Aniplex tuotti viime vuonna TV-animesarjan Darling in the Franxx. Se oli pohjimmiltaan melko perinteinen japanilainen scifisarja, jonka teemoina olivat ihmistenvälisten suhteiden tärkeys sekä ystävyyden ja perheyden merkitys. Ei erityisen hyvä tai onnistunut sellainen tosin.
Lännessä sarjaan suhtauduttiin kuitenkin hämmästyttävän eri tavalla kuin moneen muuhun vastaavia teemoja aiemmin käsitelleeseen teokseen. Vaikka esimerkiksi ohjaaja-käsikirjoittaja Atsushi Nishigori keskittyi haastatteluissa ja featuretteissa puhumaan hahmojen välisistä suhteista ja ihmisten välisen kommunikaation vaikeudesta, sarjasta keskusteltiin lännessä lähes yksinomaan LGBT-vastaisena ja heteronormatiivisuutta saarnaavana propagandana. Miksi näin?
Sarjan postapokalyptisessä maailmassa ihmiskunnasta on jäljellä enää rippeet. Ihmiset ovat saavuttaneet kuolemattomuuden, ja he elävät lisääntymisen ja sukupuolen hylänneinä itseriittoisina yksilöinä. Parisuhteet ja sosiaalinen elämä ovat lähes kokonaan kadonneita historiallisia jäänteitä, ja ainoa kulttuuria muistuttava asia on ajan viettäminen mielihyvätankeissa.
Ihmiskuntaa kuitenkin riivaavat mystiset jättiläishirviöt, joita vastaan taistelevat robotit tarvitsevat pilotikseen kahden hengen parin (hieman Pacific Rimin tyyliin). Oikeanlaiseen synkronointiin kuitenkin pystyvät vain vanhanaikaiset tyttö-poika-pareja muodostavat luomuihmiset, joita sitten kasvatetaan koeputkilapsina tykinruoaksi, jolle ei suoda edes nimien kaltaisia ylellisyyksiä.
Darling in the Franxx.
Sarja kertoo joukosta näitä teinipilotteja, jotka sarjan edetessä saavat tietoa vanhasta maailmanjärjestyksestä ja kapinoivat järjestelmää vastaan henkiinherättämällä mm. parisuhteiden, naimisiinmenon ja perheen perustamisen kaltaisia perinteitä.
Kauhean hyvä sarja ei siis tosiaan ollut kyseessä. Mutta sen temaattinen opetus ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole kauhean erilainen temaattinen opetus kuin vaikkapa vuonna 2007 esitetyssä modernissa klassikossa Tengen Toppa Gurren-Lagann, jonka lopulliset vastustajat antispiraalit vastustivat niin ikään evoluutiota, kehitystä, suvullista lisääntymistä ja muuta vastaavaa. Tällaiset teemat ovat japanilaisessa scifissä hyvin perinteisiä: esimerkiksi Macross-tuoteperheen alkuperäiset pahikset zentradit olivat hylänneet sotaa lukuunottamatta kaiken kulttuurin, rakkautta ja suvullista lisääntymistä myöten, kunnes heidät käännytettiin musiikin voimalla.
Tengen Toppa Gurren-Lagannin antispiraalit ovat hylänneet kehonsa ja kehityspotentiaalinsa, ja samalla myös inhimillisyytensä.
Kun japanilaista viihdettä katsoo tarpeeksi, tämän teeman huomaa toistuvan lukemattomissa sarjoissa lukemattomilla eri tavoilla. Elämässä koetut vaikeudet tekevät ihmisistä ihmisiä; yhteisöllisyys tekee meistä sivilisaation; yksilöiden väliset konfliktit tekevät meistä yksilöitä; itseriittoisuus on ihmisyyden hylkäämistä. Jos ihmiskunta sulauttaisi itsensä takaisin yhdeksi alkulimakeitokseksi kuin Neon Genesis Evangelionissa, ihmiset eivät olisi enää ihmisiä.
Nämä teemat ovat kaikki Japanin muuttuvan yhteiskunnan kipuilua perinteisten arvojen ja modernin yhteiskunnan pyörteissä. Jokainen ihan tavallisia uutisia lukenut tietääkin varmaan, että Japanin väestönkasvu on ollut negatiivinen viimeisen 45 vuoden ajan, vuodesta 1974 alkaen.
Sinä aikana syitä siihen on etsitty jokaisesta mahdollisesta suunnasta. Yleisin syntipykki on kuitenkin modernin ja länsimaistuneen kulttuurin ”itsekkyys”: se, miten pilalle mennyt nuoriso pitää töissä käymistä nykyään vain tapana rahoittaa yksinäiset masturbatoriset harrastuksensa sen sijaan että osallistuisi sosiaaliseen elämään, perheiden perustamiseen, yhteiskunnan pyörittämiseen ja niin edespäin. Se Suomessakin tuttu ”naapuritkaan eivät nykyään enää tunne toisiaan” -ajattelutapa siis, mutta äärimmäisemmässä muodossa.
Darling in the Franxx.
Tässä muutaman viime vuoden aikana ihmiset lännessä ovat kuitenkin tulleet tietoisiksi siitä, että laskeva syntyvyys on tästä johtuen Japanissa myös älyttömän iso poliittinen teema. Siksi Darling in the Franxxin päättymisen aikoihin netti olikin täynnä huonoja meemejä pääministeri Shinzo Abesta – kuten tämä – liittyen siihen, miten sarja oli selvästi valtion poliittista propagandaa laskevaa syntyvyyttä vastaan. Alan suurimman englanninkielisen median Anime News Networkin kirjoittajat eivät sarjasta juuri muusta puhuneetkaan kuin sitä, miten se heidän mielestään oli selvästi sitä mieltä miten heteroparit ovat ainoa oikea tapa elää ja seksuaalivähemmistöt ovat pahiksia.
Ja ovathan jotkut oikeistopoliitikot tosiaan päästelleet suustaan samansuuntaisia sammakoita siitä, miten homot ovat ”epätuottavia ihmisiä” koska he eivät osallistu synnytystalkoisiin. Omasta mielestäni sarjan tulkitseminen näin on kuitenkin perspektiiviltään vääristynyttä projisointia, jossa kuvitellaan oman kulttuuripiirin poliittisten kiistakapuloiden – kuten vaikkapa LGBT-kansan Yhdysvalloissa parhaillaan niskaansa saaman poliittisen sorron – olevan globaaleja poliittisia kysymyksiä, joita japanilaiset tekijät selvästi haluavat kommentoida.
Vuonna 2011 esitetty Fractale oli toinen melko epäonnistunut animesarja, jossa ihmiset viettivät aikaansa virtuaalisen mielihyvän parissa tosimaailman sijaan.
Tällainen tulkitseminen jättää myös täysin huomiotta sen, miten pitkään ja miten monelta kantilta laskevan syntyvyyden ja yhteiskunnan ”itsekkääksi” (eli epäyhteisölliseksi) muuttumisen teemoja on japanilaisessa mediassa käsitelty. Ei niitä tämän hallituskauden aikana ole keksitty – eivätkä ne mitenkään erityisesti LGBT-kansaan liity – vaan niitä on nähty japanilaisessa viihteessä jo vuosien ajan. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa oleva Fractale oli toinen scifianimesarja, jossa saarnattiin itseriittoisuuden pahuutta, ihmisten välisten oikeiden ihmissuhteiden tärkeyttä ja fantasiamaailmassa elämisen vahingollisuutta.
***
Darling in the Franxxia ja Fractalea yhdistää myös se, että ne molemmat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmisiä on enää hyvin vähän. Tämä on toinen japanilaisessa scifissä hyvin yleinen teema.
Ero länsimaisen fiktion tulevaisuusnäkymiin on selkeä. Täällä lännessä on vuosikymmenten ajan puhuttu globaalista väestöräjähdyksestä ja siitä, miten luonnonvarat ja ruoka eivät riitä kaikille. Kollektiivista tietoisuutta hallitsevat kuvat Afrikan nälkään nääntyvistä lapsista. Siksi scifin tulevaisuusvisioita ovat Soylent Greenin ajoista asti hallinneet näkemykset maailmasta, jossa heinäsirkkalauman lailla lisääntyneet ihmiset ovat tuhonneet maailman ja elävät ahtaissa suurkaupungeissa, joiden ulkopuolella on tuskin mitään.
Japanissa taas kollektiivista tietoisuutta on yhtä pitkään hallinnut täysin päinvastainen maailmankuva: tietoisuus Japanin laskevasta syntyvyydestä. On vaikea selata mitään japanilaista tulevaisuuteen sijoittuvaa teosta ilman että asiaa pidetään itsestäänselvyytenä. ”Sadan vuoden päästä Japanissa elää vain 30 miljoonaa ihmistä, eli käytännössä ei juuri ketään”, toistellaan sarjassa jos toisessakin. (Tässä kohtaa suomalaiset pyörittelevät toki silmiään, mutta pitää muistaa että tällä hetkellä Japanissa on 126 miljoonaa asukasta.)
The Legend of Zelda: Breath of the Wildin postapokalyptinen maailma on vehreä, ja asutusta on harvassa.
Japanissa kotimaan asiat hallitsevat yleistä mediakeskustelua, joten monen on helppo unohtaa että kyseessä ei olekaan koko maailmaa koskeva yleinen totuus. Moni tekijä tuskin pysähtyy ajattelemaan asiaa sen kummemmin, vaan ottaa annettuna sen maailmankuvan jonka parissa hän on kasvanut: tulevaisuudessa ihmisiä on vain murto-osa nykyisestä. Ja sitten kynäillään scifiteoksia, joissa tulevaisuus on autio ja tyhjä, ja ne vähät ihmiset elävät rapistuneiden pilvenpiirtäjien raunioissa. Vähintäänkin japanilaisista tekijöistä ja kuluttajista tuntuisivat vierailta sellaiset visiot, joissa ihmisiä on tulevaisuudessa enemmän kuin nykyään.
Ei siinä, toki lännessäkin on vuosikymmenestä toiseen osattu tehdä postapokalyptista fiktiota. Se on aina heijastellut aikakautensa pelkoja: ennen zombien suosiota kuumia perunoita olivat kolmas maailmansota ja ilmastonmuutos, Apinoiden planeetasta Waterworldiin. Lännessä teoksia on kuitenkin lähes aina yhdistänyt punainen lanka siitä, että ihmiset ovat aiheuttaneet maailman tuhoutumisen itse joko luonnonvaroja riistämällä tai ydinsodalla. Ne japanilaiset postapokalyptiset teokset joissa näin on ovat selvästi ottaneet inspiraatiota lännestä – esimerkiksi Fist of the North Star aloitettiin pahimman Mad Max -kuumeen aikaan.
NieR: Automata ja kadonneen ihmiskunnan rauniot.
Läheskään kaikki japanilaiset vähäihmisiset tulevaisuuskuvaukset eivät kuitenkaan näin tee; Darling in the Franxx on itse asiassa sikäli poikkeuksellinen teos, että siinä ympäristökatastrofi on nimenomaan ihmisen luonnonvarojen riiston ansiota. Radioaktiivisia hiekka-aavikkoja yleisempi näky japanilaisessa fiktiossa ovat nimittäin näkemykset hyvin pastoraalisesta ja rauhaisasta tulevaisuudesta: ihmiskunnasta nyt vain sattuu olemaan rippeet jäljellä, mutta se on tapahtunut hiljalleen, ilman mitään sen dramaattisempaa. Esimerkiksi satiirikomediassa Humanity Has Declined ihmiskunta on taantunut ilmeisen luontaisesti ja rauhaisaisti, antaen tilaa uusille elämänmuodoille.
Sana ”postapokalyptinen” sisältää oletuksen jonkinlaisesta apokalypsista, mutta usein tällaiset teokset eivät implikoi minkään sellaisen olemassaoloa. Sille ei ole edes oikein mitään sanaa.
Silloin kun jonkin katastrofin olemassaolosta mainitaan, ihmiskunta on usein aiheuttanut lähinnä oman tuhonsa koko maailman tuhkaksi muuttamisen sijaan. From the New Worldin tulevaisuudessa ihmiskunnasta on jäljellä enää psyykkisiä voimia omaavat yksilöt, Girls’ Last Tourin maailmassa vaelletaan sodan tyhjentämän kaupungin valtavissa raunioissa, Seraph of the Endissä ihmiskunnan on hävittänyt ihmisten käsialaa oleva virus.
Sekin on mahdollista, että ihmiskunnan on tuhonnut pelkkä luonnonilmiö. Esimerkiksi Let it Diessa syynä on ollut ihan vain seisminen katastrofi. Jos ihmisen itse aiheuttamalla tuholla onkin ollut osuutta asiaan, sen lisäksi vahvana teemana on usein jonkinlainen luonnon tekemä korjausliike, kuten vaikkapa Tuulen laakson Nausicaässa, jossa ihmisille myrkyllisen ekosysteemin muodostama metsä on hiljalleen peittämässä maailmaa. Ei siis niinkään välttämättä ”kosto”, vaan ihan vain asioiden palauttaminen niiden luontaiselle tolalle.
Zanki Zerossa kahdeksan päähenkilöä ovat maailman ainoat jäljelle jääneet ihmiset.
Tältä kannalta postapokalyptiset tulevaisuusvisiot liittyvät osaltaan myös siihen japanilaiseen shintolaiseen maailmankatsomukseen, josta kirjoitin viime kerralla: ajatukseen ihmiskunnan osasta vain pienenä palasena luonnon kirjoa. Yhtäältä ihmistä suuremmat luonnonvoimat saattavat minä hetkenä hyvänsä tuhota ihmiskunnan vain harteitaan kohauttamalla; toisaalta tuntuu itsestäänselvältä, että ihmiset ovat maan päällä vain tilapäisiä kanssamatkustajia, joiden aika on rajallinen. Ihmisten määrähän vähenee muutenkin koko ajan, kuten kaikki tietävät.
Tokyo Junglessa eläimet hallitsevat Shibuyan katuja ihmisten kadottua.
Se on sitten kokonaan eri asiansa, mistä syystä Japanin syntyvyys on laskussa.
Se on kuitenkin enemmän yhteiskunnallinen aihe. Ja niin monimutkainen sellainen, että sen purkamiseksi täytyy purkaa työkulttuurin, koulutusjärjestelmän ja muiden yhteiskunnallisten asioiden syy-seuraussuhteita enemmän kuin niissä ”Japani on niin kummallinen maa että nuorisokaan ei ole enää kiinnostunut seksistä” -artikkeleissa, joita näillä leveysasteilla yleensä nähdään. Joten jätetään se tällä kertaa kokonaan toiseen kirjoitukseensa.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Ihmisellä on oikeus tuhota luontoa
Seuraava: Mikä näyttää homolta ja mikä ei