Supersankarit ovat nyt – tai pitäisikö sanoa edelleen – pinnalla. Elokuvayhtiö Marvel Studiosin hittitehtaan liukuhihnalta on vuoden 2008 Iron Manista lähtien tullut kassamagneetteja nopealla tahdilla, ja Marvelin pahin kilpailija DC on yrittänyt myös vastata huutoon omalla elokuvauniversumillaan, vaikkei se olekaan saanut osakseen samanlaista ylistystä, kuin Marvel.
Supersankaribuumin vaikutus on nähty myös videopeleissä. Ensimmäinen DC:n tai Marvelin lisenssiin pohjautuva supersankaripeli julkaistiin toki jo vuonna 1979, kun Superman ilmestyi Atari 2600:lle, ja myös lisenssittömiä pelejä, kuten inFamous-sarja, on tehty. Nyt pelit ovat kuitenkin, kiitos elokuvien menestyksen, todella kirkkaassa valokeilassa. Marvelin Spider-Man nousi vastikään Yhdysvaltojen kaikkien aikojen myydyimmäksi supersankaripeliksi ohi Batman: Arkham Cityn, Marvel Ultimate Alliance 3: The Black Order julkaistiin juuri Nintendo Switchille ja ensi vuonna saapuu väsyneillä hahmomalleillaan E3-messuilla kohua nostattanut Marvel’s Avengers.
Videopelit ovatkin ehkä jopa se paras mahdollinen tapa kertoa supersankaritarinoita. Ne hyödyntävät meidän omia haaveitamme. Kukapa meistä ei olisi joskus uneksinut omista supervoimista? Itse odotan välillä vieläkin sitä hämähäkinpuremaa, joka tekisi minusta Suomen oman Hämähäkkimiehen. Videopeleissä tämä on mahdollista. Me voimme olla unelmiemme supersankareita poistumatta kotisohvalta.
Kun pelaan Spider-Mania ja heilahtelen seittieni varassa kauniisti mallinnetun Manhattanin katoilla ja rakennusten välissä, en voi olla nauttimatta olostani. Adrenaliini pumppaa korvissa, kun hyppään Avengers Towerin katolta ja syöksyn kohti katua vain heilauttaakseni itseni viime hetkillä takaisin yläilmoihin. Kaikki on tehty niin vaivattomaksi, että ohjaimen kanssa ei joudu painimaan lainkaan. Pysäyttämättömän liikkeen ja ketteryyden tuntu välittyy ruudun toiselle puolelle niin hyvin, että uppoan väkisinkin pelin maailmaan. Tuntuu siltä, kuin itse olisin Hämähäkkimies.
Harmillisesti näin ei ole monien aikaisempien yritysten tapauksessa ollut. Pelien laatu on usein seissyt vastaavanlaisen tunteen tiellä ja muutamaa valopilkkua lukuun ottamatta supersankariseikkailut ovat jääneet pääasiassa keskinkertaisiksi tai jopa keskinkertaista huonommiksi lisenssillä ratsastaviksi mössöiksi, kunnes kriitikoiden ylistämä Batman: Arkham Asylum mullisti koko genren, poikien myös jatko-osia. Sarjan pelillisiä ominaisuuksia lainattiin myöhemmin Spider-Maniin.
Tärkeää Arkhamin ja Spider-Manin menestyksessä on, että peli ei ole pelkästään isolla nimellä mainostava tuote. Molemmat pelit on tehty huolella ja rakkaudella ennen kaikkea toimiviksi peleiksi, jotka eivät välttämättä vaadi kuuluisaa supersankaria päätähdekseen. Lisenssi on liimattu vahvan pohjan päälle taidokkaasti ja sitä on hyödynnetty tavalla, joka tarjoaa pelaajalle sen kokemuksen, jonka supersankaripeli voi parhaimmillaan tarjota; saat itse olla supersankari. Pelaaja upotetaan niin taidokkaasti pelin maailmaan, että tuntuu melkein siltä, kuin ohjain katoaisi välistä.
Mikään muu median muoto ei pysty tarjoamaan hyvin tehtyjen pelien kaltaista supersankarikokemusta. Nautin sekä sarjakuvista että elokuvista, mutta vain videopeleissä pääsen itse singahtelemaan seittien varassa New Yorkin katujen yläpuolella tai liitämään Gothamin yössä. Legendaarisen sarjakuvakirjoittaja Grant Morrisonin sanoin: me olemme nyt itse sankareita, ja voimme nähdä maailman heidän silmillään.
Teo Scheepstra