Aika multaa muistot
Kommenttiosio on Pelaajalehti.comin viikoittainen blogi, joka pui tuoreita uutisotsikoita pelialan sekatyöläisen lähes pöyristyttävän subjektiivisesta näkökulmasta.
Jokainen pidempään harrastuksensa parissa viihtynyt pelaaja tietää, kuinka lokoisat oltavat nykypäivän nörteillä on. Graafisen realismin saralla on päästy jopa konsoleilla lähes naurettavaan pisteeseen, ja teknologian kehittyessä ja monimuotoistuessa myös pelimekaaninen luovuus pääsee kukkimaan yhä vapaammin. Huikeista harppauksista huolimatta on kuitenkin olemassa tietty joukko luomuksia, joille futuristisimmatkaan virtuaalikokemukset eivät voi koskaan vetää vertoja: lapsuuden lempipelit.
Koska itse tartuin ohjaimeen ensi kertaa vasta 90-luvun loppupuoliskolla, olen monien Marion kasvattamien ystävieni sijaan pikemminkin pahamaineista Crash Bandicoot -sukupolvea. Päiväkoti-ikäiselle punertavan pussimäyrän seikkailut olivat elämää suurempia, ja vaikka hahmo ei ole pärjännyt urallaan aivan putkimiespartnerinsa lailla, on niillä erityinen paikka sydämessäni. Ei siis liene yllättävää, että juuri julkaisupäivän saaneille uusioversioille ensimmäisistä Crash-peleistä on jo varattu rako hyllystäni.
Tässä vaiheessa tekstiä lukevien kyynikoiden sormet alkavat syyhytä. Joka ikinen uusintajulkaisu kohtaa julkista vastustusta äänekkäältä vähemmistöltä: eiväthän mitkään ikivanhat yritelmät voi millään olla niin hyviä kuin fanipojat antavat ymmärtää. Aika on jo ehtinyt ajaa niistä ohi, ja jälkeen on jäänyt vain kasa kullattuja muistoja huomattavasti todellista paremmasta ulkoasusta ja kekseliäämmästä pelikokemuksesta.
Myönnän, että epäilyksen häivähdys tuntui Crash-julkistuksen aikana myös omassa sydämessäni. Tein kuitenkin tietoisen päätöksen olla optimistinen projektin suhteen. Lapsuusaikani pelit alkavat vasta tulla optimaaliseen ikään nostalgiamehustelun kannalta, enkä vielä koe yhdenkään pettäneen minua. En osaa sanoa, onko kyse ennätyksellisen huonosta muistista vai kenties tavallista paremmasta pelimausta, mutta kokemukseni ovat itse asiassa pitkälti päinvastaisia: vanhoihin suosikkeihin uppouduttuani olen usein yllättynyt siitä, kuinka hyvin ne ovat säilyneet.
Moinen valaistumisen hetki koitti taannoin PlayStationin verkkokauppaan ilmestyneen Dark Cloud -roolipelin kohdalla. Olen aina pitänyt roolipeliä ja kaupunginrakennussimulaatiota yhdistelevän PS2-teoksen omaperäisestä otteesta, enkä ole koskaan epäröinyt mainostaa sen outouksia. Niiden kokeminen uudelleen aikuisiällä kuitenkin pelotti. Muutaman tunnin jälkeen ymmärsin silti jälleen, kuinka vahvalle pohjalle peli on kaikkine kummallisuuksineen rakennettu – enkä voinut laskea sitä käsistäni viikkoon tai kahteen.
Crash Bandicootin ja muun muassa tuoreimman Ratchet & Clankin kohdalla illuusion ylläpitämisessä avittaa toki myös pintasilausta paksumpi kerros uutta maalia. Uusitun ulkoasun, modernisoidun ohjauksen ja saavutusvyöryn alla on kuitenkin edelleen sama peli ikonisine hahmoineen ja ihanan turhauttavine kenttineen. Ratchet & Clank onnistui säilyttämään lähdeteoksensa lämpimän huumorin ja veljeydentunteen koskemattomana, mikä sinkosi sen suoraan vuoden pelilistani kärkeen.
Muutaman kuukauden päässä siintäviltä Crasheilta voin vain toivoa samaa. Vaikka kokemukseni ovat toki omakohtaisia eivätkä vielä edes kovin lukuisia, uskallan luottaa lapsuusmuistojeni todenmukaisuuteen, enkä malta odottaa niiden kertaamista. Ehkä pussieläin potkii kovemmin kuin uskonkaan.
Johanna Puustinen