Kommenttiosio-blogi: Pokaalien perässä
Ihmissuhdehapatus koitui jälleen kerran erään viattoman miesparan kohtaloksi, kun Xboxin nyt jo entisen pelaajapistemestarin häämatka maksoi hänelle maailmanennätyksen. Kuherruskuukautta lähdettiin viettämään ilman konsolia kolmantena pyöränä, ja viime viikonloppuna miehen 11 vuotta hallussaan pitämä kärkipaikka vaihtoi tauon takia omistajaa. Nimimerkillä smrnov esiintyvällä haastajalla on mittarissaan nyt yli 1 593 000 saavutuksista kerättyä pelaajapistettä – lukumäärä, jota tavallinen pulliainen ei edes voi käsittää.
Pääsin lukiossa matematiikan vain vaivoin läpi, joten en osaa päässäni laskea, kuinka monta peliä reilun puolentoista miljoonan pelaajapisteen kasaamiseen on täytynyt pelata. Vastaus liikkunee jossain monen ja lukemattoman välillä, ja pelikellossa lienee aikaa puolikkaan ihmiselämän verran. Loputtoman vapaa-ajan lisäksi moinen ponnistus vaatii lisäksi kylmiä hermoja ja huikeaa suunnittelukykyä, sillä puolihuolimattomasti pelaamalla korkeista pisteistä on aivan turha edes haaveilla.
Smrnovin kaltaisille superpelaajille suorittamisesta on tullut ylivertainen harrastus, josta saatu tyydytys painaa vaa’assa enemmän kuin rento pelikokemus. Kaikkien kohdalla näin ei kuitenkaan ole. Varsinainen verenmaku suussa saavutuksia jahtaavat harvat, mutta harmittavan usein tulee vastaan parkoja, jotka ovat antaneet vähemmänkin vakavan pistekeskeisyyden pilata suhteensa peleihin.
Osittain puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä. PlayStation-profiilissani komeilee vain yksi platinapokaali, mutta muistan silti monia tilanteita, joissa itse peli on jäänyt taka-alalle runnoessani läpi jälkeenpäin ajateltuna yhdentekevää saavutusta. Paitsi jäämisen pelko on vahva voima, ja möhlitty suoritus sekä sen ansiosta hukattu digitaalititteli ovat tahranneet pelinautintoni useammin kuin kehtaan myöntää.
Henkilökohtaisissa historiankirjoissani on myös saavutuksia, joiden saamiseksi olen alentunut niin kummalliseen kikkailuun, ettei edes lopputulos ole tuottanut tyydytystä. Kaikenmoinen ohjain kädessä harjoitettu apinointi kalpenee toki vielä keljumpien temppujen rinnalla. Lähipiirissäni on ainakin yksi pokaaleillaan puoliammattimaisesti ylpeilevä tapaus, joka räpeltää tallennustiedostojensa ja konsolinsa kellon parissa tämän tästä kiperimpien vaatimusten kiertämiseksi.
Onko saavutuksista kuitenkaan mitään iloa, jos niiden saamiseksi ei ole edes saavuttanut mitään? Voin vielä ymmärtää pokaalijahdin taitohaasteena, mutta jos suoritus koostuu pelkästä aivot turruttavasta toistosta, se kertoo korkeintaan tarpeettomasta pitkäpinnaisuudesta. Välillä aivan turhan pitkiksi venyneiden sessioiden päätteeksi ainakin itse pohdin, olisinko voinut saada samassa ajassa enemmän mielihyvää luomummasta pelaamisesta.
Ajatusketju ei vielä edes katkea tähän, vaan olen toisinaan pallotellut idealla täysin saavutuksettomasta maailmasta. En osannut kaivata moisia vanhemmilla konsolisukupolvilla, eikä niitä ole vieläkään ikävä esimerkiksi Nintendon konsoleilla. En oikeastaan ole varma, olisinko yhtään tyytymättömämpi elämääni, vaikka koko pelaajapisteiden konsepti laitettaisiin pannaan heti huomenna. Olisitko sinä?
Johanna Puustinen