Vakavia uutisia on maailma pullollaan, eikä peliala ole tähän sääntöön minkäänlainen poikkeus. Pelkästään viimeisen viikon aikana uutisvirrasta on vierinyt vastaan iso kasa toinen toistaan ikävämpiä otsikoita studioiden sulkemisesta kuolleeksi julistettuihin lajityyppeihin.
Missä on kaikki hauska? Positiivisemmatkin uutiset ovat viime aikoina koskeneet lähinnä kylmää kahisevaa myyntiennätysten ja tuloskatsausten muodossa, vaikka muutakin puhuttavaa varmasti riittäisi. Pelaajan kaltaiset erikoisalamediat ovat toki olemassa osittain siksi, että edellä mainittujen tyyppisille otsikoille olisi paikkansa. Tätä ja muita tositarkoituksella tuotettuja tietolähteitä seuraavat ihmiset, joita kiinnostavat paitsi pelit myös se, mitä itse alalla tapahtuu.
Kaipaan kuitenkin rehellisesti aikaa, jolloin en itse vielä huolehtinut siitä, mitä pinnan alla milloinkin kytee. Pelit olivat puhdasta viihdettä, enkä suonut ajatuksen puolikastakaan sille, mitä niiden luominen vaatii kehittäjältä, saati kuluttajalta.
On kaikin puolin rankkaa olla tiedostava yhteisön jäsen, ja se heijastuu omaan peliharrastukseeni myös yleisemmällä tasolla. On vaikea innostua erikoisemmista luomuksista, kun takaraivossa sykkii huoli niiden taloudellisesta pärjäämisestä. Tästä hyvänä esimerkkinä on herttainen ja omaperäinen The Good Life, jonka joukkorahoitukseen en edes osallistunut epäonnistumisen pelossa. Kampanja ei päässyt lähellekään tavoitteitaan, mikä ei ainakaan helpota oloani. Vältän tätä nykyä myös alennusmyyntejä, koska kuvittelen pennosteni olevan kehittäjille tärkeämpiä kuin itselleni.
Omien ruusunpunaisten linssieni huurtuminen johtuu osittain varmasti myös nykyisestä työnkuvastani. Sekä varsinaiset työpäivät että useimmat arki-illat vierähtävät pelien parissa puurtaessa, ja vaikka nihkeät otsikot eivät yksinään vaikuttaisi maailmankuvaani kovasti, liippaavat pelinkehityksen ikävät puolet hieman liian läheltä nykyisessä elämäntilanteessani. Vaikka pelit itse eivät maistuisikaan vielä puulta, kaikki alan lieveilmiöt ovat alkaneet rasittaa.
Tämän epätavallisen henkilökohtaisen ja huonosti samaistuttavan avautumisen päällimmäisenä motiivina lienee halu löytää kiinnostus niin kovin rakkaaseen alaan uudelleen. Vaikka kyynistymisprosessin käyntiin sysänneet olosuhteet ovat ehkä hieman tavallista erikoisemmat, en voi olla ainoa, jonka harrastus on yhtäkkiä alkanut tuntua tervassa tarpomiselta.
Uutta uravalintaa tai muuta järisyttävää elämäntapamuutosta en voi itselleni tähän hätään taikoa, joten ongelman ratkomisen on pakko lähteä asennetasolta. Jos en kirjoittaisi ajankohtaisblogia, laittaisin itseni loppuvuodeksi talousuutispannaan. Olisi hienoa vaihtaa vapaalle ja huolia syötteisiinsä yksinomaan hauskoja videoita ja positiivisia arvosteluja, mutta tilanne kaivannee hieman hienovaraisempaa lähestymistapaa. En ehkä voi ryhtyä täydelle todellisuuspaastolle, mutta jokaista karmeaa konkurssiuutista ei silti välttämättä ole pakko klikata.
Voisin samaan syssyyn myös luvata kirjoittaa ensi viikolla vaihteeksi optimistisemmista aiheista – maailmanloppua kun on povattu tältä vuodelta jo aivan riittämiin.
Johanna Puustinen