Kommenttiosio-blogi: Kuuntele viisaampaasi
Itseriittoisena ihmisenä pystyn harvoin myöntämään, että minun olisi pitänyt noudattaa jonkun muun neuvoja. Vielä harvemmin vastaan tulee tilanteita, joissa kyseiset neuvot ovat omia. Tämä on yksi niistä tilanteista.
Paneudun tämän nöyryytyksen absoluuttisen huipentuman yksityiskohtiin tarkemmin pian, mutta ensi tahdon kerrata, kuinka tähän pisteeseen päädyttiin. Nintendon muutaman kuukauden vanhan Switchin peliportfolioon julkistettiin alkuviikosta jälleen vahvistusta rutikuivaksi lypsetyn Resident Evil Revelationsin noin 48. uusintajulkaisun muodossa. Kaikenmoisiin Switch-uusintoihin ja kertauskierroksiin kyllästyneenä olin jo kynäilemässä nahkeaa avautumista kommenttilootaan, mutta jouduin lopulta pidättäytymään.
Jotkut blogiani alkumetreiltä asti lukeneet saattavat nimittäin muistaa minulla olleen viisauden sanoja aiheesta jo tammikuussa. Tuolloin kehotin Nintendon uutukaiseen skeptisesti suhtautuvia ottamaan omasta nalkutuksestaan onkeensa ja pitkittämään ostopäätöstään, kunnes konsolin hitaat ensiaskeleet ovat takanapäin. Ehdin kuitenkin unohtamaan neuvoni julkaisupäivään mennessä, ja hyllyssäni seisoo nyt konsoli, jolle en ole uhrannut ajatustakaan viikkoihin.
Tähän meditatiiviseen jälkiviisauden tilaan joutuminen on luonnollisesti jo itsessään kaikin puolin noloa, mutta vielä kiusallisempaa on se, että vika tuntuu olevan pikemminkin minussa kuin koneessa. Switch on ollut markkinoilla vasta tovin, ja sille on etenkin Nintendon suunnalta suotu jo roima kourallinen laadukkaita ja kekseliäitä kokemuksia Zeldasta uunituoreeseen Splatooniin.
Yksikään tällä hetkellä tiedossa oleva teos ei kuitenkaan ole syystä tai toisesta saanut koneistoani käyntiin. Jopa Zelda jätti minut kylmäksi huikean Horizon Zero Dawnin jälkeen, ja laihasta kiinnostuksesta potemani syyllisyys tahrannee suhteeni siihen vielä pitkälle tulevaisuuteen. Aiheesta avautuminen tuntuu kuitenkin hullulta, kun nykyisten ja tulevien pelien lista on pitkä jo tässä vaiheessa konsolin elinkaarta, eikä ongelman ytimestä löydy mitään muuta syntipukkia kuin oma selittämätön nihkeilyni.
Tarinan tärkein opetus on se, että minua tulisi aina kuunnella kaikissa asioissa, mutta käteen on jäänyt pettymyksen ohella muutakin. Olen oivaltanut, kuinka henkilökohtaista ja kenties jopa selittämätöntä julkaisun alla kritisoimani epäluulo on saattanut olla monien kohdalla. Mitä sitten, jos Breath of the Wild -apaattisuuteni tekee minusta luonnonoikun? Olen viime kuukausina oppinut, ettei innostuksen puute kerro pelien laadusta, eikä sääntö toimi usein toisinkaan päin.
En ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa, enkä oikein tiedä, kuinka pettyneen asiakkaan roolissa kuuluu toimia. Olen jo myöntänyt virheeni, mutta saanko silti huudella tyytymättömyyttäni keskustelupalstoilla? Asetella tragediani 140 merkkiin Twitterissä? Vai pitääkö minun vain toivoa, että olin oikeassa myös konsolin tulevasta noususuhdanteesta? Ottaen huomioon, että 400 euroa on kova hinta paperipainosta, jälkimmäisin vaihtoehto kuulostaa houkuttelevimmalta. Neuvoja kuitenkin otetaan vastaan.
Johanna Puustinen