Kirjoittaja on Pelaajalehti.comin rekisteröitynyt käyttäjä, eikä kuulu Pelaaja-lehden toimitukseen. Kirjoittajan mielipiteet tai näkemykset eivät edusta H-Town Oy:n tai Pelaajan virallista linjaa.
Retro on aina muodissa. Netti suorastaan pursuaa vanhoille peleille omistettuja keskustelufoorumeita, videoita ja kauppapaikkoja. Itseään kunnioittava pelaaja muistelee mielellään takavuosien ikivihreitä klassikoita, joille ainutkaan uutuus ei voi vetää vertoja. Minäkin olen luonteeltani nostalgiaan taipuvainen, joten liityn mielelläni vanhojen hyvien aikojen muisteluun. Voisi jopa kärjistetysti väittää, että peli muuttuu kiinnostavaksi silloin, kun se on jo kadonnut kauppojen hyllyiltä.
En kuitenkaan ole sitä pioneerisukupolvea, joka aikoinaan kärvisteli Commodore 64:n parissa tai puhalteli kahdeksanbittisen Nintendon pelikasetteihin. Ehei, olen syntynyt vuonna 1992. Ensimmäinen kosketukseni videopelaamiseen tapahtui viisivuotiaana, kun Rovaniemen keskussairaalan lastenosastolla kouraani iskettiin Nintendo 64:n kolmihaarainen ohjain. Ja mikäpä olisikaan räjäyttänyt pikku-Vulpesin tajunnan paremmin kuin Super Mario 64? Katkennut reisiluu katosi mielestä välittömästi, kun pääsin loikkimaan valtavassa linnassa tai pommien täyttämällä taistelukentällä. Onneni jäi lyhyeksi, sillä perheeseemme ei hankittu pelikonsolia vielä pitkiin aikoihin. Seuraavat vuodet kuluivatkin kavereiden luona Pleikkarin ja Nintendo 64:n uutuuspelien äärellä, ennen kuin sain ensimmäisen oman pelilaitteeni. Joululahjakääreistä paljastui violetti pelikuutio. Tuon toteaminen saa minut tuntemaan itseni melkoiseksi junnuksi.
Vasta teini-ikäisenä aloin aktiivisemmin pelailla vanhoja pelejä. Syynä tähän oli ilman muuta Wiin Virtual Console, jonka avulla pääsin tutustumaan moniin vanhoihin peleihin, joista olin aiemmin ainoastaan lukenut lehdistä ja netistä. Lylat Wars, A Link to the Past, Super Mario World, Donkey Kong Country 2...Virtual Consolen valikoima nosti Nintendon pikku lelukonsolin arvoa silloinkin, kun uutuuspelien virta tyrehtyi. Olen edelleen sitä mieltä, että Virtual Console oli yksi Wiin tärkeimmistä ominaisuuksista.
Virtual Console toimi ikään kuin porttihuumeena kovempiin aineisiin. Vaikka se onkin mahtava palvelu, puuttuu valikoimasta monia ikonisia julkaisuja. Esimerkiksi Disneyn lisenssipelit ja monet Raren luomukset loistavat poissaolollaan. Koska en perusta laittomista latauksista, päätin metsästää käsiini vanhoja konsoleita ja pelailla oikeilla kaseteilla, kuten aito retroharrastaja tekisi! Aluksi oli kuitenkin suuri kynnys kuluttaa vähäisiä ropojani aatamin aikaisiin masiinoihin ja hämähäkinseitissä velloviin kasetteihin. Ehdin jo etukäteen pohtia, olinko heittänyt rahani hukkaan... Mutta kun televisiohyllyn alle ilmestyi itseäni iäkkäämpi kahdeksanbittinen Nintendo, epäilykseni vaipuivat historiaan!
Viimeisen vuoden aikana olen hankkinut laitteelle yli tusinan verran pelejä, jotka ovat olleet myös ahkerassa käytössä. En nimittäin halua olla mikään keräilijä, joka vain hamstraa harvinaisuuksia hyllynsä koristeeksi. Tarkoitukseni on PELATA, ja näin tosiaan teen. Tuorein retro-ostokseni on legendaarinen Super Nintendo Entertainment System. Samaan aikaan kun ihmiset hypettävät seuraavaa konsolisukupolvea pilvipeleineen ja sosiaalisine verkostoineen, minä mätän Starwingiä ja nautin köykäisestä grafiikasta täysin rinnoin! Olen valehtelematta viettänyt tänä vuonna enemmän aikaa retrojuttujen kuin kuumimpien uutuuksien äärellä. Kävin jopa kähveltämässä naapurin mummolta itselleni kuvaputkitelkkarin, jotta kokemus olisi mahdollisimman autenttinen!
Minulle tällainen retropelaaminen on kuin retki suureen tuntemattomaan, sillä suuri osa tuon aikakauden peleistä on minulle tuttuja ainoastaan maineensa perusteella. Kuten aiemmin totesin, olen 3D-aikakaudella varttunut, joten mitään lapsuudenmuistoja näihin pikseleitä viliseviin muinaismuistoihin ei liity. Ehkä juuri etsimisen, löytämisen ja tutustumisen riemu antaa meikäläiselle isoimmat sävärit. Samalla olen innostunut väsäämään youtubeen videoita, joissa esittelen ja fiilistelen ikivanhoja pelejä. Harrastus siis ruokkii toisia harrastuksia!
Tietenkin tällaisesta nauttiminen vaatii oikeanlaista asennetta. Ja ehkä hieman liian innostunutta suhtautumista videopeleihin. En nimittäin jaksa uskoa, että silloin tällöin Gran Turismoa ja Battlefieldiä pelaava Pentti Perusjätkä jaksaisi innostua viime vuosituhannen klassikkoteoksista. Minulle haastavat ja vaatimattoman näköiset tasoloikat tarjoavat kuitenkin vähintään yhtä paljon viihdettä kuin nykyajan laskelmoidut ja vakavat AAA-spektaakkelit.
Jokainen peli on laadustaan riippumatta aikansa tuote, joten sellaisen pariin heittäytyminen on kuin matkustaisi menneisyyteen. Siksi suosittelen retropeliharrastusta kaikenikäisille. Parrakkaat keski-ikäiset nörtit saattavat vierittää niiden parissa nostalgian kyyneleitä... Ja me nuoremmat voimme kenties oppia jotain tärkeää rakkaasta harrastuksestamme.
- Vulpes Arctos
Jos haluat saada oman tekstisi julkaistua Pelaajalehti.comin Blogit-osiossa, rekisteröidy sivustolle ja lue julkaisuohjeet täältä.
Kommentit
Hienoa kyllä että ihmisiä kiinnostaa Vanhat Kunnon Pelit vaikka ei niihin lapsuuden muistoja yhdistä. Täytyy toivoa että sokea CoD sukupolvi varttuessaan tajuaa että menneisyyden pelit voivat olla hyvinkin viihdyttäviä.
Huvittavaa muuten kun mainitsit videossa että kaljoitellessa menee Turtles 2 hyvin, kun ei sitä mitään ylimääräisiä nautintoaineita penskana tarvinnut että pelistä kavereiden kanssa nautti.
Mahtaako pikku-Vulpes muistaa että sarjan nimi oli täällä Suomessakin Teenage Mutant Hero Turtles? Eihän siinä alkuvalikossa ollut siis mitään poikkeavaa. ;)
Hyvä dokkari.
Meikäläiseltä Dreamcast vielä puuttuu, vaikka onkin mahdottoman houkutteleva laite! Omasta näkökulmastani se on jo aivan selvää retroa, etenkin koska se on niin harvinainen ja pelaajien arvostama masiina. Ja pelivalikoimaltaankin se on selvästi klassinen, paljon arcadekäännöksiä ja ysärihenkisiä videopelejä. Pitääkin Nintendo 64:n jälkeen metsästää käsiini DreamCast!
NES-pelit ovat kieltämättä yleensä sellaista kamaa, että niistä nauttiminen vaatii paljon ymmärtäväisyyttä ja kärsivällisyyttä. Usein pelkkään pelikäyttöön ne ovat ylihinnoiteltuja, vaikka poikkeuksiakin on, esim DuckTales, Super Mario Bros. 3 ja niin edelleen. Super Nintendoa ja MegaDrivea voinkin sitten suositella lämpimästi ihan vain pelaamista varten, niiden pelien kanssa ei lähde järki ja hiukset päästä. Ja mitä GameCubeen tulee... Suosikkikonsolini ikinä. Ikävää vain, että pelikuution huippupelit tosiaan kustantavat nykyään melkein saman verran kuin uutuuspelit. Vielä muutama vuosi sitten niitä sai polkuhinnoilla pitkin nettiä.
Olen kanssasi hieman samassa tilanteessa. Itsekkin olen syntynyt 1992. Pelaamiseen tuli tutustuttua varsinaisesti vasta 2000-luvun alkupuolella hieman GBA:n ja Xboxin julkaisun jälkeen. Jotenkin onnistuin ohittamaan PS1:n aikoinaan ja tuskin edes tiesin mistään videopeleistä ennen kouluikää ja vuosituhannen vaihdetta.
Itselläni retroilu on lähinnä koostunut Segan Dreamcastin hankinnasta pari vuotta takaperin. No joo, voihan ajatella, että Dreamcastin kanssa retroilu on vähän sama asia, kuin PS2:lla pelailu, mutta kyseessä on kuitenkin viime vuosituhannen puolella julkaistu konsoli, jonka peleissä ikä näkyy joskus positiivisesti, joskus negatiivisesti. En edes tiedä mikä varsinaisesti johti laitteen hankintaan, mutta halpa hinta (myös pelien kohdalla) ja traaginen historia aivan varmasti vaikuttivat. Eipä oikeastaan koskaan muulloin joka suhteessa erinomaisesti suunniteltu konsoli ole "kuollut" ennen aikojaan, tosin tähän syynä oli ennemmin Segan rahojen loppuminen, koska laitteen myyntiluvut eivät olleet niin surkeat kuin usein luullaan.
Useinhan tosiaan taitaa olla niin, että vanhoja pelejä edelleen pelaavat ja niistä keskustelevat taitavat olla tyyppejä, jotka pelasivat näillä (nykyään) vanhoilla konsoleilla lapsuudessaan ja nuoruudessaan. On mukava nähdä, että en ole ainoa, joilla puhtaasti nostalgia ei ole ainoa syy enemmän tai vähemmän vanhojen pelien pelaamiseen. Itseäni on aina kiinnostanut näin historian opiskelijana myös pelien historia ja siihen on tullutkin syvennettyä viime aikoina, vaikka monet aivan vanhimmat pelit ovatkin jääneet itse pelaamatta. Pelien historiaan on myös tutustuttanut, kuten varmasti monenkin muun kohdalla, Angry Video Game Nerdin videot ja tämän jälkeen moni muukin Youtube-kanava.
Tarkoituksena on jossain vaiheessa hankkia Dreamcastia vanhempiakin konsoleita, mutta nykyinenkin backlog on niin iso, että siihen menee kyllä vielä aikaa. Super Nintendo ja Mega Drivea vanhempiin konsoleihin tuskin kosken. NES-peleistä suurin osa vaikuttaa nykynäkökulmasta liian vanhentuneilta ja vaikeilta. Tallennusmahdollisuuden puuttuminen ja takaisin alkuruutuun johtava game over elämien loputtua hirvittävät. Uusimmista konsoleista Gamecube kiinnostaa kovastikkin, mutta monien pelien hinta on hämmästyttävän korkea ja nousee edelleen.
Luettuani tajusin että blogin olisi voinut tiivistää näihin viimeisen virkkeen sanoihin...
Hieno lause ja todella jotain mitä kannattaa miettiä. Vanhoilla konsoleilla vanhojen pelien pelaaminen ei todellakaan ole vaan elitistien nostalgian perään itkemistä vaan sillä voi olla todellakin myös opettavaista vaikutusta elämään jos pitää videopelaamista muunakin kuin motorisena ajantappoviihteenä. Itse olen pelannut futista nelivuotiaasta asti ja voin kertoa että viimeiset parikymmentä vuotta olisivat olleet lajin parissa sangen tylsiä jos olisin vain monotonisesti potkinut palloa eteenpäin ottamatta esim. selvää lajin historiasta, vanhoista klassisista matseista ja pelaajista jne.
Kulunut klisee "eipä olisi tätä peliä tullut ellei peli X olisi vuosia sitten tehnyt niin ja näin" ei ole todellakaan mikään mainoslause.
Juu, kyllähän Dreamcast kieltämättä retrokonsoli nykyään on. Muistaakseen Kaitila jossain castissa mainitsi, omasta mielestäni hyvin, retropelin määritelmäksi sen, että konsolia/pelejä sille ei enää valmisteta.
Joo harvinainenhan Dreamcast on siinä mielessä, että se on laajasti unohdettu ja aliarvostettu laite. Mutta kuten mainitsin niin konsolin saa käytettynä tätä nykyä hyvinkin halvalla. Samoin suuri osa peleistä on halpoja, vaikka poikkeuksiakin toki löytyy. PAL-pelikotelot ovat tosin helposti särkyviä, mutta toisaalta ne näyttävät omaperäisen sinisinä hyvältä hyllyssä ja ainakin ebaysta niitä saa halvalla uusia.
Pelivalikoima on tosiaan hyvin arcadehenkinen: Segan arcadekäännökset, tappelupelit ja arcadekaahailut ovat merkittävässä osassa laitteen pelikirjastoa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on muuten se, että poikkeuksellisesti Euroopan pelivalikoima lienee parempi kuin Pohjois-Amerikan vastaava. Rapakon toisella puolella ei nimittäin koskaan julkaistu mm. Shenmue 2:ta (Only on Xbox), Rezia ja Headhunteria.
Laitteen ylistetyimmistä peleistä löytää helposti listaa ympäri internetsiä, mutta mainitaan nyt Shenmue 2, joka on mielestäni laitteen paras peli. Shenmue 2 parantaa joka osa-alueella edeltäjästään, rytmitys on parempi ja tarina pääsee vauhtiin. Shenmue 1 (tsekkaa soundtrack!!!) on täysin Ainuitlaatuinen kokemus: pelin rytmitys on aivan tarkoituksellisesti päin mäntyä, maailman yksityiskohtaisuus vielä tänäkin päivänä huikea ja grafiikat jotain käsittämätöntä vuonna 1999 julkaistulle pelille. Varoitus: ei sovellu kaikille!
Noh, mainitaan vielä hyvät RE2 ja RE3 käännökset, jossa pleikkariin verrattuna mm. parannetut grafiikat. Eikä pidä unohtaa RE: Code Veronicaa, joka on alunperin täysin Dreamcastille suunniteltu, se oikea RE3, joka on mielestäni klassisista Resident Evileistä se paras. Unohdettu on Headhunter, joka on mielenkiintoinen sekoitus Metal Gear Solidia ja Resident Eviliä.
En ole tappelupelien suurkuluttaja, mutta Soul Calibur toimii ja grafiikat ovat Shenmuen tapaan aivan huikeat vuodelle 1999. Sonic Adventuret eivät mielestäni ole ikääntyneet kovinkaan uljaasti, tosin kakkonen selvästi paremmin. Taas pitää sanoa, että Sonic Adventuren kohdalla pelin grafiikat vuoden 1998 (!) pelille ovat loistavat. Miettii, että samana vuonna tuli esim. MGS1... erinomainen peli, mutta graafisesti eri vuosituhannelta, lähes kirjaimellisesti. :D
Jos nyt jotain kritiikkiä heittää pelivalikoimaan suuntaan, niin se, että valikoima on jossain määrin rajallinen, koska laitteen elinikä jäi suht lyhyeksi. Tämän lisäksi suuri osa laitteen peleistä on julkaistu muille konsoleille, myös HD-versioina. Tosin lukemani perusteella monen Dreamcastille alunperin tulleen pelin paras versio on edelleen Segan laitteella.
Mainitaan lopuksi vielä lisälaitteista: jos haluaa 480p kuvaa (joita suurin osa peleistä tukee), joka näyttää varsin hyvältä HD-telkkarissa, niin kannattaa ostaa VGA-box. Ongelmana tosin on se, että hintaa on n. 40e ja jos TV:ssä ei ole VGA porttia, niin täytyy hankkia vieläkin kalliimpi HDMI-convertteri (näin jouduin itse tekemään). Muistikorttien tallennustila on muuten suht pieni, koska niissä on kaikenlaisia muita ominaisuuksia, mutta niitä saa käsittämättömän halvalla muoveissa ainakin Amazonista.
Ai niin, yksi Dreamcastin mielenkiintoisimmasta ominaisuuksista on se, että laitteen kopiosuojaus on surullisenkuuluisan heikko. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esim. emulaattoreita ja homebrewtä saa toimimaan ERITTÄIN helposti. Hyvä asia tämä on siinä mielessä, että importit saa toimimaan kuin itsestään ja pelejä voi polttamalla kokeilla ennen oikean version ostamista.
Meinasin tässä jo alkaa pyytämään sitä, että kun ostat Dreamcastin, niin tule kertomaan tunnuksesi, mutta sitten tulikin mieleen, että aikaansa edelle olevista ominaisuuksista huolimatta, ei Dreamcastissa sentään account-systeemiä ollut. :D
Tästähän tuli kunnon Dreamcast-romaani... TL;DR? Taisin vähän innostua. :P
Mikähän mahtaa olla syynä? Third-party ym. pelien heikko menestys? Pelit lähteneet tosiaan yhtäkkiä nousuun? Ehkä hamassa tulevaisuudessa Gamecuben tulo Virtual Consoleen auttaa... no joo, tuskin.
Tosi kiva blogi hei!
Retro on ihan kiva, vaikka pitkään jo suhtautunut siihen aika kaksijakoisesti. Itse kasvoin penskana pääasiassa pc-pelien parissa ja tänä päivänäkin ysäriltä ovat lämpimään muistoon jääneet pelejä (ja pelisarjoja) kuten mm. Doom, Quake, Duke Nukem (1 ja 3D), Commander Keen, Death Rally, Rayman (1) ja Jazz Jackrabbit. Sekä olin myös "onnistunut" hyvin välttämään nämä Segan ja Nintendon retrokonsolit (ja niiden pelisarjat) ihan tähän päivään asti ja vasta ensimmäinen oma konsoli oli vuosituhannen vaihdettua PSone (kyllä, juuri se mini-versio). Tosin olin saanut paaaljon sitä ennen (90-luvun keskivaiheilla?) jo sukulaisilta NESin ja muutaman pelin käyttöön. Eipä kuitenkaan tullut koskaan hinguttua pelejä sille, sillä silloin ne muutamat olivat ihan tarpeeksi viihdyttäviä. En muistaakseni koskaan pyytänyt esim. N64:ää tai Megadriveä.
Viimesinä vuosina kuitenkin pelit ovat olleet sen verran laadukkaita teoksia ja enemmän kuin ennen vanhaa, ettei retropelejä enään ole pahemmin ikävä vaan saa nauttia laadukkaista peleistä. Myöskin innostuin peleistä kunnolla vasta (toki sitä pikkusenakin pelaili julmetusti, mutta kiinnostus pienempää) oikeastaan ps2-aikakaudella.
Konsolipelaajaksi aloin vasta siirtymään tosiaan tuolloin ps1:n saatuani, 2000-luvun alkupuolella. Ja alkoihan "oma" tietokonekkin jäämään jo nykyisestä pc-meiningistä kokoajan jälkeen. Tämä näkyy ihan nykypäivänäkin, kun tämän hetken pc pyörittää maksimissaan suunilleen viime sukupolven pelejä.
Sen tunnustan, edelleenkin, että SNES on omasta mielestäni se Nipan mielenkiintoisin konsoli ja pelinä SMB3 on (edelleenkin) paras "Nintendo-peli". Ja onhan all-time suosikkipeli FF VII, niinkin vanha kuin -97.
Vaikka itsekin vielä melko nuori olen, on retroilu jo alkanut kiinnostaa ehkä liikaakin (kiitos vaan Kaitila =p). Ennen ensimmäistä konsoliani (Gamecube) julkaistuja pelikonsoleita on kertynyt jo kymmenkunta, mutta onneksi sentään kohtuuhinnoilla ympäri Eurooppaa. Kuten hienossa blogissa mainittiinkin, on retropelaaminen oiva tapa saada käsitys männävuosien peliteollisuudesta, ja uusista innovaatioista. Joku voisi jopa väittää, että retropelit ovat keskimäärin parempia kuin nykyiset, mutta jätän sen väliin, sillä en halua vihaista väkijoukkoa perääni.
Eihän pelaajan tarvitse keski-ikäinen olla, saati parrakas, että voi nauttia nostalgiasta. Minäkin palaan silloin tällöin mielelläni oman "lapsuuteni" lempipeleihin, kuten Midtown Madness, LoZ: Majora's Mask ja Pokémon. Kirkkain hohto on ehkä kadonnut, mutta lapsen mieli on muovannut pysyvästi Lontoon, Clock Townin ja Hoennin kiehtoviksi paikoiksi seikkailla.
Lisäksi voisi mainita, että retropelit voisivat olla hyvä oppikeino myös pelikehittäjille, sillä esim. kamerakulmissa ja dialogissa on havaittavissa lievää käänteisevoluutiota. Hassua että tuollainen pääsee unohtumaan. Oh well.
Miellyttävää, vilpitöntä tekstiä kiitos. Muuten...voin olla väärässä, mutta käsitin rivien välistä, että yhdistät parrakkaat keski-ikäiset Commodore 64 aikakauteen. Ei tässä nyt vielä niin vanhoja olla. Olen 34v ja Commodore 64 on se mikä aloitteli meikän peliharrastusta ennen kuin Nintendo 8-bit räjäytti tajunnan. Sen lisäksi aloitin Commodorella jotain 9v ikäisenä, mikä on varsin myöhään kun vertaa nykyajan lapsiin. Vinkki 8-bittiselle: JOURNEY TO SILIUS.
Hieno teksti, muistuu omat kokemukset monessa kohtaa mieleen. Itse kun olen syntymävuodeltani sitä luokkaa, että missasin nesin, snesin ja 90% N64:stä, niin on tullut sitten jälkeenpäin korjailtua tilannetta. Ensimmäinen konsolini oli kanssa Gcube(historian aliarvostetuin konsoli), jonka sain eskarin aikana. Pari vuotta sen jälkeen jokin ihme napsahti päässä, ja pitkään säästetyillä viikkorahoilla hommasin keltaisesta pörssistä kuusnipan, jossa mukana tuli mm. Mario 64 ja Ocarina of Time. Ja voi että niitä tuli hakattua! Tilanteen viimeisteli se, kun pikkuveljen kaveri halusi eroon super nesistään ja kaikista peleistä, niin antoipa koko roskan meille ilmatteeksi XD Näin ollen itseni ei ole tarvinnut koskea latauspalveluihin kuin pari kertaa, mutta ymmärrän niiden luotettavuuden ja helpon käytön tuomat houkutukset. Pääasia on että klassikot ovat kansan saatavilla.