Loppuvuosi on ollut suurten studiokauppojen aikaa. Merkittävin on luonnollisesti Microsoftin solmima sopimus ZeniMax Median omistuksesta, jolla se sai napattua portfolioonsa muun muassa Bethesdan, id Softwaren ja Arkanen hitit. Toinen huomionarvoinen peluri on Take-Two, jonka tuorein hankinta on maineikas brittiläinen autopeliveteraani Codemasters.
Valtavan rahakkaita kauppoja on juhlittu mediassa ja pelaajien keskuudessa suurina onnistumisina studioiden näkökulmasta, ja totta on, että niillä on potentiaalia poikia hyviä asioita kaikille osapuolille. Suurten julkaisijoiden tarjonta laajenee, ja studiot saavat nauttia taloudellisesta vakaudesta ja mahdollisesti aiempaa laajemmasta näkyvyydestä. Myös pelaajat hyötyvät. Esimerkiksi ZeniMax-kaupan odotetaan tuovan uudet Doomit, The Elder Scrollsit ja Falloutit osaksi Xboxin harvinaisen huokeaa Game Passia heti julkaisupäivänään.
Suuren emoyhtiön tuki ei kuitenkaan ole pelkkä siunaus, vaan se tuo mukanaan velvollisuuksia, joiden kanssa itsenäisempien studioiden ei tarvitse painia. Kun peliprojekteissa on kiinni merkittäviä summia jonkun muun rahaa, ovat odotuksetkin suuret. Vapautta ottaa riskejä saattaa olla loppupeleissä jopa vähemmän kuin riippumattomalla toimijalla. Emoyhtiön kulttuuri ja asenteet periytyvät, mikä vaatii totuttelua sekä kehittäjiltä että pelaajilta. Esimerkiksi Take-Twon tuloista miltei 60 prosenttia on peräisin mikromaksuista, ja on täysin realistista olettaa, että niitä nähdään tästedes enemmän myös Codemastersin peleissä.
Niin karulta kuin se kuulostaakin, suurempaa herraa palvellessaan studio on lopulta vain osa jättiyhtiön taloudellista koneistoa – toisin sanoen korvattavissa. Pelialan historia on täynnä esimerkkejä studioista, jotka on päädytty laittamaan kannattamattomina lihoiksi vain muutamia vuosia kauppojen jälkeen. Emme toki voi tietää, olisivatko vaikkapa EA:n teurastamat Bullfrog tai Westwood pärjänneet pidemmän päälle omillaan, mutta niiden kohtaloa on vaikea olla laittamatta ainakin osittain omistajanvaihdoksen piikkiin.
Voi hyvin olla, että olemme hieman turhankin kovia maalailemaan kauhukuvia muutaman otsikon perusteella, mutta huoli pelialan luovan ja taloudellisen vallan kiihtyvästä keskittymisestä on todellinen. Kenties kylmäävintä tässä kyydissä on se, ettei tavallinen pelaaja voi kuin seurata sivusta kynsiään pureskellen, kun veteraanistudioita ja klassikkosarjoja heitellään omistajalta toiselle kuin hernepusseja. Kuka on seuraavana vuorossa?
Johanna Puustinen,
Pelaaja-lehden päätoimittaja
Pääkirjoitus on julkaistu nyt kaupoissa olevassa Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 217.