Uskottelun uhrit
Kommenttiosio on Pelaajalehti.comin viikoittainen blogi, joka pui tuoreita uutisotsikoita pelialan sekatyöläisen lähes pöyristyttävän subjektiivisesta näkökulmasta.
Pelaajakansan vanhat arvet kävivät kipuilemaan kummasti tällä viikolla, kun kotimainen veteraanistudio Remedy nousi pitkästä aikaa otsikoihin tuliterien rahoitus- ja julkaisukuvioidensa ansiosta. Vaikka ilon aihetta olisi riittänyt, näyttivät kommenttikenttien keisarit päättäneen kuin yhteisestä sopimuksesta nostaa esiin muinaiset kaunansa pelitaloa kohtaan.
Erityinen pettymyksen lähde vaikuttaisi viestien perusteella olleen reilun vuoden takainen aikamatkailuteos Quantum Break, joka ei mitä ilmeisimmin lunastanut itseensä kohdistuneita odotuksia tyydyttävästi. Alkuun sanottakoon, etten henkilökohtaisesti lähtisi haukkumaan peliä huonoksi tai edes keskinkertaiseksi. Vaikka aikaisten messumateriaalien glamour oli lopputuloksesta kauempana kuin olisi voinut kuvitella, viihdyin itse sen parissa mitä mainioimmin.
Kuvitelmat lienevät kuitenkin avain monien kokemaan masennukseen. Olivatpa syypäänä sitten mahtipontiset trailerit tai markkinointimarkkujen maalailut, kuluttajille annettu kuva erosi tuntuvasti kauppojen hyllyille päätyneestä tuotteesta, ja särkynyt illuusio riitti tahraamaan studion nimen herkimpien mielissä pitkäksi aikaa. Jos muistini ei petä, tilanne oli kaiken lisäksi toisinto, sillä samoin pääsi käymään jo Quantum Breakia edeltäneen Alan Waken kanssa.
Remedy ei tietenkään ole maailman ainoa pelistudio, jonka julkinen viesti ei aina peilaa täyttä totuutta. Moista tapahtuu alalla alituisesti – vieläkö muistatte No Man’s Skyn? Hello Gamesin tuhoon tuomittu avaruuseepos oli edellä mainittuja pelejä huomattavasti rajumpi esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun visio ja käytäntö eivät kohtaa. Voin täysin ymmärtää turhautumisen eritoten nykyisen ennakkotilauskulttuurin kontekstissa, vaikka en jaksakaan uskoa monen kehittäjän viilaavan fanejaan tarkoituksellisesti linssiin.
Siksi pohdinkin, voisiko vika olla sittenkin meissä pelaajissa. Mistä lähtien mainonnan on oletettu olevan täysin suoraselkäistä ja silottelematonta? Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, ettei Axe-deodorantti saa naisia lakoamaan kuin korkeintaan hajuhaittojen vuoksi. Miksi videopelien kohdalla ei siis harjoiteta samanlaista lähdekritiikkiä kuin lauantaileffan mainoskatkojen?
Kummastuttavinta kyynisyyden puutteessa lienee ehkä se, ettei se rajoitu vain yksityishenkilöihin. Pelimediassa promootiomateriaali saa näkyvyyttä lähes pelkästään yltiöpositiiviseen sävyyn, mutta jos tekele ei julkaisunsa aikaan ylläkään oletetulle tasolle, nousee järkytyksestä välittömästi äläkkä. Erityisen outoa tästä tekee pelitoimittajien status alan asiantuntijoina, joiden luulisi ymmärtävän tilanteiden elävän tauotta koko kehityskaaren ajan.
Moisena asiantuntijana olenkin tätä blogitekstiä kirjoittaessani hautonut kokonaista sarjaa erilaisia ratkaisuja, joita voisin tavalliseen tapaani tarjota siitä huolimatta, ettei kukaan niitä minulta pyytänyt. Luulen kuitenkin, että käsillä on tietynlainen muna vai kana -tilanne, josta ilmeistä johtopäätöstä ei voi muodostaa. Olisi kovin helppoa ryhtyä haukkumaan kanssapelaajiani liian herkkäuskoisiksi, mutta nimenomaan vallitsevan asenteen vuoksi pelintekijöiltä voisi väittää vaadittavan nykyistä läpinäkyvämpää lähestymistapaa mainontaan. Kultainen keskitiekin on varmasti löydettävissä – mutta eivätkö moiset päätelmät olekin kovin tylsiä?
Johanna Puustinen