Janne Kaitilan blogidebyytti

Toimituksen uusin jäsen kertoo arjesta pelitoimituksessa ja miten tähän ylipäätään on päädytty. Tavoilleen uskollisena finngamer tarinoi myös pelien keräilystä ja kokoelmastaan, sekä esittelee lemmikkikissansa Zeldan. Kyllä, kuumaa kamaa siis luvassa

14.9.2011 22:33

Thomas aina valittaa siitä, että muut eivät kirjoita blogeja. Ehkä se johtuu laiskuudesta, tai sitten vain siitä, että Thomaksen romaanimittaiset blogit saavat ihmisten toiveet sen verran korkealle, ettei viitsi panostaa senkään vertaa. No, jospa minä kuitenkin avaan osaltani pelin nyt.

Noin viisi kuukautta sitten siirryin Pelaajan muonavahvuuteen. Ei hemmetti, onko siitä jo niin kauan? Tuntuu kuin aloitin hommat vasta viime kuussa.

Groundwork

Olen jo kauan tehnyt töitä pelien parissa. Ammattikorkeaopintojen ohella tein promohommia eräälle maahantuojalle, ja samalla täytin myös myyjän kenkiä eräässä pienessä pelikaupassa. Koulun jälkeen jatkoin myyjänä täysipäiväisesti, ja viihdyinkin hommassa varsin hyvin, mutta janosin silti lisää haasteita. Totesin, että minulla voisi olla enemmänkin annettavaa pelimaailmalle, ja päätin kysyä Pelaajalta, olisiko heillä käyttöä hyvälle miehelle. Ja olihan heillä. Verkkaisten neuvottelujen jälkeen alkoikin hahmottua, että minulle voisi aueta hieno mahdollisuus, ja täällä sitä ollaan.

Aivan pystymetsästä en sentään lähtenyt Pelaajan ja H-Townin ovea kolkuttelemaan, vaan olin tietenkin ollut lehden tilaaja jo kauan sekä keskustellut aktiivisesti boardeilla. Silloin vuosia sitten käytiin myös muun muassa monet kovat väittelyt Eemelin kanssa. Noina aikoina pyrin myös sanomaan suoraan mielipiteeni Pelaajasta, sen kummempia sokeroimatta kommenttejani. Tavoitteena oli tietenkin se, että Pelaaja saisi käyttökelpoista palautetta. Tämä tosin johti siihen, että Pelaajan 3-vuotissyntymäpäiville mennessäni sain Puhan kädet kurkulleni. Siitä oli tietenkin 90 prosenttia leikkiä, mutta silti. No, ehkä 80 prosenttia leikkiä…
(Huom! En muista mitään tälläistä tapahtuneen. Thomas)

Nykyään

Viiteen kuukauteen mahtuu kaikenlaista H-Townissa. Tulin varmaankin kiireisimpään mahdolliseen aikaan remmiin, kun kuukauden sisään tehtiin Pelaajaa, Animea, Pelaa!-lehteä ja lanseerattiin kokonaan uusi lehti eli H-Town esittää: World of Warcraft sekä tuotettiin vielä sisältöä muuallekin. Alkoi siis tuntua siltä, että tein työtä jolla on tarkoitus.

Ai mitä siis oikein teen? Alun perin toimenkuvani oli ehkä hieman epäselvä minulle, mutta se ei tietenkään vähentänyt Pelaaja-lehden tenhoa. Toki ajattelin, että olisihan se hienoa saada omia juttuja lehteen, ja olenkin Thomakselle kiitollinen siitä luottamuksesta, että olen saanut heti ensimmäisestä numerosta lähtien tehdä jonkun pikku arvostelun tai klassikon Pelaajaan. En ole mikään kirjoittaja, joten tällaiset pikku välipalat olivat minulle mainio alku. Ja olihan se toki kiva arvostella ihan sivun voimin rakastamani pelisarjan uusin osa, eli Metal Slug 7.

Mutta täytyy sanoa, että oikein yllätyin, miten nopeasti kirjoittaminen ei ollutkaan se asia, minkä takia töissä viihdyin. Aloinkin saada alati enemmän jonkinlaista ammattiylpeyttä siitä, että homma toimii. Sitä minä siis täällä teen, pyörittelen pyöriä. Suunnittelua, seurantaa, ylläpitoa, ennakointia. Ja silloin tällöin myös päätoimittajan ajatusten lukua. Periaatteessa teen siis kaikenlaista, jonka putkeen menemistä ei huomaa, mutta jos jokin unohtuu, niin se kyllä huomataan. 😉 Ja paljon sähköpostien kirjoittamista. Laskin tuossa nopsaan, että olen nyt viiden kuukauden aikana lähettänyt ja vastaanottanut yhteensä noin 4 500 sähköpostia, jos roskaposteja ei lasketa. Täytyy pysyä ajan tasalla ja huolehtia että muutkin pysyvät.

Nyt kun virallinen osuus on saatu alta pois, mitäs muuta sitten olenkaan tehnyt? No, puhutaan vaikka peleistä.

Kaikkiruokainen

Kuten jotkut varmaan tietävätkin, olen keräilijä. Vanhimmat pelit taitavat olla vuodelta 1982 Vectrex-pelikoneelle, ja uusimmat ovat juuri niin uusia kuin viimeisimmät huippupelit. Ja siltä väliltä löytyy tuhatkunta peliä, noin 40:lle eri laitteelle.

Pääasiassa tulee kerättyä hyviä pelejä. Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta tarkoitan siis sitä, etten kelpuuta kaikkea tavaraa hyllyyni edes ilmaiseksi. Joko peli on yksi parhaista tai sitten se on osa jotain suurempaa keräilykokonaisuutta, muuten ei kokoelmiini pääse. Tällaisia suurempia kokonaisuuksia on esimerkiksi alkuperäinen N-Gage. Flopanneet laitteet ovat tietenkin aina kiinnostavia, ja useimmiten näille koneille on myös tullut varsin maltillisesti pelejä. N-Gagen jalanjälki pelimaailmassa onkin vain vajaat 60 peliä. Kyllä, vanhat N-Gage-puhelimet ovat pelikelvottomuuden huippuja, mutta toki suomalainen pelikone on mainio keräilykohde. Ja halpa myös, sillä itse laite ja yli puolet peleistä (osa vielä muoveissa) oli kasassa jo 100 euron jälkeen.

Mutta N-Gage on vain pikku läppä Nintendo 64 -keräämiseni rinnalla. NESillä konsolipelaaminen aikanaan alkoi, mutta Super Nintendon jälkeen iski jokin kumman aikuisuuspuuska ja olin tovin pelkästään pc-miehiä. Tänä aikana tuli toki hankittua hieman yleissivistystä ja pelattua Doomit ja Warcraftit, mutta oikeastaan peliharrastukseni puhkesi kukkaansa vasta kun hankin Nintendo 64:n ja sitä myötä pääsin kiinni Super Mario 64:ään ja Zelda: Ocarina of Timeen. Vanhat Nintendon konsolit tuli hankittua takaisin varsin pian tämän jälkeen, ja pikkuhiljaa mukaan lyöttäytyi myös muidenkin valmistajien konsoleita. Nintendo 64:llä on kuitenkin aina paikka sydämessäni – ja kiistatta myös olohuoneessani. Itse nikkaroimassani hyllyssä lepääkin nyt melkein kaikki julkaistut pelit (joita on reilut 400). Vain Japanissa julkaistuista puuttuu enää 20 ja länsimaisista peleistä vain kolme. Alla kuva näistä. Lisäksi löytyy 64DD-lisälaite sekä useita kymmeniä eri ohjaimia, lisälaitteita ja konsoleita. Tähtäimessä onkin omistaa maailman suurin Nintendo 64 -kokoelma, tosin en ole täysin varma, olenko sen jo saavuttanut. Saa lähettää linkkiä isommasta N64-kokoelmasta! 🙂

Gotta catch ’em all!

Vanhojen pelien pelaaminen ja kerääminen on palkitsevaa puuhaa, mutta keräilyvietti vetää kyllä nykypelienkin kanssa. Aina pitää hankkia Collector’s Edition, jos sellainen on julkaistu, ja näinä päivinä melkein jokaisesta merkittävästä pelistä sellainen tuleekin. Onkin hiukan sääli, että erikoissetit ovat niin yleisiä, niin määrältään kuin painoskooltaankin. Niissä on sitä erikoisuutta enää kovin vähän jäljellä, ja painoksetkin ovat niin isoja, että monesti tavaraa päätyy myös alelaarin täytteeksi. Piristävä poikkeus onkin MGS4:n setti, jonka saamiseksi piti oikeasti nähdä hieman vaivaa, ja niitä ei ole näkynyt kaupoissa enää aikoihin.

Yksi tuoreimpia peliostoksiani on niin ikään keräilypaketti, mutta ilmestyessään ne olivat selvästi harvinaisempaa herkkua kuin nykyään. En itse asiassa omista koko konsoliakaan vielä, mutta hankinta siis on Neo-Geo CD -konsolin japanilainen Art of Fighting 3 Limited Edition. Omistan kyllä Neo-Geon sekä kotikoneena että kolikkopelinä, CD-version hankkiminen ei vain ole vielä tullut eteen. Itse AoF3-pelinkin omistan jo entuudestaan, mutta tämä erikoispaketti vain oli pakko saada. Mukana on kovakantinen taidekirja, tarroja sekä kolikko, joka kuuluu eräälle tämän tappelupelin hahmolle.

Tässä tekemäni tuore video pelihuoneestani. Olen kihlattuni kanssa sopinut niin että hän ei koske olohuoneeseen mutta saa sisustaa muun kämpän kuten haluaa. Eikä yhtään koriste-esinettä olohuoneesta kyllä vieläkään löydy. 😉

Sama YouTubessa.

Katti

Hmmm… Mistä kaikesta blogatessa puhutaan?  No, kerrotaan vaikka tähän loppuun vähän taustatietoa kissastani. Hänen nimensä on Zelda, koska hän on melkoinen prinsessa, ja heillä molemmilla on oranssit hiukset. Ikää löytyy reilun vuoden verran.

Nyt kaikki luulevat, että en ole nörttiydeltäni pystynyt edes kissaa nimeämään pelimaailman ulkopuolelta, mutta puolustuksekseni voin sanoa, ettei se ollut minun ideani. Kihlattuni sitä ehdotti, en varmaan itse olisi edes kehdannut ehdottaa. Hän halusi jonkin erikoisen nimen kissalle, mutta myös jonkun, joka myös ilmentää meitä (tai minua). Teinkin siis listan kaikista naispuolisista pelihahmoista mitä keksin, ja Larojen, Samusten ja Peachien seasta löytyi Zelda.

Zeldalla on kaksi aivan eri persoonallisuutta. Toinen puoli nukkuu suurimman osan päivästä ja toinen puoli juoksee hulluna ympäri kämppää. Tämän jälkimmäisen puoliskon lempipuuhaa on ns. pelkoleikki, jota en ole muilla kissoilla ikinä nähnyt. Kissamme saattaa täysin provosoimatta kävellä sisään huoneeseen ja laittaa selkäkarvansa pystyyn, aivan kuin olisi nähnyt jonkin uhan. Kun sitten ottaa askeleen tätä kohti, se lähtee karkuun hauskan marmatuksen kera. Pelkoleikkiä voi leikkiä kahdella tavalla, joko jahdaten kissaa huoneesta toiseen, tai sitten juosten itse karkuun, jolloin kissa seuraa perässä ja aina joka välissä ”pelästyy” eli nostaa karvat taas pystyyn. Kyse ei siis mistään oikeasta pelosta voi olla, koska se seuraa itse perässä, vaikka ihmiset juoksevat karkuun.

Erikoista on myös kissan ruokavalio, sillä se ei esimerkiksi suostu syömään jauhelihaa, mutta mansikkahillo kyllä kelpaa. Myös kirpeän omenan ja salmiakin makuisten tikkareiden nuoleminen on suurta herkkua.

Alla kuvia Zeldasta, ensin kuva hänestä nukkumassa kolikkopelini päällä, ja toinen kuva kesken leikkien. Tuo täysin demoninen ilme on tosin pelkkä illuusio, Zelda oli kesken pelkoleikkien juuri räpäyttämässä silmiään tai jotain. 🙂

Peli auki

No niin, nyt on ensimmäinen blogi plakkarissa. Seuraavaksi blogaa varmaankin taas joku muu kuin Puha, mutta kyllä minäkin vielä joskus palaan!

Palautetta saa antaa: haluatteko enemmän vai vähemmän juttua toimistolla olemisesta, retroilusta – tai kissoista? 🙂

Lisää luettavaa