Videopelien, sarjakuvien ja kirjojen elokuva- ja tv-sovitukset ovat aihe, joka jaksaa kiehuttaa kansaa tasaisella liekillä vuodesta toiseen. Reaktiot niihin ovat poikkeuksetta rajuja, ja negatiiviset mielipiteet muodostetaan tietenkin jo hyvissä ajoin ennen tuotoksen varsinaista julkaisua. Tälläkin hetkellä nettifoorumeilla kohkataan Paramountin Halo-sarjan amatöörimäisistä erikoistehosteista ja Amazonin uuden Taru sormusten herrasta -tulkinnan näyttelijöiden ihonväristä, vaikka kumpikaan kohusovituksista ei ole vielä ehtinyt olohuoneisiin asti.
Terve epäluulo on ymmärrettävää, koska huteja on mahtunut pelisovitusten joukkoon vuosien varrella myönnettävästi enemmän kuin hittejä. Tämä johtuu siitä, että interaktiivista mediaa on yksinkertaisesti todella vaikea taivuttaa Hollywood-muottiin tavalla, joka miellyttäisi sekä yleisöä että sijoittajia. Mutkia vedetään suoriksi ja juonen kanssa sävelletään kummia, jotta 80-tuntinen pelikokemus saataisiin tiivistettyä hittielokuvan mittaan. Lisäksi etulinjan näyttelijät harvoin vastaavat pelistudioiden tulkintoja sankareistaan aivan yksi yhteen, mikä on jo itsessään vaikeaa niellä.
Vapaampi tulkinta voi toisaalta olla juuri se salainen ainesosa, jota sovitus tarvitsee ollakseen katsomisen arvoinen. Pelaajassakin tuhdisti hehkutettu League of Legends -animaatiosarja Arcane laajentaa pelin maailmaa tuntuvasti ja esittää hahmokaartinsa aivan uudenlaisessa valossa. Netflixin pehmeä teini-idoliversio The Witcherin Jaskierista herättää naispuolisissa faneissaan suorastaan mielenvikaista hysteriaa, vaikka ei näytä esikuvaltaan juurikaan. Muutaman vuoden takaista Rampagea harva tuskin edes tunnisti videopelielokuvaksi, mutta tyystin aivottomana hirviömättönä sekin teki tehtävänsä. Suhteellisen tuoreita esimerkkejä tällaisista iloisista yllätyksistä riittää, vaikka kaikki tuntuvat jostain syystä muistavan vain 90-luvun kammottavan Super Mario Bros. -elokuvan.
Fanien ennakkokiukkuilussa on ehkä pohjimmiltaan kyse siitä, että monet odottavat ja vaativat sovitusprojekteilta sellaista orjallista uskollisuuden tasoa, jota ei realistisesti ole edes mahdollista saavuttaa. Tv-sarja tai elokuva ei tule koskaan näyttämään yksi yhteen videopeliltä, eivätkä kerronnan keinot ole niissä samoja, joten yhdenkään sovituksen laadusta ei voi siksi vetää luotettavia johtopäätöksiä pelkän pinnallisen vertailun pohjalta.
Tärkeämpää on pohtia sitä, tekeekö sovitus lähdemateriaalillaan jotain arvokasta. Kasvattaako se sarjan universumia tai tuoko se sitä sellaisen yleisön tietoisuuteen, joka ei peliin normaalisti syystä tai toisesta koskisi? Kertooko se kiinnostavia tarinoita tavalla, joka sopii formaattiin? Näihin kysymyksiin vastatakseen olisi toki katsottava itse teos, mikä vaikuttaa olevan monesti liikaa pyydetty. Ehkä herneen nenään vetäminen kolmen minuutin trailerin pohjalta onkin someraivoajille ajankäyttökysymys?
Johanna Puustinen,
Pelaaja-lehden päätoimittaja
Pääkirjoitus on julkaistu nyt kaupoissa olevassa Pelaaja-lehden maaliskuun numerossa 231.