Miehemme maailmalla -blogi: Pyykkönen matkustaa

Reissua pukkaa muillekin kuin Thomakselle. Janne Käy Pixarilla, rakentaa katapultin ja eksyy gettoon.

14.9.2011 22:10

Hehtaariblogeja väsymättä tuottava Thomas on ahdistellut pyytänyt minua ja Miikaa kyseisen puuhan pariin jo pidemmän aikaa. Huttunen hautuu vielä työtaakkansa alla, joten minun on siis lähdettävä nyt kirjoituskoneen ääreen. Yleensä minulla ei ole tarvetta avautua mistään, koska kaikki mielenkiintoinen tuntuu muutenkin tapahtuvan lähinnä Thomakselle. Nyt maisemia ja kokemuksia on kuitenkin tullut vastaan, sillä kevään työkeikat veivät Lontooseen, San Franciscoon ja Manchesteriin. Keskityn tällä kertaa siis pelkkään matkustukseen.

Osa 1: Lontoo

Ubisoft esittelee briteissä Haze-räiskintäänsä ja nakki lankeaa minulle. Mikäs siinä, Lontoo on kiinnostava kaupunki, enkä ole käynyt siellä kuin kerran aiemmin katselemassa aikoinaan BioShockia.

Tämän reissun aikana selviää se, kuinka Lontoossa kannattaa valita liikkumistapa. Heathrow’n kentältä pääsee keskustaan kahdella suhteellisen näppärällä keinolla eli halvalla metrolla tai nopealla Heathrow Express -junaradalla, joka paahtaa keskustaan Paddingtonin asemalle varttitunnissa ja tasaisin väliajoin. Valitsen junan sen tavan takia, jota kutsun taksiturismiksi. Pressikeikoilla kohdekaupungeista näkee yleensä vain pelitapahtuman tilat, hotellin ja taksin takapenkin. Niinpä yritän joka reissulla kuvata maisemia taksien ja bussien ja tässä tapauksessa Express-junan ikkunasta. Tuleepa edes tunne, että on oikeasti käynyt jossain.

blogi_lontoo_juna.jpg

Taksiturismin perusteella Lontoo näyttää hyvin brittiläiseltä: ankeita tiilitaloja, harmaa taivas ja teollisuusvarastoja. Koska lennot Suomesta britteihin saapuvat maahan aina aikaisin aamusta, minulla on hyvää aikaa etsiä tieni pelitilaisuuteen. Se järjestetään Sonyn ThreeRooms-talossa joka on Lontoon keskustan itäpäässä. Paikka on puheiden perusteella jonkinlainen PlayStation-juppikartano. Taksi vie Paddingtonista hotelliin, ja sitten kävelemään.

Matkalla etsiydyn hurmaavasti nimettyyn Spitalfieldsiin. Paikka on Towerista pohjoiseen, ja se on on kuuluisa historiallisesta toristaan ja muinaisista sairaaloistaan. Perinnekaupoissa myydään mm. antiikkisia Tarot-kortteja ja hyytävän näköisiä puunukkeja, mutta tässä vaiheessa nälkä voittaa turismin. Lontoo ja Spitalfields ovat täynnä leipomoita, kahviloita ja viinibaareja, mutta varsinaisia ruokapaikkoja on vaikeampi löytää. Päädyn Giraffe-ketjun ravintolaan, joka on kuin vähän eksoottisempaa murkinaa tarjoama Memphis. Luen pöydässä sanomalehteä, ja törmään heti aitoon brittiläiseen peliskandaaliin. Otsikot huutavat siitä, kuinka Miss Bimbo -peli opettaa nuoret tytöt vetämään laihdutuspillereitä ja hankkimaan silikonit. Myöhemmin kun palaan Suomeen luen asiasta lisää ja huomaan, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta: keltaisen lehdistön Miss Bimbo -juttujen jälkeen pelin suosio kasvoi parissa päivässä niin paljon, että sen serverit kaatuivat.

Tuhdin ateriasetin (burgeri + alkupalaksi jokin outo mutta herkullinen parmesan-annos) jälkeen lähden kohti ThreeRoomsia. Google Maps on iskenyt neulansa hieman väärään kohtaan, ja seuraan tyhmyyksissäni sitä enkä kadunnumeroita. Kävelen tietämättäni ThreeRoomsin ohi ja huomaan, kuinka kaikki vastaantulijat ovat yhtäkkiä aika itämaisen näköisiä. Muutaman korttelin päässä avautuu se oivallus, että olen kävellyt Banglatowniin. Kaupunginosa on kuuluissa curry-safkastaan, mutta nälkä meni jo. Mustan oven ja rähjäisen julkisivun taakse kätketty ThreeRoomskin löytyy pienen hakemisen jälkeen.

blog_lontoo_threerooms.jpg

Paikka on todella maineensa veroinen. Mieleen tulee, että tältä näyttäisi David Beckhamin ökytalo, jos äijä hurahtaisi PS3-fanipojaksi. On outoja tuoleja, jättisohvia, hörhelöverhoja ja graffiteja seinällä. Paikalla on parikymmentä PlayStation 3:a ja seinään on naulattu iso rivi PSP-koneita, joissa on jokaisessa eri peli. This is living.

blogi_lontoo_threeroomspsp.jpg

Tapahtuman Haze-annin voi lukea lehden viime numerosta, mutta pakko on vähän kehua: paikalla käydään lopuksi myös ankara free-for-all deathmatch-matsi paikalla olevien eurojournojen kesken. Tuon voiton Suomeen kahden fragin erolla seuraavaan (Haze-vinkki: perusmatsissa paras ase on Nectar-boostattu rynkky, joka toimii sekä lähitaistelussa että sniputuksessa. Kranaatit eivät tapa ketään, mutta niillä voi voittaa aikaa. Kiväärinperä on melkein yhtä tehokas kuin Halo 3:ssa.) Voiton sinetöi se, että kakkoseksi tullut toimittaja tulee onnittelemaan jälkeenpäin ja paljastuu, että hän on Ruotsista. This is living!

Seuraavana päivänä lentokentälle palatessa paljastuu viimeinen opetus Lontoon joukkoliikenteestä. Taksimatka hotellista takaisin Paddingtoniin vie kolme kertaa pidempään kuin tullessa, ja rautatieasemalla on taksikuskin mukaan ollut taas ’incident’, mikä on ilmeisesti eufemismi junan alle heittäytyvälle ihmiselle. Ehdin koneeseen juuri ja juuri.

Osa 2: San Francisco

blogi_sanf_maisema.jpg

Thomas on sen verran kokenut reissaaja, että hänen blogeistaan ei ehkä aina välity se tosiasia, että matkustaminen USA:han on aika raskasta. Matka San Franciscoon Helsingistä alkaa herätyksenä viideltä aamulla, ja Helsinki-Köpis-Washington-San Francisco -matkakokemus kestää lähemmäs vuorokauden. Tätä edeltää pressiviisumin hakeminen, sillä sellaista edellytetään USA:n työmatkalle menevältä toimittajalta. Prosessista voisi tehdä melkein bloginsa, mutta huippukohta on lomake, jossa kysytään olenko rakentanut ydinpommeja tai osallistunut kansanmurhaan. Vitsikkääksi ei missään nimessä kannata heittäytyä, sillä kamat viedään henkilökohtaista haastattelua varten suurlähetystöön, jonka sotilaallisuus on Suomessakin aika huikeaa tasoa.

Lennolla Atlantin yli ehtii tehdä kaikenlaista. Pelaan yhden pelin verran DS:n Shiren the Wandereria, joka on täydellistä matkaviihdettä. Päätän, että en nuku ennen kuin pääsen hotelliin jet lagin välttämiseksi. Siksi tuijotan penkkitelevisiota, ja jatkuvalla kanavasurffauksella ehdin nähdä elokuvat National Treasure 2 (Ei niin paha kuin luulin, mutta tulisi jo Indy), Enchanted (Söpöt Disney-laulut jäävät päähän soimaan), Devil Wears Prada (Meryl Streep on aina hieno), Golden Compass (Aika mitäänsanomaton Ian McKelleniä lukuunottamatta), I am Legend (Roskaa. Tuhosivat kirjan tarinan täysin, vaikka Will on ihan ok). Taju menee jossain vaiheessa Sweeney Toddia, ja seuraavaksi juostaan Washingtonin lentoasemalla vaihtolennolle.

blogi_sanf_satama.jpg

San Franciscossa väsymys on kova, mutta nukkumaan ei pääse nälän takia. Tämä jet lag kostautuu vielä myöhemmin, kun joka aamu herää väkisin kello kuudelta. THQ:n pr-mies Peter tuntee paikan ravintolat, joten suuntaamme Morton’s-pihviravintolaan. Se on maineensa veroinen, ja iso filet mignon on tappavan iso. Norjalaiselle kollegalle esitellään valtavaa elävää hummeria, joka näykkää miestä saksillaan. Pää on lennon jälkeen niin sekaisin, että lattia tuntuu huojuvan, mutta Morton’sin suklaakakku auttaa: sen pinnan alla on valtava meri kuumaa suklaakastiketta.

blogi_sanf_alku.jpg

Ruoasta muuten: jenkkilässä ainoa oikea tapa elää on ahtaa naamariin joka aamu American Breakfast. Kananmunia, perunaa, paahtoleipää, kahvia, pekonia… mahtavaa. Sillä korvaa parhaassa tapauksessa lounaan, mikä antaa lisäaikaa muihin puuhiin. Jos hotellissa tarjotaan aamiaista, paikallisia munakkaita kannattaa aina testata. Ne ovat yleensä hyvin tuhtia tavaraa.

Reissun kohokohta on ehdottomasti Pixarin studio. Menen katsomaan paikkaa, sillä näytetään yhtiön tulevaa Wall-E -elokuvaa ja -peliä. Studion upean näköinen piha on harmillisesti keväthuollossa, ja työmiehet poraavat asvalttia. Turvatoimet ovat tietenkin kovat: rinnassani on kaksi eri nimilappua, ja sen jälkeen on täytettävä vielä yksi lomake.

blogi_sanf_pixarwalle.jpg

Reissulla selviää se, miksi Pixar on animaatioelokuvien huippuyhtiö ja alan työntekijöiden haave. Yhtiön seinät on koristeltu sen uudesta elokuvasta kertovalla taiteella ja julisteilla, työhuoneet on sisustettu kuvaamaan työntekijöiden persoonaa ja tunnelma on kaikin puolin mahtava. Isäntämme selittävät innoissaan siitä, kuinka yhtiön turvamiehet ja palkanlaskijatkin käyvät joka viikko työajallaan studion omassa Pixar Universityssa, jossa opetellaan esimerkiksi piirtämistä ja kuvanveistoa. Tarkoitus on saada kaikki tuntemaan ylpeyttä lafkan luomuksista. Wall-E:stä näytetään 15 minuutin pätkä, mutta sitä ei valitettavasti esitellä Pixarin legendaarisessa teatterissa, vaan sen vähäisessä ja rähjäisessä versiossa. Elokuvan animaatio ja huumori näyttävät upeilta. En ihmettele, vaikka Wall-E hakkaisi top-listallani Toy Storyt, ja se on paljon sanottu.

blogi_sanf_pixareve.jpg

Pixarin jälkeen seuraa THQ:n oma Gamers Day -pelitapahtuma, jonka anti käsiteltiin jo Pelaajassa ja Pelaajalehti.comissa. Tapahtuman selvä menestyspeli on Red Faction Guerrilla, jota pyörittävien pelikoneiden eteen syntyy jonoja. Huttusen ennakkojutun perusteella arvelin pelistä hyvää, mutta vasta itse kokeiltuna se vakuuttaa todella. Tapahtuman toinen suuri peli, Saints Row 2, vaikuttaa nyt GTA IV:n julkaisun jälkeen olevan hieman pulassa. Mittapuu on noussut. Pelin esittely aloitetaan lisäksi Gary Buseyn tähdittämällä mainosvideolla, jossa ”Uncle Gary” näyttää olevan ihan aidosti huumeissa. Videon jälkeen vieressäni seisova tuntematon ottaa ison hörpyn kaljaa ja toteaa isoon ääneen ”What the fuck was that!” Ei mitään lisäämistä.

blogi_sanf_gamersday.jpg

Kun lopulta saan erinäiset deadlinet hoideltua seuraavana päivänä, minulla on aikaa pyöriä ympäriinsä San Franciscossa. Hotelli on onneksi tiiviissä keskustassa, joten useimpiin mielenkiintoisiin paikkoihin pääsee kävelemällä. Aiemmin hummerin näykkäämä norjalainen tuntuu olevan kirottu. Tänään hän saa ruokamyrkytyksen pahoista nachoista ja oksentaa 12 tuntia hotellissa. Suomalainen kollega herättää kunnoitusta kuntoiluinnollaan, vuokraa polkupyörän ja sykkelöi jonnekin Golden Gaten tuolle puolen.

blogi_sanf_piirtaja.jpg

Tunnelmaltaan San Francisco on tuttu San Andreasta pelanneille, mutta peli ei kyllä välittänyt paikan arkkitehtuuria tarpeeksi hyvin. Pilvenpiirtäjien lisäksi keskustaa määrittävät vanhat ja tyylikkäät talot. Kadut ovat tyhjempiä kuin länsirannikon toisessa suuressa kaupungissa, Los Angelesissa. Ihmiset ovat laihempia, hyväkuntoisia ja ruskettuneita. Amerikkalainen lihavuus on kaupungin keskustassa poikkeus, ei sääntö, mutta se näkyy vaatekauppojen kokovalikoimissa. Monet paitamallit alkavat XL-koosta ja kasvavat sirkusteltat nokittavaan 5XL-kokoon asti.blogi_sanf_katu.jpg

Päätän käydä läpi mahdollisimman monta kauppaa, joissa on halvan dollarin takia käytännössä alennusmyynnit. Jenkit taitavat syömisen lisäksi shoppailun, ja mielenkiintoista on esimerkiksi se, kuinka monia vaatemerkkejä on tungettu Macy’s-tavaratalon miesten rakennukseen. Pohjakerros on omistettu pelkästään street-vaatteille, ja siellä on oma osastonsa esimerkiksi Fifty Centin G-Unit -vetimille. Nappaan melkein yhden hienon G-hupparin, mutta selässä oleva valtava pääkallo on liikaa. Sivukadun hopparikaupasta sen sijaan irtoaa halpoja ja hyviä t-paitoja, vaikka koko musiikki- ja elämäntyyli kiinnostaa minua harvakseltaan. Hopparit näkyvät tykkäävän kovasti Optimus Primesta, jonka tyylitellyt muotokuvat koristavat paitojen rintamuksia.

blogi_sanf_lelukauppa.jpg

Keskustaa halkovan Market Streetin varrella on todella hieno lelukauppa Jeffrey’s. Siellä näkee, että amerikkalaiset ottavat lelunsa vakavasti. Pienoismallitankit ovat metrin pituisia, ja hyllyt ovat täynnä esimerkiksi harvinaisia lelu-ukkoja Japanista. Muodissa ovat näköjään keräiltävät miniatyyripelit esimerkiksi Tähtien sodan pohjalta. Löydän myös jotain, joka tuo mieleen vanhan ”Only in USA” -hokeman. Lapsien syntymäpäiville on tarjolla musiikkilevyjä, joiden biiseissä hoetaan jatkuvasti päivänsankarin nimeä. ”Kuule oma nimesi 50 kertaa!” Yeah!

blogi_sanf_lelukauppalevy.jpg

Tässä vaiheessa astun harhaan Market Streetiltä ja huomaan aiemmin Losissa tutuksi tulleen ilmiön. Rikkaus ja köyhyys ovat todella vieri vieressä USA:ssa. Turisteja pursuavan pääkadun vierestä alkaa getto, jossa haisevat suoraan sanottuna paska ja kusi. Seinillä ja muureissa on ruman hajun vastapainoksi tyylikkäitä graffiteja.

blogi_sanf_graffiti2.jpg

Käyn tutustumassa paikalliseen pelikulttuuriin EB Gamesissa ja Virgin Megastoressa. Aluekoodittomat PSP-pelit ovat törkeän halpoja: nappaan uutuushyllystä Pataponin 20 taalan hintaan ja vannon, etten ikinä hanki yhtään PSP-peliä Suomen riistohinnoilla. Crisis Core on vähän kalliimpi, mutta ei mitään euroriistoon verrattuna. Vanhemmat ostavat innokkaasti lapsilleen DS-tavaraa, ja Rock Band on näyttävästi esillä joka paikassa, mutta pc-pelaaminen on näemmä kuollut näistä kaupoista lähes kokonaan. Isoin hitti on selkeästi Super Smash Bros. Brawl, jota juhlistavaan tapahtumaan on Megastoressa kymmenien metrien jono, joka tukkii tien levyhyllyille.

Kaupungin keskustassa, Union Squarella, on mielenosoitus. San Franciscossa on se aito ja oikea Chinatown, ja torille palmujen katveeseen on kokoontunut Kiinan olympialaisia vastustava väkijoukko. Tilaisuutta käyttää hyväkseen myös Helsingin rautatientorilla nähty Falun Gong -porukka, joka avaa sivussa omaa asiaansa tutuilla raatokuvilla. Näppäilen valokuvia ja kuuntelen puheita, kunnes tajuan olevani mielenosoituksessa post-9-11-USA:ssa. Alan pälyillä ja hakea väkijoukosta Homeland Security -korstoja, jotka epäilemättä käyttelevät parhaillaan videokameroitaan. Lentokentällä kuullut Guantanamo Bay -vitsit ovat yhtäkkiä vähemmän hauskoja.

blogi_sanf_osoitus.jpg

Liukenen torilta kohti pääkohdettani, Borders-kirjakauppaa. Sen alakerrassa on Disney-kauppa, joka on epäilemättä yksi hermoja raastavimmista työpaikoista. Kaupasta raikaa valtavalla volyymillä ja loputtomasti lennolta tutun Enchanted-elokuvan lauluja. Luulisi, että jo yksi työpäivä moista kuunnellen ajaa ihmisen hulluuteen.

Borders on Barnes & Noblesin ohella niitä kauppaketjuja, jotka tekevät USA:sta hyvän paikan kirjojen hakuun. Monikerroksisessa kaupassa on uskomattomat valikoimat mainstream- ja genrekirjoja, sarjakuvia ja erikoislehtiä. Nappaan Huttuselle Alan Mooren League of Extraordinary Gentlemen -sarjakuvien uusimman albumin, The Black Dossierin. Sitä ei tuoda koskaan myyntiin Eurooppaan outojen copyright-ongelmien takia. Kassiin tarttuu myös kymmenisen muuta opusta, kunnes ostoshimo laantuu. Anime on vahvasti esillä kaupassa, mutta ilokseni näen, että vanha kunnon jenkkiläinen supersankarisarjakuva on edelleen voimissaan ja on vallannut idän ihmeitä isomman hyllytilan.

Lähikahvilasta tarttuu mukaan paikallinen sanomalehti, jonka etusivulla on mielenkiintoinen kuva: siinä komeilee pukinpäämerkin tekevä heavy-nyrkki. Otsikko huutaa ”Bay Area Thrash is Back!”. Nykypolvi ei varmasti muista aikaa, kun kyseinen musiikkilaji oli huudossa, mutta sieltä Metallicakin oli lähtöisin. Hakekaapa YouTubesta vaikka Testamentin tai Slayerin videoita. On huvittavaa lukea, kuinka sanomalehti neuvoo lukijoitaan tekemään aitoja hevikäsimerkkejä.

blogi_sanf_silta.jpg

Matkalla hotelliin on pakko hakea kirjoittamisen avuksi juomaa, jota ei ärsyttävästi saa Suomesta. Haloo, missä on Mountain Dew’n kevytversio, K-Kaupat? Surffailen nukkumaan mennessä televisiokanavia, mutta hotellin telkasta tulee näemmä koko ajan vain Jimmy Kimmel Show. Kaveri näkyy olevan aika suosittu julkkisten piireissä. Katso todisteeksi ”I’m Fucking Ben Affleck” -video.

Kun lähdön aika tulee seuraavana aamuna, tietää että matka tulee olemaan raskas ja pitkä. Ensimmäinen lento lähtee kohti Chicagoa yhdeltä sunnuntai-iltapäivänä. Olen perillä Suomessa vasta kuudelta maanantai-iltana. I am Legend ei ole yhtään sen parempi paluulennolla, mutta arvostan enemmän sankarillisen koiran roolisuoritusta. Monissa turvatarkastuksissa ehtii kirota USA:n lentoturvallisuussääntöjä, jotka pakottavat riisumaan kengät läpivalaisua varten. Sukkamehun haju on jonoissa aika hulvaton.

Kotona saan tietää tehneeni pahan virheen. En importannut omakätisesti Rock Bandiä, koska luulin pelin ilmestyvän piakkoin myös Suomessa. Kirosanat lentävät, kun kuulen tuplaantuneesta eurohinnasta ja tuntemattomasta aikataulusta. Päätän raahata pelin kotiin seuraavalla jenkkireissulla tuli mikä tuli.

Tässä muuten todistetun toimiva tapa saada Rock Band jenkeistä Suomeen (Kiitos Jyrille demonstraatiosta). Kääri pelipaketti sellaisenaan kuplamuoviin joko hotellissa (kysyttäessä sitä voi hyvinkin saada respasta) tai lentokentällä. Painota lähtöselvityksessä, että haluat saada siihen ”Fragile”-tarrat, ja nouda se perillä hihnalta täydessä kunnossa. Matkustajalla on normaalisti oikeus kahteen ruumaan menevään matkatavaraan, joten matkalaukun menoa tämä ei haittaa.

Osa 3: Manchester

Kevään toivottavasti viimeinen matka suuntaa kohti Manchesteria Chronicles of Narnia 2 -pelin merkeissä. Kyseessä on normilehdistölle eikä pelijournalisteille suunnattu retki, joten uumoilen menosta normaalia mielenkiintoisempaa.
Manchester on juuri sellainen kuin voisi luulla. Vettä sataa. Auto vie journoja Peckfortonin linnaan. Ihan hyvä valinta Narnian esittelyyn. Paikkaa ympäröi metsä, joka näyttää erehdyttävästi Evil Dead -leffan pusikolta. Linnahotelli on kaunis, mutta se todistaa jälleen kerran kuitenkin todeksi teorian, jonka mukaan brittihotelleissa on turkasen kylmä. Onneksi tornihuonetta lämmittää sähköinen takka.

blogi_manchester_metsa.jpg

Inhosin ensimmäistä Narnia-peliä, joten kakkosen parannus oli tervetullut ylläri. Toisaalta asialla on Traveller’s Tales, joka näyttää vihdoin kanavoivan Lego Star Wars -kykyjään myös Narnia-lisenssiin. Grafiikka on ihan hienoa, ja tappelu muistuttaa tunnelmaltaan Dynasty Warriorsin ja Lego-pelien yhdistelmää.

Peliltä huomiota varastaa pariksi tunniksi kuitenkin pr-viihteeksi järjestetty katapultinrakennuskilpailu. Puuosista ja nahkalenkistä kasataan ryhmissä minikokoinen trebusetti, jolla ammutaan myöhemmin maaliin. Taas on pakko kehua: minusta, norjalaisesta kollegasta, tanskalaisesta pr-miehestä ja parista saksalaisesta koostuva tiimi tykittää kuulat kohteeseen ylivoimaisen tarkasti. Voitto! This is living! Olisi selvästi pitänyt ryhtyä mainstream-toimittajaksi, jos meininki on tämmöistä.

blogi_manchester_katapultti.jpg

Linnan tornikäytävästä löydän pari isoa kirkonkelloa, jotka koputtaessa paljastuvat keveiksi jäljitelmiksi. Kyselen vähän, ja selviää, että ne on rakennettu aikoinaan jonkun keskiaikaisen elokuvan kuvauksiin. Lopulta tulee tietoa, että kyseessä olisi Mel Brooksin Robin Hood: Men in Tights -leffa. Tutkin asiaa Suomeen päästyäni netistä, ja Peckfortonissa on näemmä kuvattu ainakin Dr. Who -sarjaa, Peter Cushingin Sherlock Holmes -leffa ja tuntemattomampi Robin Hood -filmatisointi. Sukkahoususankareista ei kuitenkaan löydy vahvistusta. Kirottua.blogi_manchester_linna.jpg

Illalla törmään linnan baarissa mystiseen puolalaiseen kulttuuritoimittajaan. Keskustelemme maan kulttuurista, ja tunnustan että tunnen vain Witcher-kirjat ja pelin sekä Stanislaw Lemin kirjat. Paljastuu, että mies on kirjoittanut Lemistä kirjan ja on myös kova Witcher-fani. Hän on sitä mieltä, että olenkin siis nähnyt puolalaisen kulttuurin parhaat puolet. Olemme samaa mieltä siitä, että vaikka useimmat tuntevat Lemin tuotannosta Solariksen, on suomeksikin julkaistu Kyberias äijän parasta antia (se on muuten armottoman hyvä kirja).

blogi_manchester_ikkuna.jpg

Heräilen aamulla pöhnäisenä tornihuoneesta. Ulkona on aito englantilainen sumu, ja ikkunasta näkyy kaukana rauniolinna. Tuolla maaseudulla olisi ollut uskomatonta asua 12-vuotiaana. Sanomalehdessä päivän skandaali ei koske tällä kertaa pelejä. Prinssi William on lentänyt sikajuhliin armeijan helikopterilla ja rikolliskaksikko kiristää huume-ja peppuseksiorgioista epäiltyjä kuninkaallisia. Ihan peruspäivä siis The Sunille.

Matkalla kotiin käy jatkolentojen peruskämmi. Kone Manchesterista Köpikseen saapuu puoli tuntia myöhässä portille D100, ja lento Suomeen lähtee melkein välittömästi portilta A23. Ne portit eivät ole lähekkäin. Juoksen portilta toiselle varmaan vartin ajan, ja perillä hiki lentää kaaressa. ”Tämäkö oli Helsingin portti?” ”Niin, oli se.” Kone rullaa silmieni edessä nousukiitoon. Saan lohdutukseksi taskurahat kahviin ja uuden lennon samalle illalle. Taskussa on onneksi DS ja GBA:n vanha kunnon Fire Emblem.

Osa 4: Taskukoneet

Näillä matkoilla heräsi henkiin hiljalleen laantunut intoni käsikonsoleihin. PSP:lläkin on vihdoin hyviä pelejä. Patapon ja God of War pelastivat pelikoneeni, joka on niellyt pölyä Lemmingsin ja Burnoutin loputtua. Näille matkoille konetta ei vaan viitsi vieläkään ottaa, sillä virrankulutus ja povitaskuun mahtumattomuus ovet edelleen pulmia karvalakkimallissa.

Matkoilla mukana ollut DS not-so-lite sai yhtäkkiä myös vakavasti otettavan kilpailijan. Löysin hyllyjä siivotessani vanhan mustakuorisen Game Boy Advance SP:n. En edes muistanut, kuinka mahtavan pieni ja tyylikäs vehje se on. Moduliportissa odotti tietenkin se ainoa oikea Final Fantasy Tactics Advance.

Mutta nyt kiitän ajastanne ja päätän ekan blogautukseni tähän. Seuraavaksi tilittämään pitäisi saada Huttunen, jos äijä vain puuhaan ehtii. Ylityöllistetty miekkonen on kuitenkin blogituksen suuri vastustaja, joten ihmeitä ei kannata odottaa…

Lisää luettavaa