Tulin katsoneeksi Netflixin uuden sarjan Altered Carbon – Muuntohiili. Mitenkään hirveän paljoa en ehdi amerikkalaisia sarjoja katsoa, kun yli tusinassa viikoittaisessa japanilaisessakin sarjassa on katsomista, mutta kyberpunk on jotenkin aina ollut minulle lähellä sydäntä.
Kyberpunk on siitä jännä scifin genre, että se on henkisesti niin tiukasti sidottu tiettyyn aikakauteen. Vähän samaan tapaan kuin steampunk on sidoksissa viktoriaaniseen Englantiin, on kyberpunk sidoksissa syntyaikaansa 80-lukuun. Ei kuitenkaan oikeaan 80-lukuun, vaan sen visioihin tulevaisuudesta.
Kyberpunkin tulevaisuusmaisemat ovat vanhanaikaisen rähjäisiä ja neoninhuuruisia. Maailma on saasteinen, sateinen ja ihmisten täyttämä, koska genren syntyessä aikakauden kuumat perunat olivat ympäristönsuojelu, ilmastonmuutos ja väestönkasvu. Kaikki tupakoivat sisällä. Autot lentävät, mutta niitä pitää tietysti ohjata itse. Käsitys Internetistä on… suunnilleen jotain virtuaalitodellisuuden kaltaista.
Jos kyberpunkia haluaa modernisoida, se on tehtävä hyvin varovasti ja olemassaolevaa estetiikkaa kunnioittaen, tai teos voi menettää kyberpunk-fiiliksensä.
Esimerkiksi VA-11 Hall-A:sta löytyy anonyymejä keskustelulautoja ja itseään livestriimaavia tyttöjä, mutta ulkoasultaan ja käyttöliittymältään se on PC-98-aikakauden pelien yksityiskohtaisen pikseligrafiikan inspiroima. (Täällä muutama esimerkki.)
Kyberpunkista tekee retroa myös siihen olennaisesti liittyvä 80-lukulainen ajatus Japanin kulttuurillisesta ja taloudellisesta maailmanvalloituksesta.
Muuntohiilen kaltaisessa modernissa scifissä japanilaisuudet ovat enää pelkkää estetiikkaan kuuluvaa koristetta: Takeshi Kovacsin kotiplaneetta Harlan’s World nyt vain sattuu olemaan japanilaisten siirtolaisten asuttama saaristoinen meriplaneetta jossa syödään sushia, ja sen rikollisorganisaatiot nyt vain sattuvat edelleen kutsumaan itseään yakuzoiksi. Vanhempia teoksia katsomalla näkee kuitenkin hyvin selvästi, että 80-luvulla asiaa lähestyttiin kokonaan toisesta suunnasta.
Paluu tulevaisuuteen III:ssa 50-luvun Doc Brown tutkii aikakoneen hajonnutta ohjaussirua ja sanoo, että ei ihme että se hajosi – siinähän lukee ”Made in Japan”. Tämä hämmentää 80-luvulta tullutta Marty McFlyta.
Nopeaan sananvaihtoon tiivistyy paljon 80-luvun maailmankuvasta. Japanilaisia tuotteita pidettiin laadultaan maailman parhaina: japanilaiset autot, televisiot, kamerat ja kaikki muukin olivat parempia ja halvempia kuin amerikkalaiset, joten ne tulisivat syrjäyttämään ne. Japanilaisten firmojen etenevä maailmanvalloitus oli itsestäänselvää. Paluu tulevaisuuteen II:ssa Martyn pomo vuonna 2015 on siis tietysti japanilainen.
80-luvulla kaikilla oli faksi. Tulevaisuudessa kaikilla on siis tietysti KYMMENEN faksia!
Aikakauden syvimpiä tuntoja kanavoi hyvin Michael Crichtonin Nouseva aurinko (romaani 1992, elokuva 1993). Se on dekkarina surkea, mutta yksityiskohdiltaan hilpeän monipuolinen mielenmaisemakuvaus aikakaudelta, jolloin japanilaisten firmojen pelättiin vaivihkaa ottavan haltuunsa koko Yhdysvaltain talouden ja ostavan tontit kaupungeista.
Tarinassa maalaillaan käänteisimperialistiseen sävyyn, miten japanilainen bisneskulttuuri keiretsu-konglomeraatteineen vain on niin paljon tehokkaampi kuin länsimainen, että se tulisi väistämättä leviämään ympäri maailman. Tarinassa japanilaisilla on vääntövoimaa sekä amerikkalaisen median, virkavallan että hallituksen suhteen, koska heidän mielestään lahjat ja painostaminen eivät ole korruptiota ja kiristystä, vaan normaali osa bisnestä – kannustimia. Se on sellaista epäsuoraa vaikuttamista, jota naiivit ja kirjaimellisesti ajattelevat ulkomaalaiset eivät vain tajua hyödyntää.
Japanilaiset ostavat amerikkalaiset karjatilat ja golfkentät. Ja ennen kuin kukaan huomaakaan, bisneskulttuurin mukana leviää myös muu japanilainen kulttuuri. Animesta ja mangasta ei kukaan ollut tähän aikaan kuullut, mutta yhtäkkiä Los Angelesin hissit puhuvat japania ja jokainen kulmakunnan ravintola on sushibaari. Länsimaisen ihmisen rooliksi jäisi ymmärtää asemansa toisen luokan kansalaisina uusien ylivaltiaidensa alla.
Taloudellisen maailmanvalloituksen lisäksi Japani oli tulevaisuuden maa ihan vain siksi, että se oli cool. Teinimutanttininjakilpikonnien parodinen retroilu on nykyään vain kalpea tuulahdus aikakaudelta, jolloin lännessä oltiin vilpittömästi sitä mieltä että Japani oli maailman siistein maa: paikka, jossa menneisyys ja tulevaisuus löivät kättä. Paikka, jossa arvossaan olivat sekä tuhatvuotiset kamppailulajit että uusin teknologia.
80-luvun kuplatalouden Japania pidettiin yksiselitteisesti maana, jossa tulevaisuus oli jo täällä. Väentungosta! Pieniä ahtaita baareja! Neonvaloja! Kapselihotelleja! Lokerikkohautausmaita tuhkauurnien säilyttämiseen! Liukuhihnasushia! Ravintoloita, joissa maksetaan automaattiin! Kolikkoautomaateilla reunustettuja katuja! Takapuolen peseviä vessanpönttöjä! Walkmaneja!
Kirjallisuuden puolella kyberpunkia popularisoi William Gibson. Neurovelhossa, Johnny Mnemonicissa ja hänen muissa teoksissaan biokyberneettinen parantelu on arkipäivää ja hakkericowboyt sukeltelevat tietoverkkoihin varastamaan rahaa suoraan pankkitileiltä. Hänenkin visioissaan japanilaiset firmat ovat tuoneet yrityskulttuurinsa mukanaan Amerikkaan, ja niiden asuntoloissa asuvat työntekijät laulavat joka aamu kuuliaisesti korporaation tunnuslaulua. Japanilaiset konglomeraatit hallitsevat maailmantaloutta ja hoitavat likaiset työnsä ”teknoninjojen” ja ”katusamuraiden” avulla. Yhdysvaltain itärannikon kaupungit ovat sulautuneet yhteen Tokiota muistuttavaksi metropoliksi, jonka taivas on tasaisen harmaa. Klubeilla tanssitaan enää vain synkronoidusti.
Muuntohiili.
Tietysti nämä aasialaiset visiot on aina suodatettu amerikkalaisen linssin läpi. Kyberpunkissa vedetään huumeita kaksin käsin tavalla joka aasialaisissa scifivisioissa on täysin vieras, eikä minun varmasti tarvitse edes selittää, mikä ”New Kanagawan” ja ”New Hokkaidon” kaltaisissa paikannimissä on epäuskottavaa.
80-luvun tulevaisuudessa globalisaatio on päivän sana, mutta nimenomaan Aasiasta ulospäin. Niin Blade Runnerin Los Angeles kuin Muuntohiilen San Franciscokin ovat paikkoja, jossa hehkuvat katukyltit kukkivat kaukoidän kirjoitusta ja ihmiset puhuvat sekaisin englantia, espanjaa ja japania. Väenpaljous, läpinäkyvät PVC-sateenvarjot ja ahtaat nuudelibaarit huokuvat orientalistista eksotiikkaa, joka on ohjaaja Ridley Scottin sanoin ”kuin Hong Kong huonona päivänä”. 90-luvun puolella näitä itämaisia visioita vahvisti anime-elokuva Ghost in the Shell länteen saapuessaan.
Hienovaraisempia viittauksia riittää läjittäin. Vuoden 1990 Total Recallissa Japania ei mainita, mutta on selvää mistä päin sen neonvalojen valaisemat katumaisemat ovat ottaneet inspiraatiota. Vuoden 1997 Fifth Elementissä päähenkilön ahtaan yksiön suihku-jääkaappi-yhdistelmä henkii japanilaista tilatehokkuutta, kuten myös avaruusaluksen kapselihotellimaiset hytit. Vuonna 1992 alkaneissa Marvel 2099 -sarjoissa Stark Industriesin nimi on tulevaisuudessa ”Stark-Fujikawa”.
Blade Runner.
Mikään tästä ei sitten tietenkään lopulta käynyt toteen.
Talouskupla puhkesi, 90-luvun lama iski ja Japani kääntyi sisäänpäin. Se oli ennen ollut tulevaisuuden maa, mutta tämän myötä siitä tuli käden käänteessä kaikea muuta.
Osasyy tähän oli ilmiö nimeltä Galapagos-syndrooma. Termi syntyi kuvaamaan japanilaista kännykkäteknologiaa: japanilaiset simpukkapuhelimet olivat vuosituhannen taitteen molemmin puolin tekniikaltaan ja ominaisuuksiltaan vuosia Nokiaa edellä. Ihan tavallisilla lukiolaisilla oli puhelimia, joilla pystyi ottamaan valokuvia, lähettämään kuvaviestejä, käyttämään nettiselainta ja lopulta jopa katsomaan TV-lähetyksiä. Syntyi kännykkäromaanien kaltaisia mediamuotoja. 1999 otettiin käyttöön myös ensimmäiset emojit – ne säästivät tilaa, koska sähköposteihin mahtui vain 250 merkkiä.
Ja nimenomaan sähköposteihin. Japani hyppäsi hakulaitteista suoraan SMS-teknologian yli: tekstiviestien sijaan kännyköillä naputeltiin lyhyitä sähköposteja. Vielä nykyäänkin sana ”mail” tarkoittaa Japanissa nimenomaan puhelimella kirjoitettua viestiä, vaikka niistä onkin siirrytty pikaviestinsovellus Lineen. Netin mobiilikäytön yleisyyden vuoksi monet japanilaiset eivät ole koskaan nähneet tarpeelliseksi hankkia tietokonetta, ja yllättävän nuortenkin voi kuulla sanovan, että he ”eivät osaa käyttää tietokonetta.” Nettisivut suunnitellaan usein edelleen ensisijaisesti mobiilikäyttöä varten.
Ilmiön myötä japanilaisia puhelimia alettiin lopulta jopa kutsua Galapagos-kännyköiksi.
Mitään näistä puhelimista ei kuitenkaan pystynyt käyttämään Japanin ulkopuolella. Ne oli tehty pelkästään kotimaan markkinoille, ja ne olivat yhteensopivia vain kotimaisten operaattorien kanssa – yleensä vain yhden. (Monissa oli operaattorin logokin.) ”Galapagos-syndrooma” viittaa siihen, miten Japanista tuli oma muusta maailmasta erillinen rinnakkaisulottuvuutensa, jonka teknologia oli edelleen aikaansa edellä mutta täysin elinkelvotonta oman ekosysteeminsä ulkopuolella. Sillä välin muualla maailmassa Suomi oli ohikiitävän hetken ajan maailman isoin tekijä kännykkäbisneksessä.
Mutta tulevaisuus olikin softassa eikä raudassa, ja sitä suomalaisetkaan eivät osanneet. Nykyään rauta tehdään Kiinassa ja softa Amerikassa. Japani lakkasi olemasta kaukoidän Wakanda ja jäi paikaksi, jossa bisnestä tehdään edelleen niillä samoilla fakseilla kuin 80-luvullakin.
***
Olen pitkään muotoillut ajatusta siitä, miten mielenkiintoisella tavalla scifin kuvaamat visiot tulevaisuuden kulttuurista ovat muuttuneet vuosikymmenestä toiseen. Kylmän sodan aikaan tulevaisuusvisioita inspiroi Venäjä: Kellopeliappelsiinin ”druugien” nuorisoslangi oli täynnä venäjänkielisiä sanoja, ja Vuonna 1984:n uuskielen lyhenteet olivat kieliopillisesti venäjän inspiroimia.
80-luvulla tulevaisuus löytyi Japanista, ja kaikki pitivät itsestäänselvänä, että tulevaisuus tulee näyttämään Japanilta. Nykyään taas tulevaisuus tuntuu löytyvän Kiinasta – ainakin siinä mielessä, että sen markkinoiden merkitys saa Hollywoodin tuotesijoittelemaan kiinalaisia palveluita ja näyttelijöitä cameorooleihin.
Erityisen vilpitöntä se ei tunnu olevan, enemmänkin pelkkää kosiskelua. Independence Day: Resurgencen tulevaisuudessa saatetaan juoda Mengniun maitoa ja käyttää videopuheluihin QQ Messengeriä eikä Skypeä, mutta kukaan ei tunnu silti oikeasti uskovan että kiinalaiset brändit tulisivat tulevaisuudessa syrjäyttämään amerikkalaiset. Historia tuntuu toistavan itseään siinä mielessä, että kiinalaiset palvelut tuntuvat olevan tyytyväisiä pysyttelemään kotimaan markkinoilla, koska niillä on ihan tarpeeksi elintilaa sielläkin.
Tässä mielessä TV-sarja Firefly, jossa kiinalainen kulttuuri oli arkinen osa tulevaisuuden avaruusuudisraivaajien maailmaa, oli vuosikymmenen aikaansa edellä. Kenties se oli jopa paljon suoraselkäisempi sen suhteen kuin nykyinen tuotesijoittelutyyli.
Japanista taas on tullut ihmisten mielessä menneisyyttä, ja se kelpaa tulevaisuusvisioihin enää vain tarkoituksellisen retrossa mielessä. Big Hero 6:n sulatusuunikaupunki San Fransokyo tulee mieleen tärkeimpänä poikkeuksena, mutta toisaalta sekin elokuva perustuu 90-luvulla tehtyihin sarjakuviin.
Tämän vuosituhannen puolella japanilaisesta animesta ja mangasta on toki tullut lännessä suositumpia kuin koskaan. Niiden pehmeä kulttuurivalloitus on kuitenkin kaukana 80-luvun kovasta, dystooppisesta myöhäiskapitalismista ja taloudellisesta imperalismista.
Siksi kyberpunkin vanhanaikaiset scifivisiot saavatkin minut toisinaan kaipaamaan haikeana sen lupailemaa japanilaista tulevaisuutta, joka ei koskaan käynyt toteen. Olisi se ollut tavallaan siistiä.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Studio Ghiblin pesänjakajat
Seuraava: Naimaluvan puute ja kielletyt suhteet