Terveiset pelaajien taivaasta
Kommenttiosio on Pelaajalehti.comin viikoittainen blogi, joka pui tuoreita uutisotsikoita pelialan sekatyöläisen lähes pöyristyttävän subjektiivisesta näkökulmasta.
Koska uutisviikon saalis on ollut tavanomaista köyhempi ja mielipidepalstat kuolemanhiljaisia, on tänään luvassa poikkeama Kommenttiosion tyypillisestä kaavasta. Kaksiviikkoisen Japanin lomani viimeiset päivät ovat nimittäin käsillä, ja aika on mitä kypsin perinteisen matkablogin raapustukseen.
Matka on minulle ensimmäinen näille kulmille, mutta kokemattomuudestani huolimatta päätin Tokion sykkeen sijaan suunnata kohti Kansain historiaa huokuvaa seutua. Pääasiallisesti päivät ovat vierineet Osakan syleilyssä, mutta Kioton ja Naran vanhat pääkaupungitkin on nyt koluttu läpi pintapuolisesti. Pelkkiä maamerkkejä ja temppeleitä reissuni ei kuitenkaan ole käsittänyt: koska seuranani kaukomailla on vanha kunnon finngamer eli Pelaajan oma Janne Kaitila, on matkasuunnitelmaan mahtunut myös uskomaton määrä pelikauppoja ja selfieitä Nintendon porttikongissa.
Japanin statusta pelaamisen luvattuna maana on kyseenalaistettu lännessä reilusti viime vuosina, mutta viimeisen kahden viikon perusteella en ainakaan itse olisi itämaisen peliteollisuuden tuhosta huolissani. Kokemukseni saattaa olla kevyen vääristynyt, sillä ensimmäinen majapaikkamme sijaitsi paalupaikalla Osakan nörttikaupunginosa Den-Den Townissa, mutta on ollut iloinen yllätys huomata, kuinka jokapäiväinen osa elämää pelaaminen on täällä.
Ottaen huomioon, että omaan kotimaahamme ei mahdu kerralla kahta suurta kivijalkaketjua, pelkästään paikallisten pelikauppojen lukuisuus on ilahduttavaa. Suomalaisiin änärihyllyihin tottuneena tuiki tavallisten elektroniikkajättienkin tarjonta tuntuu harvinaisen kattavalta, mutta viimeistään monikerroksiset retroaarreaitat ja harrastekaupat ovat omiaan aiheuttamaan jonkinasteista kateutta. Toinen toistaan kutkuttavamman näköisiä uusia tuttavuuksia bongaillessa lokalisoinnin laiskuutta on tullut kirottua useampaan otteeseen, mutta ainakin pettymykset ovat antaneet uutta pontta paikallaan polkeville japanin opinnoilleni.
Pelaavana naisena on pakko nostaa hattua myös sielunsiskojeni etuoikeutetulle asemalle. Monella suurella pelikaupalla on naisille omat hyllymetrinsä, ja vaikka kattaus onkin usein stereotyyppistä vaaleanpunaisine hörhelöineen ja komeine miehineen, on se sitä häpeilemättä. Tyttömäinen tyttöys ja peliharrastus eivät ole täällä toisensa poissulkevia ilmiöitä, vaan lähinnä muodista ja meikeistä kiinnostuneille naisillekin pyritään tarjoamaan heidän mielenkiinnonkohteisiinsa sopivaa sisältöä.
Pelaamisen asema kohdeyleisöjä ja ikäryhmiä yhdistävänä harrastuksena ulottuu myös muuhun mediaan. Television mainoskatkoilta omat siivunsa saavat jopa Splatoonin beetaviikonlopun kaltaiset tapahtumat, ja kadunvarsilla hehkutetaan milloin mitäkin peliaiheista julkaisua. Mainosten uhrina itseäni jää rankasti harmittamaan menetetty mahdollisuus kokea Osakan Universal Studiosin uunituore Dragon Quest: The Real, klassiseen roolipelisarjaan pohjautuva kokovartalokokemus seikkailunhaluisille sankareille.
Dragon Quest ei suinkaan ole ainoa aktiviteetti, jolle aikaa tai omaisuutta ei riittänyt. Viihdetarjonnan paljous tuntuu osittain jopa epätodelliselta: pelihallien hidasta kuolemaa todistaneena on ollut erikoista palata aikaan, jossa lähin arcade on aina kävelymatkan päässä. Den-Den Townin asuntomme lähellä moisia palveluntarjoajia oli toki kolmetoista tusinassa, mutta mikä tahansa keskikokoinen ostoskeskus tai kauppakortteli tylsemmilläkin kulmilla pitää sisällään vähintään yhden Segan, Taiton tai Namcon peliluolan.
Tunnelma pelihallien sisällä on Japanissa myös aivan omaa luokkaansa. Alemmat kerrokset ovat usein huippupelaajien valtakuntaa: valkoisiin hanskoihin sonnustautuneet teinipojat hakkaavat rytmipelejä hullunkiilto silmissään, eikä väliin kehtaa mennä edes sivustakatsojan roolissa. Muuan retroiluretkellä saimme tosin itse maistiaisia arcadejulkimoudesta, kun Initial D:tä moitteettomasti pelaavan Kaitilan taakse kerääntyi joukko kikattavia teinityttöjä koulupuvuissaan.
Mitä korkeammalle liukuportaita pelihallissa kapuaa, sitä sakeammaksi tupakansavu käy, ja sitä hämmentävämmäksi muuttuu myös pelitarjonta. Perinteistä Time Crisisiä ei tullut vastaan yhdessäkään lukuisista luolista – valopyssyt on korvattu League of Legendsiä epäilyttävästi muistuttavilla, monimutkaisilla moninpeleillä ja korkealentoisilla strategiapläjäyksillä. Kolikoita uppoaisi koneisiin loputtomiin, jos lompakko ei huutaisi tyhjyyttään.
Jo pitkäksi venyneestä blogitekstistä lienee helppoa päätellä, ettei Japani ole peliharrastajien utopistisena lintukotona pettänyt millään saralla. Suomessakin pelaaminen on ottanut viime aikoina suuria harppauksia matkallaan koko kansan huviksi, mutta edistys on täkäläisten ilmiöiden rinnalla vielä heikkoa. Tässä vaiheessa lomaa ikävä omaan sänkyyn kuitenkin voittaa halun pyöriä pelikaupoissa, eikä astetta suppeampi tarjonta tunnu moisessa vaihtokaupassa kovinkaan kovalta hinnalta. Koti, täältä tullaan!
Johanna Puustinen