Idän lumo: Sukupuolenkääntämisestä ja seksualisoinnista

Animeharrastajilla on tapana vääntää naishahmoja kaikesta mahdollisesta. Taistelulaivoista, hävittäjälentäjistä, sotalordeista - ja Bowserista. Miksi?

24.3.2022 17:44

Antakaas kun kerron teille Bowsettesta.

Ei sillä että minun varmaan tarvitsisi varsinaisesti kertoa Bowsettesta yhtään mitään. Ensinnäkin olet varmaan tämän viikon aikana nähnyt jokaisessa sosiaalisessa mediassa ihan tarpeeksi fanitaidetta, tai vähintään nettisivujen julkaisemia artikkeleita, joissa selitetään että kylläpäs sitä fanitaidetta nyt on paljon.

Toisekseen mitään kovin erityistä selitettävää ei ole. Tulevassa New Super Mario Bros U Deluxe -pelissä on kruunu, jolla Toadette voi muuttua Peachia muistuttavaksi Peachetteksi. Malesialainen piirtäjä ayyk92 postasi 19. syyskuuta Twitteriin simppelin pikku sarjakuvan, jossa Peachiltä rukkaset saaneet Mario ja Bowser päättävätkin laittaa kruunun Bowserin päähän ja pitää hauskaa keskenään.

Sarjakuva on tähän mennesssä saanut vajaat 90 000 retweettiä. Seuraavan parinkymmenen tunnin aikana maailmaan syntyi kymmeniätuhansia piirroksia fanitaidetta ja -sarjakuvia – niin työturvallista kuin eroottistakin, niin länsimaista kuin japanilaistakin, niin harrastelijoilta kuin ammattilaistekijöiltäkin.

Parin päivän sisään Twitter-hashtagit alkoivat trendata niin englanniksi kuin japaniksikin (kunhan ihmiset pääsivät ensin konsensukseen siitä, että nimi tosiaan on Bowsette eikä esimerkiksi ”Princess Bowser” tai ”Bowserette”). Ensimmäisissä cosplayasuissa meni niin ikään pari päivää. Nintendon osakekurssi kääntyi nousuun.

Ayyk92:n viikko on varmaan ollut hyvin mielenkiintoinen

Ilmiön olemassaololle ei ole yhtään mitään muuta syytä kuin tuo viimeisen ruudun hahmodesign; hahmo itsessään on ihan vain Bowser muutettuna naispuoliseksi. Kyseessä on ruohonjuuri-innostuksesta syntynyt fanihahmo; mitään virallista lorea tai tarinaa siihen ei liity. Nintendo itse ei pysty siitä mitään virallista tekemään, joten fanituotokseksi se tulee jäämään. Tämä tekee siitä myös hyvin joustavan.

Hahmon ulkonäkö mutatoituu hiljalleen, kun kukin piirtäjä tekee hahmosta oman versionsa, joita muut piirtäjät sitten versioivat eteenpäin kukin omien fetissiensä mukaisesti; ainoa kriteeri on se, että hahmon voi tunnistaa samaksi. Ainoa suhteellisen konsistentti hahmopiirre ovat terävät hainhampaat ja vahvat kulmakarvat. Jotkut pitävät isommista rinnoista, jotkut pienemmistä, ja sama koskee vatsalihaksia. Jotkut pitävät vaaleista hiuksista ja vaaleasta ihosta, jotkut punaisista hiuksista ja tummasta ihosta. Ja jokainen tietysti piirtää myös täysin erilaisia asukokonaisuuksia: jotkut piirtävät kilpikonnankilven selkään, jotkut olkasuojuksiksi. Jotkut pitäytyvät mekossa, jotkut ovat vaihtaneet sen seksikkääseen leotardiin. Jotkut parittavat hahmoa Peachin kanssa, jotkut Marion. Jotkut ovat vaihtaneet hahmojen kontekstia kokonaan, kuten tapana on.

Ajan myötä on syntynyt hahmokäsikirjoituksellista ulottuvuutta lisääviä sarjakuvia. Ja siinä ohessa samanlaisia kruunupäitä on syntynyt myös piraijakasveista, Bullet BilleistäChain Chompeista, Bloopereista ja siitä hemmetin flyygelistä Mario 64:ssä. Erityisen suosittu on tullut King Boon tyttöversiosta, jopa siinä määrin että paikoin se on alkanut lähennellä jo Bowsetten itsensä suosiota. 

Olen tässä blogissa jo muutamaankin otteeseen maininnut, miten moderni japanilainen nörttikulttuuri on korostetusti hahmokulttuuria. Loret ja viralliset juonet eivät merkitse yhtään niin paljoa kuin hahmot itsessään, ja ne kasataan olemassaolevien tropeiden rakennuspalikoista.

Tällaisessa mediakulttuurissa on se hauska puoli, että asiat voivat muuttua täysin erilaisiksi yhtä bittiä flippaamalla. Kuten kaikki Internetin parissa kasvaneet tietävät, usein se bitti on hahmon sukupuoli.

The Melancholy of Haruhi Suzumiya.

Kauan ennen Titaanien sotaa ja My Hero Academiaa, vuoden 2006 tienoilla, animeharrastuksen suosituin megailmiö oli The Melancholy of Haruhi Suzumiya. Se kertoi räväkän ja eksentrisen nimihahmon, lukiotyttö Haruhin, ympärille kerääntyneestä koulukerhosta. Sen päähenkilö oli Haruhia sivusta tarkkaileva, kyyninen, ärsyyntynyt ja flegamaattinen lukiolaispoika Kyon, joka päätyi vastentahtoisesti sotkeutumaan niihin kaikkiin yliluonnollisiin ongelmiin joita Haruhi tiedostamattaan aiheutti.

Noin vuoden 2008 alussa japanilaisten netinkäyttäjien parissa alkoi levitä ajatus sarjan hahmojen sukupuolten flippaamisesta. Idea levisi kaikenlaisen fanitaiteen ja niitä hyödyntävien fanivideoiden kautta. Tyttö-Kyonille annettiin nimeksi ”Kyonko” lisäämällä nimen perään feminiininen pääte.

Tämä oli tämän ajan fanikulttuurissa hyvin paljon Bowsettea muistuttava ilmiö. Siihen aikaan sosiaalinen media tosin oli vielä lapsenkengissään, joten ilmiö oli hitaampi, vähemmän näkyvä ja pitkäkestoisempi. Fanitaidetta löytyy kuitenkin netin kuvagallerioista edelleen sadoittain näin vuosia myöhemminkin.

Kuva: Negy

Ihmisiä kiehtoi genderflippausilmiössä etenkin se, miten se sai hahmojen luonteet näyttäytymään kokonaan uudessa valossa. Sivuhahmot vaikuttivat kokonaan eri tyypeiltä, koska esimerkiksi stoalaisuus, flirttailevaisuus ja avuton söpöys rekisteröityivät eri tavoilla eri sukupuolta edustavissa hahmoissa.

Myös hahmosuhteet muuttuivat täysin. Haruhin muut alleen tallova päättäväisyys sai poikahahmon näyttämään täydeltä mulkvistilta, Kyonin hienovarainen ärsyyntyneisyys ja sarkastisuus taas teki hänestä yllättäen ihmisten mielestä charmikkaan ja puoleensavetävän tyttöhahmon.

Täsmälleen samaa ilmiötä on havaittavissa, kun plärää lukuisia Bowsette-fanituotoksia. Bowserin mahtaileva demoniruhtinaan käytös yhdistettynä kurvikkaaseen ja lihaksekkaaseen naishahmoon tuntuukin yhtäkkiä seksikkäältä.

Mikä tahansa asetelma on mahdollinen, kuten sanottu. Jotkut kuvaavat Bowsettea yhdessä Peachin kanssa valtavalla kokoerolla. Jotkut saavat kiksinsä siitä, miten Peach onkin tässä parituksessa yhtäkkiä henkisesti niskan päällä. Bowserin ärhäkkä luonne ja sen alla piilevät heikkoudet tai vaikkapa Boo-aaveiden ujous saattavat yhtäkkiä näyttää hyvinkin söpöiltä. 

Lännessä puhutaan nykyään paljon videopelien naishahmoista ja siitä, onko niitä liikaa tai pakotetusti. Japanilaisen median suhteen samanhenkistä keskustelua ei käydä: lähestymistapa on enemmänkin se, että jokainen peli on oletusarvoisesti naishahmojen kansoittama. Kukaanhan ei kuitenkaan haluaisi pelata peliä, jossa ei ole hyvännäköisiä piirroshahmoja.

Yoko Taron kommentti keväiseen Battlefield-kohuun: ”Samaan aikaan Japanissa taistelulaivoista tehdään nättejä tyttöjä, sotalordeista tehdään komeita poikia jotka tykkäävät toisista pojista, koulutytöt ajavat tankkeja, ihan mitä vain halutaan…”

Japanilaisen median parissa on yleisesti tunnettu tosiasia, että ihan kaikista asioista tehdään ennen pitkää joko komeita poikia tai söpöjä tyttöjä. Miekoista. Kivääreistä. Valtioista. Taistelulaivoista. Toisen maailmansodan hävittäjälentäjistä. 1500-luvun sotalordeista. Suomalaisista tarkka-ampujista. Mikä tahansa teos yksinkertaisesti viehättää kuluttajia enemmän, kun sen hahmot ovat viehättäviä piirroshahmoja eivätkä realistisesti designattuja keski-ikäisiä miehiä. (Toki jotkut niistäkin tykkäävät, mutta se on sitten kokonaan oma fetissinsä.)

Tämä on hahmokeskeisen kulttuurin tärkeimpiä elementtejä. Melkein mistä tahansa voi tehdä ihmishahmon, niin kilpikonnahirviöstä kuin sota-aseestakin, ja niihin yhdistetyistä elementeistä syntyy uudenlaisia hahmopiirteitä. Näin esimerkiksi itserakkaasta ja mahtailevasta Rooman keisarista syntyy… itserakas ja mahtaileva Rooman keisari, mutta naispuolinen.

Fate-tuoteperheen keisari Nero.

Aina välillä kun olen kirjoittanut tähän blogiin jotenkin seksuaalisuuteen liittyvistä aiheista on joku nostanut esiin negatiivisena seikkana sen, että pakkoko niistä seksuaalisista aiheista on kirjoittaa. Ongelma kuitenkin on se, että yli kaksitoistavuotiaille suunnatussa japanilaisessa mediassa seksuaalisuus on yleensä niin olennainen osa sitä mitä teos on, että teoksista on vaikea puhua ilman että asiaa tiedostaa ääneen.

Anime-, manga- ja pelihahmot suunnitellaan viehättämään kuluttajia: niihin on tarkoitus ihastua ja kokea seksuaalista ja romanttista vetoa. Tilanteet joihin hahmot päätyvät ovat vihjailevia ja kuumottavia, koska niiden on tarkoitus nostaa kuluttajan sykettä ja ruokkia mielikuvitusta. Lähes kaikkia mediateoksia ajatellaan esineellistämisen kautta, koska niin on totuttu tekemään. Tämä voi toki tulla monille järkytyksenä, mikäli on tottunut tarkastelemaan japanilaista popkulttuuria kapeamman ikkunan kautta, kuten esimerkiksi tästä viime kesänä laajaa huomiota saaneesta blogipostauksessa huomaa.

Toisin sanoen: teokset ovat seksikkäitä, koska seksi myy. Japanilaiset eivät suhtaudu tähän syntikulttuurien ”seksi on abstrakti paha” -ajattelutavan kautta, vaan enemmänkin ”maallisina paheina” kuten ruokaan ja alkoholiin. Se ei tarkoita sitä että jokainen teos olisi täynnä K18-sisältöä, päinvastoin – enemmänkin se tarkoittaa sitä, että seksuaalisuus on läsnä lukemattomilla pienillä tavoilla ilman että teoksen kuitenkaan tarvitsee olla pornoa.

Porno kun pitää sensuroida pikselöimällä, muovittaa kiinni ja myydä kaupan K18-osastolla pelottavien K18-verhojen takana. Julkaisubisneksen ikärajakäytännöt nimenomaan ovat johtaneet siihen, että rajoja kokeilevaa pehmeää ja ei-eksplisiittistä seksuaalisuutta on läsnä vähän kaikkialla, ja nimenomaan myös ei-K18-teoksissa..

Hahmojen genderbendaaminen on vain yksi monista tavoista saada maksimoitua seksuaalisesti mielenkiintoisten hahmojen määrä. Bowsetten kaltaisten fanituotoksina syntyneiden hahmojen suosiota ohjaa kuluttajien ja fanien libido: onhan ihan selvää, että hahmon suosion synnytti nimenomaan välitön innostus ajatuksesta rintavasta, vatsalihaksikkaasta ja terävähampaisesta demoniprinsessasta.

Japanissa tämä on kuluttajien kannalta hyvin arkista. Teos itse hahmoineen ja sen hahmoja käsittelevät faniteokset ovat toisiaan täydentävä mediakokonaisuus, jossa jälkimmäisessä hyödynnetään (seksuaalisesti) niitä hahmosuhteita, hahmopiirteitä ja muuta edelleenkehittelykelpoista materiaalia mitä teoksen virallisesta kaanonista löytyy.

Länsimaisessa mediakulttuurissa seksuaalisuus on kuitenkin hävettävää: esimerkiksi tämänkin sivuston uutiskommenteissa käy selväksi, että monien mielestä erotiikasta voivat pitää vain perverssit. Tai ainakaan ei voi itse myöntää pitävänsä erotiikasta, koska sittenhän kaikki muut pitäisivät sinua perverssinä. Epäilemättä moni jopa aktiivisesti kaihtaa teoksia joiden tietää sisältävän seksuaalisuutta, koska olettaa niiden olevan automaattisesti ”tissifiestoja” tai jotain vastaavaa.

Japanilainen mediakulttuuri on kuitenkin siitä mielenkiintoista, että juuri seksuaalisen sisällön arkipäiväisyyden vuoksi kevyt, humoristinen seksuaalisuus ei välttämättä millään tavalla sulje pois vakavia teemoja. On täysin tavallista, että tytöt mittailevat rintojensa kokoa kylvyssä ja pitävät strategiapalaveria lähestyvän maailmanlopun vuoksi peräkkäisissä kohtauksissa. Eikä kukaan nosta kavioitaan pystyyn, koska eihän viihde nyt niin vakava asia ole.

Viime vuonna NieR: Automatasta tuli astetta isompi menestys jopa sen verran valtavirtaisen yleisön parissa, että lukemattomat normaalisti ”animea” vierastavat pelaajat päätyivät pelaamaan sitä ja pääsivät kokemaan kiusallisia hetkiä 2B:n reisiä tuijotellessaan. Epäilemättä tämä oli monille verrattain uusi kokemus.

Mutta mitenköhän monta samanlaista pelaajaa jätti pelin pelaamatta ihan vain siksi, että oli törmännyt netissä pelin julkaisua seuranneeseen eroottisen fanitaiteen tulvaan – ja sen jälkeen päättänyt, että tuollainen peli ei ”voi” olla kovin vakavasti otettava? Siinäpä ajattelemisen aihetta.

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

Edellinen: Retronostalgia on harhaa

Seuraava: Alaikäisten murhaamisen viihdyttävyydestä

Lisää luettavaa