Jos muistini ei petä, vuodatin toimituksen blogissa viimeksi sivukaupalla asiaa länkkärien ja kauhun yhdistämisestä eri viihteen lajeissa. Ajatus ei kulje tänään aivan yhtä notkeasti, joten puhutaan vain peleistä ja tarkemmin sanottuna peleistä, joihin en juuri puutu lehden sivuilla.
Mutta ensin haluan kertoa teille pokémoneista. Aivan, hurahdin uuden Black / White -kaksikon myötä jälleen poké-maailmaan. On pakko tunnustaa, että jos autiolle saarelle voisi ottaa DSi:n lisäksi vain kaksi pelisarjaa, ne olisivat Phoenix Wright ja Pokémon. Ensimmäisen riemuista suitsutan toisella kerralla, sillä nyt on Pokémonin aika.
Toxic Avenger Totoro? Miksiiii?
En oikeastaan enää jaksaisi kertoa Poké-skeptikoille siitä, miksi pitkäikäinen Poké-roolipelien sarja on niin hyvä. Sanotaan vain, että taistelu ja oman ryhmän kasaaminen ovat huikean monimutkaista virittämistä ja että moninpelitaistot ovat kuin kieroutunutta shakkia. Huttunen toi kuitenkin viimeisimmässä PelaajaCastissa esille linkin häiriintyneimmistä pokémoneista, ja se on lukemisen arvoinen. Söpöponien ja hamsterien sekaan on ahdettu niin kieroutuneita olioita, ettei meinaisi uskoa. Täytyy kuitenkin muistaa, että Pokémonien takana on samaa japanilaista folklorea ja kummitustarinoita kuin vaikkapa Ringu-kauhuleffoissa. Omassa Pokémon-ryhmässäni on tällä hetkellä liekehtivää kakkaa puskeva raivoapina, elinvoimaa imevä käärme, pääsiäismunalta näyttävä siivekäs kyklooppi, elävä hammasratas, kivigolemi sekä nelikätinen ruumisarkku. Olisipa mukava tietää, miten voimakkaita virvokkeita tarvitaan yli 600 vastaavan olion keksimiseen.
Sims ropettaa
Jotta katu-uskottavuus ei menisi kokonaan, kerron myös muista tällä hetkellä iskevistä peleistä, joita on tullut pelattua pääasiassa PC:llä. Sehän on tietenkin rautaisten tosimiesten viimeinen linnake, ja ensimmäinen näistä hardcore-kokemukista on… öh … Sims. Juuri ilmestynyt The Sims Medieval vie nukkekotileikit nimensä mukaisesti keskiajalle, joka ei ole kuitenkaan erityisen pimeä. Peli on itse asiassa tunnelmaltaan lähinnä klassista Prinsessan ryöstö -leffaa.
Ahne, haiseva ja juoppo kuningas-sim? Keskiaika on paras aika!
Puoliksi roolipelinä toimivan The Sims Medieavalin perusjuoni on suorastaan kipeä: pelaaja on ehta jumala, joka luotsaa keskiaikaista kansakuntaa menestykseen erilaisten tehtävien kautta. Simit eivät ehdi juuri loikomaan, sillä jokaisella ohjattavalla hahmolla on monarkin tai sepän kaltainen hahmoluokka, jonka kyvyt kasvavat kokemuspisteiden kertyessä. Jos tehtävät menevät puihin, simit pääsevät parhaassa tapauksessa hengestään. Oma katol- anteeksi jakopiinilainen pappini ei onnistunut pelottelemaan seurakuntaansa helvetin liekeillä tarpeeksi tehokkaasti, ja rangaistuksena wannabe-Torquemada heitettiin lonkerohirviön ruoaksi. Onneksi tapauksen traumoja pystyi purkamaan ottamalla hallintaan kuningatar-simi ja tuomitsemalla viattomia simejä jalkapuuhun. Näin tehdään kunnon spin-off -peli, vaikka onkin vielä epäselvää, kestääkö päämäärähakuisempi Sims kulutusta yhtä pitkään kuin tavallinen malli.
Pikainen arvosana: herttuatasoa
Katanan terävät reunat
Pc:lle saapui myös pitkään odotettu Total War: Shogun 2, jossa palataan pelisarjan alkulähteille keskiaikaiseen Japaniin. Miksi tästä pitäisi kiinnostua? No, Shogun 2:ssa kokeillaan esimerkiksi melko rohkeasti uusia yksin- ja moninpelin yhdistämistapoja. Yksinpelikampanjan taisteluissa voi vastustajan armeijan antaa tekoälyn sijasta satunnaisesti valitun nettihiipparin komennettavaksi.
Ruuti, Kiinan lahja samurai-diplomatialle.
Shogunaattiaika on historiallisena aikakautena herkkua kenelle tahansa sotapelien ystäville, mutta pakko on tarjota varoituksen sana. Total War tunnetaan tekoälyongelmista, mutta nyt julkaisu on ollut tavattoman kuoppainen. Näitä pelejä pelataan puoleksi hienojen armeijoiden tuijotteluna, joten on aika karua, että grafiikan reunoja pehmentävä antialiasointi on tällä hetkellä toimimaton. Käyttöliittymä on sentään saatu ruotuun, ja pelistä on poistettu runsaasti turhaa nippelisäätöä verrattuna Napoleon– ja Empire-osiin.
Pikainen arvosana: puoliksi keitettyä riisiä
Stargate: Kroatia
Koska pelimakuni on mitä on, joukkoon on pakko ängetä yksi itäeurooppalainen indie-avaruuspeli. Tällä kertaa valinta osuu Starpoint: Geminiin, joka taitaa olla ensimmäinen pelaamani peli, joka on tehty Kroatiassa.
Suhteellisen mielenkiintoinen taustatarina tekee pelaajasta avaruuskapteenin, jonka alus vapautetaan vuosikymmeniä kestävästä vankeudesta kummallisen avaruusilmiön sisältä. Menneisyyteen jämähtänyt sankari saa ihmetellä uudenlaista aurinkokuntaa, jota hallitsevat vanhan yhtenäisen hallituksen sijasta keskenään rähisevät nuoret valtiot. Siinäpä hyvä asetelma pelille, jossa on tarkoitus lennellä ympäriinsä isossa aluksessa kaupankäynnin, kaivostoiminnan ja taistelun merkeissä.
Kilpisektoreita? Niin seksikästä!
Roolipeliaineksilla höystetty Starpoint: Gemini on melko monipuolinen kokemus, jossa on ripaus Freelanceria ja tuhti annos Starfleet Command -taisteluja. Mutta minkälaisen hinnan niistä joutuu maksamaan? Aivan, tarjolla on kauheaa (mutta tahattoman hauskaa) ääninäyttelyä, naamagrafiikkaa vuodelta 1984, järkyttävän pitkä ja tylsä tutorial-tehtävä sekä vaikeustason raakaa heittelyä. Sitä tavallista siis, mutta pystyn sietämään moista 20 euron pelissä, jossa on tarpeeksi kunnianhimoa.
Pikainen arvosana: pimeisiin iltoihin oluen kera
Ei mikään rasitustesti
Ja lopulta päästäänkin kansanviihteeseen, eli Crysis 2:een. Toimiston väki valikoi Xbox- ja PS3-versioiden välillä, mutta nappasin itselleni uhkarohkeasti pc-version nykimisen uhallakin. Käytössä on nimittäin edelleen yli kolme vuotta vanha pelikone, joka ikänsä puolesta kuuluisi kai jo pc-museoon.
Puita on hieman vähemmän kuin viimeksi.
On kai kuitenkin uskottava, että joko pc-koneiden kehitys on hidastunut huomattavasti tai Crytekin pojat ovat panostaneet tällä kertaa myös optimointiin. Ensimmäinen Crysis ei taida pyöriä koneellani täys-detailjeilla edelleenkään, mutta kakkososa rullaa silkinpehmeästi Very High -grafiikalla. Kai se tarkoittaa, että jotain on menetetty, mutta en ole valmis antamaan tuomiota yhden illan perusteella.
Pikainen arvosana: se pyörii sittenkin
Hawke vs VHM
Ja rusinana pullaan:
Netin uutissaiteilla kohistaan siitä, kuinka BioWaren David Gaider puolustelee Dragon Age 2:ta vihaisilta pelaajilta. Mikä näitä ihmisiä suututtaa. Onko se kenttägrafiikan kierrätys? Uusi taidetyyli? Baldur’s Gate -kameran poisto? Ei suinkaan.
”Eikö tuossa turkissa tule… kuuma?”
Näiden sankarien mukaan BioWare on pettänyt Valkoiset Heteromiehet tuomalla Dragon Age 2:een useampia biseksuaaleja hahmoja, joilla kosiskellaan naispuolisia pelaajia (hui!) ja homoja (iso hui!). Valinnanvara on siis pahasta. Valkoisena heteromiehenä minun on valitettavasti suoritettava Picard-otsaläimäytys. Jos oma seksuaalisuus on uhattuna, kun videopelin hahmon on mahdollista pusihalia toista körmyä, ei hyvin mene. Toisaalta tapauksessa on kiinnostavaa se, että pelikansa tuntuu ottavan romanssit todella tosissaan, vaikka Dragon Age 2:n pääpaino onkin perinteisessä miekkateurastuksessa. Nämä ovat kai niitä viihdemuodon (vai pelaajien?) kasvukipuja.