Lukeuduin niihin, jotka pelkäsivät kotimaisen toimintasankarin paluun turmeltuvan ulkomaalaisten kehittäjien käsissä. Max Payne 3:n nyt itsekin läpipelanneena voin todeta Rockstarin hoitaneen homman kotiin yllättävän hyvin, vaikka Maxin uusi ilme, väriloisteisempi pelimaailma ja sarjakuvaruutujen puute alkuun hämmensivätkin. Sen sijaan pelimekaniikallisesti kuljetaan melko uskollisesti Remedyn edellisosissa viitoittamalla tiellä, joka on nykypäivän räiskintöihin verrattuna vanhan koulukunnan meininkiä.
Juuri tämä piirre herätti itsessäni pelaajana pitkään uinuneita tuntemuksia.
Ensinnäkin nykyräiskintöjä pelatessa oman pelihahmon kuoleminen on kasvavissa määrin tuntunut rasittavammalta ja rasittavammalta. Ajatus siitä, että peli heittäisi minut taaksepäin ja joutuisin pelaamaan samat kohtaukset uudestaan, on tuntunut tuskastuttavammalta ajatukselta yhä useammassa räiskinnässä. Tämä siitä huolimatta, että välietappeja on nykyään ripoteltu erittäin tasaiseen tahtiin. Onko minulla jokin asennevamma vai olenko taantunut lopullisesti?
Ilmeisesti en, sillä Max Payne 3:ssa kuoleminen ei ärsyttänyt tippaakaan. Kuoleminen on pelin vanhan koulukunnan tyylin mukaisesti täysin normaalia. Pelissä ei ole lainkaan uusiutuvia energioita, vaan Maxin kestokykyä kohennetaan aiempien osien tapaan pillereitä popsien. Tiedän epäonnistumisten vaaran olevan todennäköisempi ja rangaistuksen olevan pahimmassa tapauksessa tuntuvankokoinen taaksepäin harppaus. Miksi tämä ei häiritse minua? Onko tämä hyvä vai huono asia?
Useimmissa nykyräiskinnöissä pelaajille halutaan antaa mahdollisimman yhtenäinen pelikokemus, jossa eteneminen on sulavan soljuvaa. Pelien nykyisin odotetaan olevan sen verran sujuvia, ettei jumiutumisia ja tuskastumisia pitäisi syntyä. Tämän takia pienet epäonnistumiset voi kuitata syöksymällä suojaan, mutta kuolemaan johtavat suuremman epäonnistumiset rasittavat. Näissä tilanteissa en myöskään tunne oppivani mitään.
Vanhan koulukunnan peleissä kuolema toimii rasitteen sijaan motivaationa, näin myös Max Payne 3:ssa. En voi kuitata pienintäkään epäonnistumista olankohautuksella, ja odottaa hetken verran suojassa, että peli jatkuu ilman sen kummempaa vaivannäköä eteenpäin. Huomaan jo pelin puolessa välissä taitojeni kehittyneen selkeästi paremmiksi kuin monessa muussa nykyräiskinnässä. Tajuan kaivanneeni tätä tunnetta. Ei Max Payne 3 sentään mikään Dark Souls ole, mutta periaatteet ovat sama. Olet valmistautunut kuolemaan ja olet valmistautunut oppimaan virheistäsi.
Myös energiaa palauttavien pilleripurkkien etsiminen herätti nykyään harvoin kohtaamani tunteen. Haluan todenteolla tutkia kenttiä, sillä nyt se on toden teolla tarpeen. Itseäni ei kenttiin ripoteltujen piiloesineiden kerääminen motivoi kuin hyvin harvoissa peleissä, mutta energiapakkausten etsiminen onkin näköjään herättänyt mielenkiintoni maailmankolkkien koluamiseen myös räiskeessä. Max Payne 3:ssa tunnen ympäristöni huomattavasti paremmin ja osaan samalla hyödyntää sitä eri tavoin.
Haluaisin näiden tunteiden heräävän jälleen yhä useammissa räiskinnöissä.