Kommenttiosio-blogi: Se on tyhmä joka maksaa

On torstai-ilta, ja ilmassa on sähköä. On taas se aika vuodesta: kesäkuinen kiihkon viikko, joka saa vastuullisimmatkin penninvenyttäjät hylkäämään periaatteensa ja säästöpossut vinkumaan kauhusta. On Steamin kesäalennusten aika.

Alennukset ovat yksinäänkin otsikoiden arvoinen tapahtuma, mutta niiden ympärille on viime vuosina haalittu joukko erinäisiä aktiviteetteja, jotka tuovat ensi näkemältä lisäarvoa korttia vinguttaville kuluttajille. Pelillistäminen on monissa yhteyksissä sietämätön muotisana, mutta se kuvaa piirulleen muodonmuutosta, jonka Steam on myyntirakenteissaan toteuttanut. Vaikka pääosassa ovat edelleen miinusprosentit, syitä syytää rahaa tarjouksiin on moninkertaisesti alustan alkuaikoihin verrattuna.

Vallankumous alkoi hitaasti ja huomaamattomasti erilaisilla äänestyksillä ja tiuhaan vaihtuvilla salama-alennuksilla, mutta se on kasvanut ajan myötä monitahoiseksi jättiläiseksi. Holtittomasta tuhlaamisesta palkitaan nyt rajoitetun painoksen keräilykorteilla, kimaltelevilla kunniamerkeillä, harvinaisilla hymiöillä ja muunlaisella krääsällä, joka on olemassa vain katalyyttinä maksutapahtumille. Alennus ei ole enää pelkkä alennus, vaan kisa siitä, kuka ostaa eniten pelejä.

Käytäntö sopii kohdeyleisölleen kuin nenä päähän, mutta en voi olla ainoa, jonka niskavillat pörhistyvät moisesta lietsonnasta. Toki kaikenlaiset bonus- ja kanta-asiakasohjelmat ovat ikiaikainen ilmiö, mutta 300 euron ruokaostoksista vastineeksi saatu hikinen Mariskooli on hieman eri kaliiberin palkinto. Steamin käyttäjät shoppailevat saadakseen haltuunsa digitaalisia kortteja, joita vastaan saa yhtä lailla digitaalisen pinssin palvelussa, jossa profiilien sisältö ei ole edes oleellista.

Surullisinta on, että Valve osaa harrastaa myös vähemmän riistohenkistä pelillistämistä. Steamin alennusten historiassa on nähty monenlaisia minipelejä, persoonallisuustestejä ja jopa keskustelupalstat vallanneita, useamman päivän mittaisia salajuonikuvioita. Tänä vuonna käyttäjät keräilevät erilaisia tehtäviä tekemällä sisältöä hauskoihin tarrakirjoihin, ja päivittäin vaihtuvat komennukset antavat syyn palata linjoille ilman pakottavaa tarvetta käyttää aina enemmän rahaa.

Markkinointi-ihmisenä ymmärrän, että moinen ei tietenkään ole yhtä tehokasta kuin tauoton porkkanan heiluttelu kepin päässä. Koska tilpehööriä jaetaan jokaisesta kymmenen euron ostoksesta, ei tarvetta seuraavan äänestyksen odottelulle ole niin kauan kuin taskujen pohjalta löytyy kolikoita. Syntyy kierre, jossa seuraava rajapyykki on aina aivan hyppysten ulottuvilla, eivätkä pelikirjastoon hiljalleen kasautuvat muutaman euron ostokset tunnu yksittäisinä päätöksinä suurilta.

Kokonaiskuva valkenee vasta siinä vaiheessa, kun pöly laskeutuu. Kilpailuhenki ei katoa alennusten myötä heti mihinkään, vaan sosiaalinen media täyttyy kulutushulluudellaan toinen toistaan kovempaan ääneen retostelevilla uunoilla. Toki jokaisella on oikeus tehdä omat taloudelliset päätöksensä, mutta en voi olla tuomitsematta jokaista vastaantulevaa Twitter-nimimerkkiä, joka ilmoittaa ostaneensa taas 25 kahden euron peliä, jotka eivät koskaan tule pääsemään edes kovalevylle asti. Ehkä olenkin vain kateellinen heidän pinsseistään!

Johanna Puustinen

Lisää luettavaa