Kommenttiosio-blogi: Vastentahtoista fanipoikuutta
Erään aikakauden päätös koitti kuun vaihteessa, kun Sony ilmoitti 11-vuotiaan PlayStation 3:n tulleen tiensä päähän. Vanhus oli sukupolvessaan pisimpään liukuhihnoilla pysynyt konsoli, joten tuotantolinjojen sulkeutuessa viimeisen kerran pannaan piste myös pitkälle pätkälle pelaamisen historiaa.
Edellisestä sukupolvesta luopuminen on sen pitkäikäisyyden vuoksi ollut vaikeaa niin pelaajille kuin pelinkehittäjillekin. Japanissa julkaistiin pelejä PlayStation 3:lle vielä viime vuoden lopulla, ja uutiset muinaismuiston kuolemasta on otettu raskaasti lännessäkin. Verkossa on viime päivinä tullut vastaan useita lämpimänsävyisiä muisteluketjuja, ja suruliputusta on harrastettu pelimediassakin hartaudella.
On ollut siis erikoisen kummallista todeta, ettei menetys ole saanut minua tuntemaan pienintäkään haikeuden värähdystä. Omat muistoni PlayStation 3:sta ovat parhaimmillaankin hajanaisia ja sumeita, kuten välähdyksiä poikaystävän sängynpäädyssä pelatuista ilmaisista demoista ja PlayStation Homessa muiden nimissä vietetyistä hetkistä. Selkeimmän muistijäljen lienee jättänyt alkuperäisen pallogrillimallin hämmentävän epäkäytännöllinen muotoilu, joka herätti minussa konsolin julkistuksen aikaan suurta hilpeyttä.
Aukosta sivistyksessäni voi päällisin puolin syyttää puhtaasti merkkilojaaliutta. Viime sukupolven huippuvuosina olin uskollinen Xbox-fanityttö, vakaa valinnassani rakkaan konsolini ennenaikaiseen tuhoon asti.
Fanaattisuuteni ei kuitenkaan johtunut sokeasta uskosta vihreän ristin voimaan, sillä olin olosuhteiden uhri. Sukupolvien murroskautena olin vielä visusti peruskoulussa ja täysin riippuvainen vanhempieni varallisuudesta. Kahden konsolin omistaminen oli konsepti, johon minulla ei ollut kosketuspintaa. Oman mielenrauhani taatakseni uskottelin itselleni siis vuosien ajan, että tekemäni ostopäätös oli kaikin puolin paras mahdollinen ja konsolini luonnollisesti ylivertainen.
PlayStation 3:n viimeisten päivien inspiroimaa keskustelua tarkastellessani ryhdyin pohtimaan, kuinka monet kaihon tai kaunan ilmaukset saattavat johtua juuri samanlaisista syistä. Kuinka moni todella on valitsemalleen logolle lojaali puhtaasti tehon tai tarjonnan ansiosta? 12-vuotiaan itseni kärsimys on vain yksi monista tilanteista, jollaisessa aidan toiselle puolelle ei voi syystä tai toisesta vilkuilla, vaikka tahtoisi.
Vaikka varaa paremmin varusteltuun viihdekeskukseen olisikin, voi haluttomuus vaihtaa leiriä johtua esimerkiksi sosiaalisista paineista. Fanius yhdistää ihmisiä, ja on etuoikeus voida sitoa rakastamansa asia osaksi omaa identiteettiään. Fanikunnat ovat kuitenkin usein myös tuomitsevaista ja suojelunhaluista sakkia, joten viestin täytyy olla yksioikoinen ja selkeä.
Kovan luokan faniksi tunnistautuminen vaatii tietynlaista omistautumista, ja nykypäivänä toisen konsolivalmistajan kelkkaan hyppäämisestä voi olla jopa todellista haittaa. Peliseura ja vaivalla hankitut saavutukset jäävät toiselle alustalle, jolloin ennen kovin yhtenäinen kokemus pirstaloituu. Tilanne on jättiyhtiöille toki mitä suotuisin. Esimerkiksi Applen ekosysteemi perustuu puhtaasti asiakkaiden käsien sitomiseen niin tiiviisti, ettei lähtö maksa vaivaa.
Joukkoon mahtuu toki aina niitä, jotka sulkevat silmänsä muilta vaihtoehdoilta vapaaehtoisesti. Silti konsolit ovat yleistäen edelleen tarpeeksi suuren kaliiberin hanke, että aidan toisella puolella rehottava ruoho on ymmärrettävistä syistä pelottava näky. Mustavalkoisen me vastaan te -ajattelun voisi jopa sanoa olevan perusteltua niin kauan kuin sen varjolla ei lähde ristiretkelle jokaisen tilaisuuden tullen. Jokainen fanipoika ei ole logiikan hylännyt hullu, eivätkä kaikki ole sitä vapaasta tahdostaan – annetaan siis kaikkien kukkien kukkia.
Johanna Puustinen
Kommentit
Itse olen aina kallistunut enemmän Xboxin ja PC:n suuntaan, varmaan juurikin siitä syystä että näillä alustoilla on tullut pelattua pisimpään, PC:llä harrastus tuli aloitettua v-96 ja Xbox oli se ensimmäinen konsoli. Vasta viimeisten 6-7 vuoden aikana heräsi kiinnostus myös Sonyn ja Nintendon yksinoikeuksia kohtaan, multiplattarit tulee kuitenkin edelleen ja jatkossakin pelattua joko Boxilla tai PC:llä ihan vain jo siitä syystä, että on tuohon Xboxin ohjaimeen ja hiiri/näppis comboon vuosien varrella enemmän mieltynyt.
Vaikka varsinainen fanitus ja kilpailijoiden dissaaminen jäi jo vuosikausia sitten taakse, niin eihän siitä silti mihinkään pääse että Sonyn ja Nintendon laitteet tuntuvat "toissijaisilta", jotka omistetaan vain niiden yksinoikeuksien takia. Toki PS3:n kohdalla kyseessä on kodin ainoa Blu-ray soitin, joten leffojen/TV-sarjojen kohdalla onkin aktiivisemmassa käytössä.
Itse ostin ensimmäisen konsolini vasta vuonna 2013. GTA V oli se korsi, joka katkaisi kamelin selän ja valintani kohdistui Playstation 3:een. Valinta ei siinä maailmanajassa ollut vaikea: Käytännössä kaikki silloin haikailemani konsoliexclut löytyivät pleikkaripuolelta, konsolissa on Blu-ray -soitin ja Microsoft oli muutenkin ihan vasta suolannut itsensä Xbox Onen julkistuksella.
Sen verran fanipoika olen, että edelleen katson tehneeni omalta kannaltani parhaan mahdollisen valinnan. Pääasiallisena pc-pelaajana en halua omistaa molempia konsoleita ja nyt kun Xbox-pelit tulevat joka tapauksessa myös pc:lle, ei ole edes mitään tarvetta. Pleikkarit saavat nyt luvan olla minun ikkunani konsolipelaamiseen.
Nintendo asustelee tosin jossain minun peliuniversumini ulkolaitamilla ja aina on olemassa se riski, että joku heidän konsolinsa ostoskoriin eksyy. Ihan vaan siksi, että ne tuppaavat tarjoamaan kokemuksia, joita ei ihan oikeasti mistään muualta saa.