Väärän kokoinen varustus
Kommenttiosio on Pelaajalehti.comin viikoittainen blogi, joka pui tuoreita uutisotsikoita pelialan sekatyöläisen lähes pöyristyttävän subjektiivisesta näkökulmasta.
Tomb Raider, Uncharted, Sly Cooper ja The Last of Us. Metal Gear Solid, Minecraft ja Splinter Cell. Vahvistetusti tekeillä olevien pelielokuvien laskemiseen eivät riitä kahden käden sormet, eikä suurimman osan kohdalla puhuta edes B-luokan myötähäpeäräpellyksistä, vaan tunnettujen nimien vakavista tuotannoista.
Tällä viikolla pelaavan yleisön huomio kiinnittyi ensimmäisenä mainitsemaani Tomb Raideriin, josta saatiin esimakua toimintaotoksien muodossa. Alicia Vikanderin esittämä nuori Lara Croft ei suinkaan ole kaikkien mieleen, ja keskustelu on saanut yhtäällä sun toisaalla vähintään mielenkiintoisiksi kuvailtavia sävyjä.
En varsinaisesti koe itseäni missään mielessä oikeutetuksi kommentoida Vikanderin rintavarustuksen kokoa tai muita näyttelijäntyölle yhtä keskeisiä piirteitä, mutta väittelyjen seuraaminen on ollut kovin turhauttavaa yleisemmälläkin tasolla. Keskimääräisesti nalkuttajat tuntuvat kuuluvan jompaankumpaan kahdesta leiristä: niihin, joiden mielestä uusi elokuva ei vedä vertoja Angelina Jolien vastaaville, ja niihin, jotka eivät usko sen tekevän oikeutta edes pelille.
Eritoten jälkimmäisiä tahtoisin muistuttaa siitä tosiasiasta, että elokuva on aina itsenäinen sovitus. Elokuva on mediana hyvin erilainen kuin videopelit, ja sitä koskevat erilaiset rajoitteet ja vapaudet. Koska pelit ovat vuorovaikutteisia kokemuksia, jotka haastavat pelaajaansa niin fyysisesti kuin kognitiivisestikin, rima esimerkiksi visuaalisen stimulaation kohdalla on tietyllä tapaa matalammalla. Kokoillan raina puolestaan on valtavan haasteen edessä: miten pitää katsoja penkissään reilun kahden tunnin verran, kun interaktiivisuuden taso hipoo nollaa?
Käyttäkäämme käytännön esimerkkinä uunituoretta Assassin’s Creed -elokuvaa. Valkokangasversiossa käyttäjänsä passivoiva Animus-laite on korvattu villisti viuhuvalla kokovartalokokemuksella, joka heittelee elokuvan päähenkilöä pitkin suurta tehdashallia. Mikäli kutkuttavien vauhtipätkien tilalla olisi staattista kuvaa Michael Fassbenderistä makaamassa solariumpedillä, voisi katsojalle jäädä hyvin erilainen tunne teoksesta.
Myös tarinallisesti pelielokuville pitää pystyä antamaan myönnytyksiä. Jos teokset noudattaisivat lähdemateriaalinsa juonenkäänteitä viimeistä piirua myöten, olisi niiden läpi kahlaaminen viihdekokemuksen sijasta lähinnä yllätyksetöntä kertaamista. Ilman ikiomia piirteitään elokuvat eivät koskaan saa mahdollisuutta kasvaa Resident Evilin tai aiemman Tomb Raiderin tapaan omaksi kokonaisuudekseen.
Miksikö pelin nimeä sitten pitää käyttää, jos sen tarinaa ei voida kunnioittaa? Niin kauan kuin elokuva ammentaa lähteestään hahmonsa, maailmansa ja lainalaisuutensa, koen teoksilla olevan yhteistä enemmänkin kuin nimi.
Vaikka sanoinkin aiemmin kiertäväni Vikanderin kokonaan aiheena, on minun avautumistani hyvittääkseni ehkä annettava hieman liekaa niille, joita roolijako hiertää vielä elokuvaa näkemättä. Itse toivoin kovin näkeväni uudesta Tähtien sodasta tutun Daisy Ridleyn Laran saappaissa, enkä voi kieltää pettyneeni uutisista. En kuitenkaan varsinaisesti voi väittää keksiväni yhtäkään syytä, miksi yksi kovan luokan näyttelijä olisi roolissa toista huonompi muutoin kuin oman pääni sisällä.
On siis purtava hammasta ja ymmärrettävä, että pelielokuviakin tehdään paljon yksittäisiä faneja ja jopa pelaajamassoja suuremmalle yleisölle, joka ei pääpiirteittäin liene yksityiskohdista aivan yhtä tarkka. Kaiken on käytävä järkeen myös niiden kohdalla, jotka eivät alkuperäisteosta tunne, ja tämä vaatii tietynlaisia uhrauksia käännösprosessin aikana. Jos Assassin’s Creed olisi alkujaan pelkkä elokuva, katselisitko silti mieluummin vaakatasossa lekottelevaa Callumia?
Johanna Puustinen