Kommenttiosio-blogi: Virtuaalitodellisuus on rikkaiden huvi
Virtuaalitodellisuustehtailija Oculus julkisti torstaina äkkiyllättäen kannettavan Oculus GO -visiirin, jota kaupitellaan näillä näkymin yli puolet halvemmalla kuin Rift-isoveljeään. Kevytversion päämääränä on epäilemättä tuoda virtuaalitodellisuuskokemuksia muidenkin kuin hyvätuloisimpien koteihin ja tavoitella samalla halpamarkkinoita, joita hallitsee tällä hetkellä Samsungin mobiilikäyttöinen Gear VR.
Minussa itsessäni uutinen ei herättänyt tunteita suuntaan tai toiseen, koska virtuaalitodellisuus on omalla kohdallani lyönyt hienoisen hudin. Siitä huolimatta, että olohuoneestani löytyy PlayStation VR ja toimistoltani Vive grafiikkatykkikoneineen, en saa aikaiseksi räpeltää lasien kanssa lähes koskaan. Ne harvat kerrat, kun olen toiseen todellisuuteen jaksanut sukeltaa, on kokemus jäänyt kakkoseksi suljetun ympäristön aiheuttamalle antisosiaalisuusahdistukselle.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö toivoisi virtuaalitodellisuuslaitteiden lyövän itseään toden teolla läpi valtavirrassa. Markkinointikoneisto jauhaa ja positiivinen hehku ympäröi ilmiötä, mutta se ei vielä merkitse mitään. Varoittavana esimerkkinä esiin nostettakoon aktiviteettirannekkeet, joita näkyi vuosi tai kaksi sitten katukuvassa joka toisella, mutta nykyään moni itseni mukaan lukien vaikuttaa unohtaneen hullutuksen tyystin.
On ollut silti kovin ilahduttavaa seurata uuden trendin matkaa mahdolliseen suosioon. Kylmä totuus on, että synnyin tähän maailmaan ensimmäisen PlayStationin julkaisun jälkeen, joten kaikki konsolipelaamisen suuret virstanpylväät ovat jääneet itseltäni pitkälti näkemättä. Ennen Oculusta Tamagotchi-virtuaalilemmikit olivat lyhyen elämäni merkittävin teknologinen muotivillitys.
Päivätyössäni opetuspelipiireissä olen päässyt todistamaan myös virtuaalitodellisuuden varovaisia ensiaskeleita monella tapaa omintakeisilla koulumarkkinoilla, joilla sille on keksitty erityisen uraauurtavia käyttötarkoituksia kuvaamataidosta kirurginkoulutukseen. Hankinta on kuitenkin edelleen aivan liian mittava satoja oppilaita kaitseville kouluille.
Ei liene epäselvyys, että hinta todella on suurin hidaste myös virtuaalitodellisuuden matkalla joka Jarmon kotisohvalle. Toisin kuin 600–700 euron omenaluureja, pelikonsoleita ja niiden lisätarvikkeita pidetään hämmentävästi edelleen nörttien puuhana, eikä taviskuluttaja tule koskaan ymmärtämään hintalapun suuruutta siitä huolimatta, kuinka huikeita kokemuksia olisi tarjolla.
On mahdollista, että Oculus GOn myötä virtuaalitodellisuudesta kehkeytyy ajan kuluessa pc-pelaamisen kaltainen hyvin jakautunut viihdeilmiö. Aidosti laadukkaat kokemukset vakiintuvat omistautuneimpien kroisosten etuoikeudeksi, mutta joka toisesta taloudesta löytyy muutaman vuoden päästä vähintään Kiinan tekoa oleva alennusnuhapumppu. Mitään väärää en tässä näe – eritoten koska tulen todennäköisesti itsekin edustamaan jälkimmäistä kastia.
Johanna Puustinen