Ensi viikolla on ystävänpäivä, ja kaikkihan tietävät mitä se Suomessa tarkoittaa: ei oikeastaan kauhean paljoa. Kuulemma siitä on tulossa joka vuosi yhä enemmän romantiikkaan yhdistetty päivä muun maailman tyyliin, mutta eipä se juuri arjessa näy.
Japanissa asia on toisin, ja päivää on yksinkertaisesti mahdoton olla huomaamatta. 14. helmikuuta on vuoden toiseksi romanttisin päivä – jouluaaton jälkeen, josta lisää toisella kertaa – ja näin ollen stressintäyteistä aikaa niin naisille kuin miehillekin.
Tosielämässä mitä epätodennäköisin skenaario.
Japanissa asiaan eivät kuulu kortit, kukat, sanalliset toivotukset tai treffit, vaan lähes yksinomaan suklaan antaminen lahjaksi. Ystävänpäivä saapui Japaniin 50-luvulla isojen tavaratalojen lanseeraamana, ja ne halusivat ihmisten ostavan suklaata. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä nopeasti teollistuvassa Japanissa pidettiin kaikkia länsimaisia tapoja siisteinä ja moderneina, ja kansa innostuikin asiasta nopeasti.
Noin puolet kaikesta Japanissa myytävästä suklaasta myydäänkin helmikuussa. Konvehtirasioiden lisäksi kaikki suklaaseen liittyvä on takuuvarmasti esillä isosti, oli kyse sitten leivoksista tai kausimakuisista snäkseistä.
Ne jotka ovat törmänneet japanilaisissa teoksissa ystävänpäivään ovat varmasti huomanneet sen, että Japanissa suklaata antavat naiset miehille. (Joidenkin lähteiden mukaan kyse oli alun perin tavaratalon johtajan käännösvirheestä.) Suomalainen media hämmästelee tätä toisinaan niissä säännöllisissä artikkeleissaan, joiden idea on päivitellä Japanin kummallisuutta ja takapajuisuutta.
Japanilaiset itse eivät saarimentaliteettinsa vuoksi ole kauhean hyvin tietoisia siitä että ystävänpäivää vietetään ulkomailla millään muulla tavalla, joten japanilaisissa teoksissa aihetta näkee nimenomaan tällä kuvattuna, vaikka ne sijoittuisivat fantasiamaailmaan. Japanista tämä tapa viettää ystävänpäivää on tosin levinnyt myös Koreaan.
Alun perin ystävänpäivässä oli kyse pelkästään romanttisten tunteiden osoittamisesta, kuten lännessäkin. Rakkaudentunnustus ”kunnollisella tavalla” on Japanissa tärkeä sosiaalinen konsepti (josta siitäkin voisi joskus kirjoittaa perinpohjaisemmin), ja suklaan antamisen ideana olikin alun perin nimenomaan rakkaudentunnustuksen tekeminen teoilla sanojen sijaan. Kenties jopa jättämällä suklaa ujosti saajan kenkälokerikkoon.
Tiimikaverisuklaakin on parempi kuin ei mitään.
Vuosikymmenten aikana länsimaistyylisen romantiikan oheen on kuitenkin imeytynyt myös perinteisiä japanilaisia arvoja liittyen lahjojen antamiseen ja velvollisuuksiin. Niinpä vain pieni osa annetusta suklaasta on oikeastaan ladattu romanttisilla tunteilla; loput ovat peruskohteliaisuuden osoittamista työtovereille, kerhotovereille, perheenjäsenille ja muille miehille joiden kanssa on jossain arkitekemisissä.
Nykyään tytöt antavat itse asiassa suklaata yhä enemmän toisilleen: tuoreen kyselyn mukaan yli 90 % yläaste- ja lukiotyttöjen antamista suklaista päätyy poikien sijaan samaa sukupuolta oleville kavereille. Kenties nämä kaverisuklaat (tomo-choco) vastaavat sitten suomalaistyylistä ystävänpäivän viettoa.
—
Ero ”velvollisuussuklaan” (giri-choco) ja ”todellisten tunteiden suklaan” (honmei-choco) on tietysti häilyvä. Ujommille tämä mahdollistaa plausible deniability -tekosyyn: fiktiossa näkeekin säännöllisesti tyttöjä, jotka antavat punastellen suklaarasian ja tähdentävät samalla kivenkovaan sen olevan tietysti ihan vain velvollisuudesta annettu. Toisaalta ne jotka haluavat tehdä tunteensa selväksi voivat tehdä omat konvehtinsa käsin – vaikka se tarkoittaakin tietysti vain suklaan sulattamista ja koristelua muoteissa.
Sukupuolittuneet perinteet ja velvollisuudet hankaavat tietysti länsimaista ja etenkin pohjoismaista tasa-arvoajattelua vastaan. Asiaa tulkitessa kannattaa kuitenkin tiedostaa, miten suuressa roolissa kaikenlaiset velvollisuudet ylipäätään ovat japanilaisessa yhteiskunnassa. Kaikenlaisiin tekoihin liittyy ajatus siitä, että on kohteliasta vastata samalla mitalla seuraavalla kerralla – oli kyse sitten uudenvuodenkorteista tai siitä, kuka tällä kertaa maksaa ravintolassa kavereiden kesken.
(Sivumennen mainiten juuri velvollisuusajattelu on usein se osa japanilaista kulttuuria, joka tuntuu joistain länsimaisista ihmisistä kaikkein epämiellyttävimmältä. Etenkin individualismiin tottuneita amerikkalaisia saattaa ahdistaa syvästi se, että heidät saatetaan vetää sosiaalisten velvollisuuksien kierteeseen yksipuolisilla teoilla ilman heidän omaa päätöstään. Aihetta valaisee hyvin tämä This Japanese Life -blogin postaus vuodelta 2013, jonka suosittelen lukemaan ehdottomasti.)
Amerikkalainen näkemys japanilaisista sosiaalisista velvollisuuksista. ”We see a web of interconnected obligations as a source of deprivation, something that holds us back, not something that supports us in a safety net of mutual responsibility.”
Ystävänpäivään vastavuoroisuus liittyy sikäli, että vuonna 1978 makeisvalmistajat lanseerasivat White Dayn, jota vietetään kuukautta myöhemmin.
14. maaliskuuta niiden miesten jotka kuukautta aiemmin saivat suklaata olisi siis tarkoitus antaa jonkinlainen vastalahja. Alun perin kyse oli vaahtokarkeista, mutta myös keksit, suklaa, karkit ja kakkuleivokset ovat yleisiä. Japanista White Dayn konsepti on levinnyt myös muualle Itä-Aasiaan, sellaisiinkin maihin joissa ystävänpäivää itseään vietetään enemmän länsimaiseen tapaan.
Japanilaisen median parissa kasvaneille voi tuntua siltä, että tällainen tekosyy osoittaa romanttista huomiota kelpaisi täällä Suomessakin – etenkin kun suomalaiset tunnetusti ovat maailman epäromanttisinta kansaa, ja suomalainen ”kaverinpäivä” on globaalissa mittakaavassa täysin poikkeuksellinen tapa juhlistaa helmikuun neljättätoista. Olisihan se luuserinörteillekin mukavaa saada ja antaa kerran vuodessa edes sitä velvollisuussuklaata, kun sille on sopiva tekosyy.
—
Eri asia sitten on se, miten paljon kaikessa japanilaiseen ystävänpäivään liittyvässä on lopulta kyse vain platonisesta ideaalista. Monet eivät tietenkään saa suklaata keltään, niistä puhumattakaan joilla ei ole ketään joille antaa suklaata. Monelle päivä tarkoittaa lähinnä sitä, että animelehtien helmikuun numeroiden pinup-kuvat esittävät tyttöjä ja poikia punastelemassa konvehtirasioiden kanssa ja sotkemassa toisiaan suklaalla keittiössä. Onneksi helmikuu tarkoittaa pinup-kuvien suhteen myös setsubunia, eli demonihenkisiä tiikeribikineitä ja makizushi-rullien syömistä kaksimielisesti.
Ja yhdestä asiasta kaikki ovat yhtä mieltä: kassaneidiltä tai äidiltä saatua konvehtia ei lasketa edes velvollisuussuklaaksi. Säälisuklaaksi ehkä.
—
Petteri Uusitalo
Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.
—
Edellinen: Yhtäkkiä jokainen on muka asiantuntija
Seuraava: Ei enää niitä vahvoja naishahmoja