Kommenttiosio-blogi: Vastentahtoista fanipoikuutta

Viikonlopun blogissa fanityttöillään, vaikka ei huvittaisi.

3.6.2017 07:00

Kommenttiosio-blogi: Vastentahtoista fanipoikuutta

Erään aikakauden päätös koitti kuun vaihteessa, kun Sony ilmoitti 11-vuotiaan PlayStation 3:n tulleen tiensä päähän. Vanhus oli sukupolvessaan pisimpään liukuhihnoilla pysynyt konsoli, joten tuotantolinjojen sulkeutuessa viimeisen kerran pannaan piste myös pitkälle pätkälle pelaamisen historiaa.  

Edellisestä sukupolvesta luopuminen on sen pitkäikäisyyden vuoksi ollut vaikeaa niin pelaajille kuin pelinkehittäjillekin. Japanissa julkaistiin pelejä PlayStation 3:lle vielä viime vuoden lopulla, ja uutiset muinaismuiston kuolemasta on otettu raskaasti lännessäkin. Verkossa on viime päivinä tullut vastaan useita lämpimänsävyisiä muisteluketjuja, ja suruliputusta on harrastettu pelimediassakin hartaudella.

On ollut siis erikoisen kummallista todeta, ettei menetys ole saanut minua tuntemaan pienintäkään haikeuden värähdystä. Omat muistoni PlayStation 3:sta ovat parhaimmillaankin hajanaisia ja sumeita, kuten välähdyksiä poikaystävän sängynpäädyssä pelatuista ilmaisista demoista ja PlayStation Homessa muiden nimissä vietetyistä hetkistä. Selkeimmän muistijäljen lienee jättänyt alkuperäisen pallogrillimallin hämmentävän epäkäytännöllinen muotoilu, joka herätti minussa konsolin julkistuksen aikaan suurta hilpeyttä.

Aukosta sivistyksessäni voi päällisin puolin syyttää puhtaasti merkkilojaaliutta. Viime sukupolven huippuvuosina olin uskollinen Xbox-fanityttö, vakaa valinnassani rakkaan konsolini ennenaikaiseen tuhoon asti. 

Fanaattisuuteni ei kuitenkaan johtunut sokeasta uskosta vihreän ristin voimaan, sillä olin olosuhteiden uhri. Sukupolvien murroskautena olin vielä visusti peruskoulussa ja täysin riippuvainen vanhempieni varallisuudesta. Kahden konsolin omistaminen oli konsepti, johon minulla ei ollut kosketuspintaa. Oman mielenrauhani taatakseni uskottelin itselleni siis vuosien ajan, että tekemäni ostopäätös oli kaikin puolin paras mahdollinen ja konsolini luonnollisesti ylivertainen. 

PlayStation 3:n viimeisten päivien inspiroimaa keskustelua tarkastellessani ryhdyin pohtimaan, kuinka monet kaihon tai kaunan ilmaukset saattavat johtua juuri samanlaisista syistä. Kuinka moni todella on valitsemalleen logolle lojaali puhtaasti tehon tai tarjonnan ansiosta? 12-vuotiaan itseni kärsimys on vain yksi monista tilanteista, jollaisessa aidan toiselle puolelle ei voi syystä tai toisesta vilkuilla, vaikka tahtoisi.

Vaikka varaa paremmin varusteltuun viihdekeskukseen olisikin, voi haluttomuus vaihtaa leiriä johtua esimerkiksi sosiaalisista paineista. Fanius yhdistää ihmisiä, ja on etuoikeus voida sitoa rakastamansa asia osaksi omaa identiteettiään. Fanikunnat ovat kuitenkin usein myös tuomitsevaista ja suojelunhaluista sakkia, joten viestin täytyy olla yksioikoinen ja selkeä. 

Kovan luokan faniksi tunnistautuminen vaatii tietynlaista omistautumista, ja nykypäivänä toisen konsolivalmistajan kelkkaan hyppäämisestä voi olla jopa todellista haittaa. Peliseura ja vaivalla hankitut saavutukset jäävät toiselle alustalle, jolloin ennen kovin yhtenäinen kokemus pirstaloituu. Tilanne on jättiyhtiöille toki mitä suotuisin. Esimerkiksi Applen ekosysteemi perustuu puhtaasti asiakkaiden käsien sitomiseen niin tiiviisti, ettei lähtö maksa vaivaa.

Joukkoon mahtuu toki aina niitä, jotka sulkevat silmänsä muilta vaihtoehdoilta vapaaehtoisesti. Silti konsolit ovat yleistäen edelleen tarpeeksi suuren kaliiberin hanke, että aidan toisella puolella rehottava ruoho on ymmärrettävistä syistä pelottava näky. Mustavalkoisen me vastaan te -ajattelun voisi jopa sanoa olevan perusteltua niin kauan kuin sen varjolla ei lähde ristiretkelle jokaisen tilaisuuden tullen. Jokainen fanipoika ei ole logiikan hylännyt hullu, eivätkä kaikki ole sitä vapaasta tahdostaan – annetaan siis kaikkien kukkien kukkia.

Johanna Puustinen

Lisää luettavaa