Tämä on katkeran miehen katkera tilitys, siitä ei ole epäilystäkään. En ole maailman paras häviäjä, mutta uskon silti kokemukseni olevan omiaan saamaan sappinesteet suuhun pyhimyksellekin.
Kaikki tapahtui pari viikkoa sitten. Olimme matkustaneet toimiston poikien kanssa Tanskaan eräille alan messuille. Kyseessä oli ensimmäinen ulkomaanreissuni töiden puolesta, joten fiilikset olivat korkealla.
Kuivien myyntilukuluentojen lomassa kerrottiin hieman myös illan vapaamuotoisemmasta ohjelmasta. Paikalla oli iso liuta pelikoneita, joilla pääsi pelaamaan joko tuoreita tai vasta tulossa olevia pelejä. Myös kilpailuja järjestettiin. Esimerkiksi Assassin’s Creed Brotherhood –pelipisteissä jokaisen moninpelisalamurhauserän voittajalle lähti peli postissa – tai lähtee, kunhan julkaisupäivä koittaa. Oma mielenkiintoni siirtyi kuitenkin Wiin Sonic Colorsiin, jossa pelin ensimmäisen kentän nopeimmalle läpijuoksijalle oli luvassa viikonloppu Englannissa kahdelle.
Kenties reissu Englannin isoimpaan huvipuistoon Alton Towersiin ja yöpyminen Sonic-sviitissä ei olisi lomakohteita valitessa ensimmäisenä mielessä, mutta olihan kyseessä suurin piirtein tonnin reissu, joten illan ohjelma oli selvä. Pelaan Sonic Colorsia kunnes voitan.
Käynnistäkää koneenne
Kävinkin aluksi vetämässä nopean pohja-ajan, 1 minuutti 43 sekuntia. Aika pysyi taululla yllättävän kauan, noin puoli tuntia, kunnes joku kävi kiskaisemassa odotetusti paljon kovemman ajan, 1.30. Pelattavassa kentässä oli runsaasti vaihtoehtoisia reittejä, ja tarjolla oli myös taktikointia rajallisen boostin kanssa. Kenttää hieman tutkittuani tein noin kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen tuloksen 1.27, ajatellen että nyt on iso kala koukussa. Sydän pamppaili suorittaessani tätä aikaa, on todella kuumottava tunne huomata jo aikaisessa vaiheessa että tällä mennään johtoon jos vain en mokaa.
Tämäkin aika sai olla taululla varsin pitkään. Monet kävivät yrittämässä ja oli suorastaan nautinnollista katsoa puoli tuntia jauhaneiden epäuskoisia ilmeitä, kun heidän aikansa ei pääse lähellekään kärkeä.
Sitten, katastrofi. Ajanottotaululle oli kierrellessäni ilmestynyt uusi aika. 1.22.73. Todella kovaa kamaa, tämän alittaminen vaatii jo taitoa. Kiipesin siis sotaratsun selkään ja ratsastin kohti taistelua. Useiden oppimisen piikkiin menevien yritysten jälkeen kaikki menee todella nappiin ja kello pysähtyy aikaan 1.21.76. Paransin todella hyvää aikaa ruhtinaallisella sekunnilla.
Olin onneni kukkuloilla. Tuota ei noin vain enää päihitettäisi, vaikka kyseessä ei optimaalinen suoritus ollutkaan. Lisäksi aiemmin oli sanottu, että pelipuoli laitetaan kiinni klo 21, siihen oli enää puoli tuntia aikaa. Alkoi siis raastava odotus, kellon minuuttien kuluessa hitaasti eteenpäin. Tietyt kilpakumppanit pelasivat peliä suoraan sanottuna huolestuttavan paljon, mutta en nähnyt heidän otteissaan mitään liian uhkaavaa. En kuitenkaan tässä vaiheessa enää tietenkään yrittänyt parantaa omaa aikaani, pelipisteitä oli liian rajoitetusti siihen.
Kunnian hetket
Koittaa kello 21. Kilpailunjärjestäjä alkaa kirjoittaa jotain taululle. ”Competition close…” Käännyin ympäri Pyykkösen ja Huttusen puoleen ja aloin tuulettaa. Uskomaton tunne, voittaa jotain näin hienoa pelkästään pelaamalla videopelejä! Käännyin taas ympäri. Luin miten tekstinpätkä päättyy. ”…closes at 21.30”. Puoli tuntia tuskaa vielä jäljellä, mutta olin sentään tukevasti voitossa kiinni.
Kello ei olisi voinut käydä enää hitaammin. 21.05… 21.07… 21.15… Kilpakumppanit jotka olivat pelanneet peliä koko illan saamatta yhtään tulosta taululle pelasivat kuin viimeistä päivää. 21.19… 21.25… Voitto oli minun. Pakko olla! 21.26… Neljä minuuttia ennen kisan päätöstä joku kellotti ajan 1.21.46. Kolme sekunnin kymmenystä minua nopeammin.
Oloni oli epätodellinen. Aivan sama, vaikka aika olisi ollut kymmenen sekuntia tai yhden sadasosan nopeampi, kunhan se vain olisi toteutunut milloinkaan muulloin kuin viime minuuteilla. Ehdin vetäistä muutaman yrityksen jäljellä olevassa ajassa, mutta luonnollisesti tuloksetta. Asia mikä minua todella jäi kaivelemaan, oli se, että huonompi pelaaja voitti. Ei, nyt ei ole kyse katkeruudesta vaan silkasta faktasta. Vedin omat pohja-aikani aina alle kymmenen minuutin pelaamisella. Koko kisan voittanut kaveri pelasi karkeasti arvioiden kolme kertaa enemmän kuin minä, hän istui koneen edessä reilusti yli tunnin, kenties puolitoista. Olisihan se ihme jos sillä treenaamisella, viilaamisella ja yrittämisellä ei saisi aikaan yhtä minuutin mittaista onnistumista. Kaikkien olisi pitänyt saada yhtä paljon peliaikaa, vaikkapa tietty määrä yrityksiä. Nyt kisarakenne palveli kaikkia muita paitsi kilpailun johtajaa. Häviävän pieni voittomarginaali kun kisa oli jo käytännössä ohi, oli vain kirsikkana kakun päällä.
Lohdutuspalkintoja ei ollut. Jäljellä oli enää yksi asia. Asia, joka miehen oli tällaisessa tilanteessa tehtävä. Kättelin kilpailun järjestäjiä ja kättelin kilpailun voittajaa. Sitten kävelin ulos hallista viilentymään Kööpenhaminan yöhön, ajatellen yötäkin tummempia asioita.