lumiukoista. Aku Ankan kroonisen työttömyyden juuret ovat juuri näissä vähävaraisuuden vuosissa.

Sittemmin tällainen maailmankuva on kuitenkin jäänyt etenkin yhdysvaltalaisessa piirrosviihteessä käytännösäs kokonaan unohduksiin. Japanilaisessa viihteessä siitä on kuitenkin säilynyt selviä jäänteitä – kenties osittain siksi, että 90-luvun laman jälkeen kullattujen tulevaisuudenunelmien mureneminen on ollut Japanissa yhä useamman arkea. Ja japanilaisen kulttuurin huomioon ottaen on ihan vain osuvaa, että tämäkin juttu näkyy siellä ensisijaisesti ruoan kautta.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja pitää Mangakartta-podcastia ja on Anime-lehden entinen päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Paperilehdet vuotavat eniten

Kommentit

Käyttäjän Haerski kuva
Haerski

@Hayarigami

Suomessa käytännössä jokainen ravintola, joka ei ole selvästi etninen, on suomalainen. Suomalainen ravintolakulttuuri kiteytyy aika pitkälti kotimaisiin raaka-aineisiin, eikä niinkään mihinkään korkealle brändättyihin ruokalajeihin, kuten Pizza, Sushi, Pasta, tms. Olipa melkein ravintola kuin ravintola, niin listalta löytyy kotimaisia sieniä, kuhaa, poroa, riistaa, marjoja, juustoja, savustettua lihaa ja kalaa, juureksia, jne. Noista ei paljon enää suomalaisemmaksi pääse.

Onpa meillä myös ihan pohjoismaalaisuudella itsensä brändännyt ravintolaketju, Viikinkiravintola Harald, jonka ruoka on aidosti laadukasta, vaikka päälle päin sitä voisi haksahtaa luulemaan pelkäksi turistirysäksi.

Väite, ettei suomalaisia ravintoloita olisi tai niitä olisi vain vähän on siis täysin paikkaansa pitämätön. Ehkä suomalaiselle ne ei vaan pistä samalla tavalla silmään, kuin etniset ravintolat ja kansainväliset pikaruokabrändit, mutta eiköhän ilmiö ole tismalleen sama myös Japanissa. Jossain Tokiossa ne idylliset katuruokalat ovat sitä harmaata arkea, vaikka kirkassimäiselle länkkärille ne näyttäytyy valtavan eksoottisena elämyksenä.

Toisaalta yhtä hyvin voit pöräyttää koska vain melkein mille tahansa suomalaiselle huoltoasemalle ja sieltä saat halvalla ja nopeasti supisuomalaisen ruoka-annoksen. Ehkä se sitten on meidän vastineemme Japanin katuruoalle.

Käyttäjän Bonzei kuva
Bonzei

Pitäisi saada tällekin sivustolle joku plus/miinus viesteihin, Haerskille ehdottomasti plussaa erinomaisesta kirjoituksesta.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

@Haerski
Ei, tilanne ei ole sama Japanissa. Japanista löytyy paljon kaiken hintaisia japanilaisia ravintoloita (jotka eivät välttämättä brändää itseään japanilaisiksi). Uskon väitteesi suomalaisten (siis ei-etnisten) ravintoloiden runsaudesta korkeintaan, jos mukaan lasketaan kaikki korkean hintaluokan ravintolatkin. Itse viittasin ravintoloilla (kenties turhan subjektiivisesti) sellaisiin ihan kaiken kansan ravintoloihin, joissa annoshinta ei ole kahdenkympin tuntumassa (tai reilusti yli). Alemmissa hintaluokissa tarjontaa ei vain näy olevan Japanin tapaan. Esimerkiksi Helsingin keskustassa ei mainitsemaasi ABC:tä ole.

@Bonzei
Tietyt asiat ovat toki subjektiivisia, mutta ruokakulttuurin esilletulo ja volyymi viihteessä, ei-etnisten ravintoloiden määrä suhteessa asukaslukuun yms. ovat kyllä jollain tapaa objektiivisesti mitattavissa olevia asioita, vaikkei minulla tilastoja tähän hätään olekaan. Kokemusteni perusteella veikkaisin vain Japanin olevan monessa tällaisessa mitattavassa asiassa Suomea edellä.

Käyttäjän Haerski kuva
Haerski

@Hayarigami

Se on ihan totta, mutta minun mielessäni tämä ei kuitenkaan käänny siihen, että Japanissa olisi sen parempi ruokakulttuuri. Se on vain rajusti erilainen. Ruokakulttuurin kuuluu myös se, miten innokkaita ihmiset ovat ravintoloissa käymään ja millaista ruokaa nämä sieltä hakevat. Veikkaisin, että esimerkiksi Tokiossa ja Japanin suurkaupungeissa yleensäkin ruoan tekeminen kotona alkaa olla vähenemään päin, kun yhden hengen taloudetkin ovat jatkuvassa kasvussa. Halvalle ja keskihintaiselle "normiruoalle" on siis tilausta.

Suomessa on kuitenkin edelleen vahva kulttuuri siinä, että arkiruoka tehdään kotona ja ravintolat ovat erikoistilaisuuksia varten olevaa luksusta tai niistä käydään nappaamassa joku burgeri matkaan silloin kun ei jostain syystä ehdi syödä kotona. Suomalaiselle on aika vieras ajatus, että ravintolaruoka voisi olla päivittäinen osa arkirutiinia. Osaltaan siksi, että hinnat on meillä korkeat, mikä onkin tavallaan itseään toteuttava kehä. Ihmiset eivät syö ulkona, koska hinnat ovat korkeat, koska ihmiset eivät syö ulkona, koska hinnat ovat korkeat...

Ja ei siinä, itsekin olisin täysin kypsä luopumaan ruoanlaitosta arjessa. Kyse ei ole siitä, etteikö kapusta pysyisi kädessä, vaan tunnit vuorokaudessa tuntuu iän myötä hupenevan kiihtyvää tahtia. Jos näitä elossa pysymisen edellytyksiä pystyisi ulkoistamaan muille tahoille, niin sieltä mieluusti nipistäisin.

Käyttäjän Vaapukkamehuw kuva
Vaapukkamehuw

Hayarigami, en oikein ymmärrä miksi kyseenalaistit minun viestin, kun ei meidän näkemykset eroa toisistaan juuri millään tapaa. Japanissa on huomattavasti kehittyneempi ravintolakulttuuri, jota minäkin pintapuolisesti sivusin viestin lopussa. Alkuosa taas käsitteli yleisesti omia kokemuksia suomalaisesta ruuasta, jota valmistetaan kodeissa, mökeillä tai sukutiloilla. Hyrskypotut, savustettu kala, ahvenfileet lisukkeineen, suolaiset ja makeat piirakat, suolaiset ja makeat letut, Louhisaaren juoma, hirvikäristys, täytetyt herkkusienet ja niin edelleen. Parhaimmillaan suomalainen kotikeittiö on omasta mielestä ihan hyvä, eikä olennaisilta osin kalpene muiden maiden vastaaville. Isoimmat erot liittyy ravintolakulttuuriin.

Asia erikseen on sitten suomalaiset perinneruuat kuten esimerkiksi karjalanpaisti tai mämmi. Noiden kohdalla on kuitenkin hyvä muistaa, että esimerkiksi karjalanpaisti siinä muodossa mitä sitä nykyään syödään oli käytännössä arkiruokaa. Puolet paistista korvattiin juureksilla, koska ei ollut yksinkertaisesti varaa isompaan määrään lihaan. Juhlapyhinä yleensä haudutettiin kunnon paisti. Yleisestikin suomalaiset perinneruuat ovat ruokia, joita syötiin tavallisissa maataloissa ja köyhissä kaupunkilaisperheissä. Ei se ole mikään ihme, etteivät ne ole kovin kummoisen makuisia. Ei englantilainen tai ranskalainen keittiökään kovin erikoinen olisi, jos ihmiset vielä söisivät samoja puuroja ja vellejä mitä talonpojat 1400-luvulla.

Olen samaa mieltä mitä tulee Japanin ruokakulttuurin monipuolisuuteen. Mielelläni näkisin Suomessakin vastaavaa erikoistumista. Ei pelkästään ruuanlaitossa, vaan esimerkiksi arkkitehtuurissa ja vastaavassa. Tällä hetkellä minne tahansa Suomessa matkustaa, niin talot näyttävät enemmän tai vähemmän samalta. Ei mikään ihme, että ihmiset valuvat niihin muutamiin kasvukeskuksiin, kun ne tarjoavat samaa kuin mitä kaikki muutkin kaupungit mutta vain isommin ja paremmin.

Lainaus Haerski

Jos katsotaan oikeasti perinteisiä suomalaisia ruokia, niin valikoimassa on lähestulkoon pelkkiä pata- ja paistiruokia ja esimerkiksi kala tyypillisesti savustetaan. Savolainen erikoisuus on lisäksi kalakukko, joka on käytännössä leipä, jonka sisään on leivottu pieniä kaloja, läskiä, lanttua tai mitä ikinä nyt sattuukaan olemaan tarjolla. Kaikille ruokalajeille yhteistä on kuitenkin se, että valmistus vie useamman tunnin, eli ei näissä juurikaan pikaruokapotentiaalia ole.

Jonkin verran paistotuotteita on myyty toreilla ennen vanhaan (paistettuja muikkuja,lihapiirakoita ja niin edelleen), joita kai voi jonkinlaisena pikaruokana pitää. Toki varsinaista päivittäiseen ruokailuun sopivaa katukeittiötä ei tänne ole koskaan syntynyt. Sotien jälkeen ilmestyneet grillikioskit ovat ehkä lähimpänä, mutta ne eivät oikein sovellu päivittäiseen ruokailuun, eivätkä muutenkaan tarjoa rasvan ja suolan yhdistelmää kummallisempaa makuelämystä.

Lainaus Haerski

Onpa meillä myös ihan pohjoismaalaisuudella itsensä brändännyt ravintolaketju, Viikinkiravintola Harald, jonka ruoka on aidosti laadukasta, vaikka päälle päin sitä voisi haksahtaa luulemaan pelkäksi turistirysäksi.

Tähän pitää tarttua sen verran, että suomalaisilla ei ole juuri mitään tekemistä viikinkien kanssa. Joitain yksittäisiä ryöstöretkiä on tapahtunut, mutta esimerkiksi pysyvistä siirtokunnista ei ole minkäänlaisia viitteitä - puhumattakaan että Suomea asuttaneet heimot olisivat toteuttaneet vastaavia ryöstöretkiä meriteitse. Ruotsalaisten siirtolaisten levittäytyminen Suomen rannikolle alkoi vasta varsinaisen viikinkiajan jälkeen 1100-luvulla.

Näin olen koko suomalaisen viikinkiravintolan konsepti on aika huvittava. Ei sillä, että sinä kantaisit ravintolan nimestä tai konseptista mitään vastuuta, mutta kunhan teki mieli mainita asiasta yleisesti, kun kyseessä on kuitenkin aika yleinen harhaluulo.

Käyttäjän Haerski kuva
Haerski

@Vaapukkamehuw

Ylipäätään nykyihmisen käsitys historiallisista viikingeistä on aika aika vahvasti viihteen kautta värittynyttä, joten Haraldin teemaa ei todellakaan kannata ottaa liian vakavasti. Se on teemaravintola siinä missä mikä tahansa muukin vastaava, eikä ainakaan tietääkseni esitä mitään väitteitä Suomen historiasta.

Pointti on kuitenkin se, että kyseiset ravintolat tarjoaa ruokaa kotimaisista perinteisistä raaka-aineista sopivalla luovuudella valmistettuna.

Nostoja