Ah, suuria tunteita.
Niitä jaetaan nyt peleissä, mutta ei tarpeeksi. Enkä puhu siis vain onnistumisen ilosta tai tuskaisesta turhautumisesta.
Aloitetaan kuitenkin onnistumisesta. Sain pelattua juuri läpi Mass Effect 2:n insanity-vaikeustasolla. Vielä pari helppoa achievementtia puuttuu, mutta sen jälkeen plakkarissa on täydet 59/59 ja järkyttävä läjä gamerscorea. Se on minulle historiallinen suoritus, sillä en yleensä jaksa kerätä achievementeja edes niistä peleistä, joista oikeasti pidän. Jos suorituspisteitä ei irtoa tavallisella läpipeluulla, ei niitä tarvitse sitten tulla ollenkaan. ME2 saa olla se poikkeus, joka vahvistaa säännön.
Lemmen asialla
Mutta nyt piti siis puhua tunteista eikä listoista ja numeroista. Pelasin myös (ja arvostelen piakkoin) Mass Effect 2:n Lair of the Shadow Broker -DLC:n. Kaiken toiminnan lisäksi se sisältää aitoa digitaalista romanssia. Vaadin nyt: lisää pusuttelua ja puhetta tunteista peleihin.
Vain uskollinen rakkaus voi poistaa Shepardini sielun arvet. Älkää kertoko Fox Newsille.
Älkää käsittäkö väärin. Jokainen peli ei vaadi vakavaa draamaa, ja haluan peleiltäni myös toimintaa, kauhua, massatuhoa ja irtoraajoja. Ne kaikki tuntuvat vain paremmalta, kun niillä on ”emotionaalinen konteksti”. Se on helppo luoda hahmoille ja vaikeampi pelaajille. Joka toisen pelisankarin perhe on kuollut traagisesti, mutta tusinatraumoista on niin kovin vaikea välittää.
Onnistumiset onkin helppo muistaa. The Darkness -räiskintä ei minua yleisesti aivan vakuuttanut, mutta sen herkkä pusukohtaus sohvalla kuulosti ja näytti sen verran aidolta. Sitä tosin seurasi maailman kliseisin kuolema, mutta mitäs pienistä. Verratkaa sitä vaikka muuten hyvään inFamousiin, jossa klassista siipan pelastusta pedattiin puoli peliä kammottavin tuloksin. Joka asiasta nalkuttavan ”Iineksen” kauhea kohtalo superroiston käsissä tuli melkein liian myöhään, mutta onhan vihakin tunne.
Ei tämä The Darknessin kohtaus, vaan se toinen!
Rakkautta on tietenkin monenlaista. Assassin’s Creedin tarina on turhake, mutta kakkososassa Ezion perheen kurja kohtalo antaa raivokkaalle puukotukselle motiivia. Mass Effect 2:ssa universumin pelastaminen tuntuu joltakin, kun pelimaailmaa asuttaa valitun puolison lisäksi yleisesti kiinnostavien hahmojen joukko. Odotus kolmososaa kohti nousi kattoon, kun sankarit palasivat DLC:n muisteloissa parin vuoden takaisiin taisteluihin Mass Effect 1:ssä ja miettivät mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Digitaalisten muukalaisten kohtaloihin eläytyminen vaatii pelaajaltakin heittäytymistä, mutta palkinto on sen arvoinen. Kun hahmojen kohtalosta jaksaa välittää, on niin hienoa painaa liipaisinta ja laukoa sarjaa heitä uhkaavan nuljaskan kuonoon.
Tämä olisi tietysti helppo kuitata sanomalla ”lololol, otatpa pelien tarinat vakavasti”. Niin piru vie otankin, ja saan niistä siksi enemmän irti. Joten antaa tulla niitä uskottavia romansseja. Tai edes kauniita ja rohkeita. Jostain on lähdettävä.
Pimeän pelko
Rakkauden lisäksi toinen tärkeä tunne on tietenkin pelko. Olen huomannut, että sellaista voi todella kokea kauhupeleissä, jos moista vain haluaa.
Pc:lle ilmestyi juuri Amnesia: The Dark Descent -niminen kauhuseikkailu (15 euron hintaan, naurettavaa!). Se on klassinen kummitustarina, jossa nuori britti haahuilee 1800-luvulla hullun preussilaisen paronin linnassa. Se on myös vahva ehdokas vuoden kuumottavimmaksi peliksi. Amnesia säästelee varsinaista toimintaa ja nostattaa tunnelmaa kammottavilla äänillä sekä valon ja varjon kontrastilla. Pelisankari ei osaa taistella lainkaan, ja pahassa paikassa kannattaa vain katsella nurkkaan ja rukoilla monsterien menevän ohi.
Kansi näyttää tältä, jos joku sattuisi hankkimaan pc-pelinsä vielä muuten kuin digilatauksena.
Kun tällaisia pelejä ilmestyy (olisikohan Project Zero 2 PS2:lla ollut viimeksi vastaavanlainen kokemus?), täytyy pelaamiseenkin panostaa. Jauhan peliä vain yöllä perheen nukkuessa, täysin pimeässä asunnossa ja surround-kuulokkeet korvilla. Samalla täytyy psyykata itsensä oikeaan tunnelmaan ja välttää keskeytyksiä. Jopa voileivän teko palauttaa minut maanpinnalle, ja kadehdin säikympiä pelaajia. Erinäisten peliboardien perusteella Amnesian demo saa osan ihmisistä kauhuun kirkkaassa päivänvalossakin. Kunnon kauhu ja sydämentykytys tuntuvat niin hienolta, että toivoisin pystyväni samaan.
Pakollinen loppukevennys
Jotta vuodatus ei menisi liian vakavaksi, todettakoon että peleissä voi kokea myös häpeää ja nöyryytystä. Jälkimmäistä saa ihailla PelaajaHD:n Kinectimals-testissä, jossa leikin kuollutta ja kädenheilautukseni näyttävät kuulemma lähinnä natsitervehdyksiltä. Söpö peli lienee silti Kinectin suurimpia tulevia hittejä.
Täysin rehellisesti sanottuna Move tai Kinect eivät kummatkaan vaikuta tarjoavan erityisen kiinnostavia HC-elämyksiä launch-katalogeissaan, mutta katsotaan uudestaan vuoden päästä. Pelkän tekniikan sijasta kaikki on kiinni pelintekijöistä, minkä näkee esimerkiksi katsomalla Kinectin Dance Centralia. Pikatestin perusteella Harmonixin peli vaikuttaa loistavalta, vaikka helppo laulu helpolla vaikeustasolla nostatti hikipitoisuuteni pelottavalle tasolle.
Siitä ei onneksi ole videota.