Kommenttiosio-blogi: Pokaalien perässä
Ihmissuhdehapatus koitui jälleen kerran erään viattoman miesparan kohtaloksi, kun Xboxin nyt jo entisen pelaajapistemestarin häämatka maksoi hänelle maailmanennätyksen. Kuherruskuukautta lähdettiin viettämään ilman konsolia kolmantena pyöränä, ja viime viikonloppuna miehen 11 vuotta hallussaan pitämä kärkipaikka vaihtoi tauon takia omistajaa. Nimimerkillä smrnov esiintyvällä haastajalla on mittarissaan nyt yli 1 593 000 saavutuksista kerättyä pelaajapistettä – lukumäärä, jota tavallinen pulliainen ei edes voi käsittää.
Pääsin lukiossa matematiikan vain vaivoin läpi, joten en osaa päässäni laskea, kuinka monta peliä reilun puolentoista miljoonan pelaajapisteen kasaamiseen on täytynyt pelata. Vastaus liikkunee jossain monen ja lukemattoman välillä, ja pelikellossa lienee aikaa puolikkaan ihmiselämän verran. Loputtoman vapaa-ajan lisäksi moinen ponnistus vaatii lisäksi kylmiä hermoja ja huikeaa suunnittelukykyä, sillä puolihuolimattomasti pelaamalla korkeista pisteistä on aivan turha edes haaveilla.
Smrnovin kaltaisille superpelaajille suorittamisesta on tullut ylivertainen harrastus, josta saatu tyydytys painaa vaa’assa enemmän kuin rento pelikokemus. Kaikkien kohdalla näin ei kuitenkaan ole. Varsinainen verenmaku suussa saavutuksia jahtaavat harvat, mutta harmittavan usein tulee vastaan parkoja, jotka ovat antaneet vähemmänkin vakavan pistekeskeisyyden pilata suhteensa peleihin.
Osittain puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä. PlayStation-profiilissani komeilee vain yksi platinapokaali, mutta muistan silti monia tilanteita, joissa itse peli on jäänyt taka-alalle runnoessani läpi jälkeenpäin ajateltuna yhdentekevää saavutusta. Paitsi jäämisen pelko on vahva voima, ja möhlitty suoritus sekä sen ansiosta hukattu digitaalititteli ovat tahranneet pelinautintoni useammin kuin kehtaan myöntää.
Henkilökohtaisissa historiankirjoissani on myös saavutuksia, joiden saamiseksi olen alentunut niin kummalliseen kikkailuun, ettei edes lopputulos ole tuottanut tyydytystä. Kaikenmoinen ohjain kädessä harjoitettu apinointi kalpenee toki vielä keljumpien temppujen rinnalla. Lähipiirissäni on ainakin yksi pokaaleillaan puoliammattimaisesti ylpeilevä tapaus, joka räpeltää tallennustiedostojensa ja konsolinsa kellon parissa tämän tästä kiperimpien vaatimusten kiertämiseksi.
Onko saavutuksista kuitenkaan mitään iloa, jos niiden saamiseksi ei ole edes saavuttanut mitään? Voin vielä ymmärtää pokaalijahdin taitohaasteena, mutta jos suoritus koostuu pelkästä aivot turruttavasta toistosta, se kertoo korkeintaan tarpeettomasta pitkäpinnaisuudesta. Välillä aivan turhan pitkiksi venyneiden sessioiden päätteeksi ainakin itse pohdin, olisinko voinut saada samassa ajassa enemmän mielihyvää luomummasta pelaamisesta.
Ajatusketju ei vielä edes katkea tähän, vaan olen toisinaan pallotellut idealla täysin saavutuksettomasta maailmasta. En osannut kaivata moisia vanhemmilla konsolisukupolvilla, eikä niitä ole vieläkään ikävä esimerkiksi Nintendon konsoleilla. En oikeastaan ole varma, olisinko yhtään tyytymättömämpi elämääni, vaikka koko pelaajapisteiden konsepti laitettaisiin pannaan heti huomenna. Olisitko sinä?
Johanna Puustinen
Kommentit
Tunnustan olevani tai ainakin OLLEENI jonkin sortin trophyhoro, Tällä hetkellä plakkarissa on 55 platinatrophya. Nykyään saavutukset eivät merkitse niin paljon, mutta aikaisemmin näitä väänsin lähes pakonomaisesti. Vaikka jälkeenpäin ajateltuna toiminta ei ollut aivan tervettä, on trophyjen ansiosta tullut kokeiltua peleissä monenlaista, jota ei muuten olisi tullut kokeiltua. Näin ollen olen ainakin kokenut saaneeni enemmän irti peleistä.
Ja kyllähän saavutuksilla voi ainakin todistaa suorittaneensa jossakin pelissä tiettyjä asioita jos joku alkaa epäilemään ;)
Eniten ylpeyden aihetta platinakokoelmassa aiheuttavat:
- The Beatles: Rock Band
- Shadow of the Colossus
- Metal Gear Rising: Revengence
- Silent Hill 2
- Metal Gear Solid 2
<- Noiden saamisen jälkeen oli kyllä sellainen tunne, että pelistä oli otettu kaikki irti O_o
En ole läheskään pahimmasta päästä, sillä psnprofiles kertoo meikäläisen olevan Suomen mittapuulla vasta sijalla 764 :D
Pelistä ja tavoitteesta riippuen, trophyjen hankkiminen on joko ihan mukavaa sivupuuhastelua tai sitten jonninjoutavaa pelin pitkittämistä/pelaajan rääkkäystä. Pelasin vastikään koko joukon PS3:n pikkupelejä (kuten Flower, Rain ja Unifinished Swan) ja niissä trophyjen hankkiminen oli vielä ihan ok. Pelit olivat muutenkin niin lyhyitä, mistä johtuen pieni sivupuuhastelu ei ollut ollenkaan pahitteeksi – esimerkiksi Unfinished Swanissa olisin joka tapauksessa halunnut kerätä kaikki ilmapallot, joten siitä oli ihan kiva saada myös palkinto.
Yksistään multiplayerin kautta hankittavista trophyista en pidä laisinkaan. En välitä moninpeleistä ja siksi onkin ärsyttävää, että muuten hyvin yksinpeli-keskeisissä peleissä platina jää välistä vaan muutaman multiplayer-trophyn takia. Näin on käynyt esim. Transformereissa ja Assassin’s Creedeissä. En jaksanut sitten kerätä niistä ihan kaikkia yksinpeli-trophyjakaan, kun platina vaatisi moninpeliin perehtymistä. Puhumattakaan siitä, että kun moninpelin tuki lakkaa, noiden pelien platina-trophyt ovat lopullisesti pelaajien saavuttamattomissa.
Sitten on ne trophyt, jotka vaativat pelin lukemattomia läpäisykertoja. Jos kyseessä on vaikka ”läpäise peli toisen kerran” tai ”läpäise peli hardilla/very hardilla, niin okei, mikäs siinä. Kaksi läpäisykertaa on vielä ok, mutta sen enempää vaativat tapaukset alkavat jo haiskahtaa pelin elinkaaren turhalta pitkittämiseltä. Mass Effect on malliesimerkki tästä: sekä hardcore että insanity-vaikeusasteella läpäisemisellä on omat trophynsa, eikä hardcoreakaan saa kuin vasta ekan pelikerran jälkeen. Tämän lisäksi jokaiselle tiimin jäsenelle on oma trophy, joka vaatii vain sen, että he roikkuvat mukanasi valtaosan pelistä. Ekalla pelikerralla koitin käyttää kaikkia tiimiläisiä tasaisesti, joten en saanut yhtäkään noista kuudesta pokaalista. Tokalla pelikerralla hankin Ashleyn sekä Kaidanin trophyt ja kyllähän se kieltämättä alkoi jurppimaan, kun jouduin töllistelemään samoja naamoja lähes koko pelin ajan. Puhumattakaan kaikista hahmoluokkaan sidoksissa olevista trophyista vielä noiden lisäksi… Jos pelillä on jo ennestään tuntikaupalla kestoa, niin mikä helvetin järki on tukkia se vielä täyteen 3+ läpäisykertaa vaativia trophyja?! Omalla kohdallani sellainen touhu ei todellakaan kannusta läpäisemään peliä useita kertoja putkeen, päinvastoin!
Sitten on ne trophyt, joiden vaatimukset tuntuvat sotivan pelin muuta kokonaisuutta vastaan. Otetaan esimerkiksi vaikka Flower; se on kiva ja rento peli, jossa valtaosan ajasta saat rauhassa lennellä ympäriinsä sixaxiksen voimin. Etsi kaikki piilotetut kukat, lennä tuulivoimaloiden lomassa ja maalaa nurmikkoa – kaikki nuo sopivat täydellisesti pelin rentoon meininkiin. Mutta sitten tulee pelin viides kenttä ja sen helvetillinen ”Pure”-trophy; kenttä vitonen on täynnä polttavan kuumia sähköpylväitä, joihin osuminen kärventää sinua. Pure vaatisi vain sen, että selviäisit kentän päästä päähän polttamatta itseäsi KERTAAKAAN. Rento ympäriinsä lentely muuttuukin yllättäen varovaiseksi ryömimiseksi, kun yrität parhaasi mukaan vain selvitä ehjänä kentän läpi. Suorastaan raivostuttavaksi touhu muuttuu viimeistään kentän loppupäässä: nopea ilmavirta kuljettaa sinua kanjonissa, jonka sivuilta ja pohjasta puskee sähköpylväitä samalla kun ylhäältä sataa tulikuumaa rojua niskaasi. Koko tuo viimeinen osuus tuntui isolta keskarin heristämiseltä pelaajia kohtaan. Varsinkin kun pelin sixaxis-ohjakset - vaikka kohtuu tarkkoja ovatkin - eivät todellakaan ole ihanteellisen tarkkoja saatikka nopeita noin hektisissä tilanteissa.
Joidenkin mielestä sellaiset ”pasifisti”-trophyt (kuten ”älä tapa ketään koko pelissä) varmasti uppoavat noihin pelin pelattavuuden tai teemojen kannalta ristiriitaisiin saavutuksiin. Itse en ole vielä sellaista trophya koittanut hankkia (muuten kuin yksittäisistä tehtävissä), mutta eiköhän sekin päivä joskus koita. Ristiriitaisuudesta en voi mennä vannomaan, mutta ainakin turhauttavaa se tulee varmasti olemaan.
Lopuksi on vielä kaikki ne saatanan vaikeat trophyt. Ne trophyt, jotka saavat sinut pohtimaan, millaisia sadisteja pelin tekijät oikein olivat. Esimerkkinä vaikkapa Rock Band 2:n “The Bladder of Steel Award”, joka vaatii vain 6-7 tuntia tauotonta soittamista putkeen. Tai sitten "sijoitu top 10 joukkoon kansainvälisillä pistesijoilla". Sellaisilla trophyilla/ saavutuksilla saa mun puolesta nakata vesilintua. Haastetta saa toki olla, mutta c’mon, joku kohtuus sentään.
Trophyt ovat hauska lisä pelin kylkeen, mutta niissäkin maltillisuus on kaiken A ja O. Jos trophyt alkavat vaatimaan aivan älyttömästi ylimääräistä räpellystä, aikaa ja/tai hermoja, jätän niiden keräilyn ihan suosiolla välistä. Pikkupeleissä voin vielä jotenkin ymmärtää sen, että trophyt antavat niihin merkittävästi lisäsisältöä, mutta Mass Effectin kaltaisissa kolosseissa vähempikin riittäisi. Mutta olipa peli suuri tai pieni, sen tulisi jo itsessään tarjota tarpeeksi mielenkiintoista tekemistä ilman saavutuksiakin. Power uppien tai infosivujen etsiminen pitäisi olla jo muutenkin tarpeeksi hauskaa, ilman että sitä tekee vain platina-porkkanan takia.