Takana on kiireistä aikaa. Syyskuu oli, kuten viimeksi blogimerkinnässäni pohdin, aikaa jolloin sekä Microsoftilta, Sonylta että Nintendolta odotettiin uutisia uuden sukupolven pelikoneista. Niitä kuultiin lopulta varsinkin Microsoftilta ja Nintendolta – moni ihmetteli, miksi Sony oli vaisumpi Tokyo Game Show’ssa. Minä ymmärrän sen varsin hyvin – suokaa anteeksi että pohdin hetken pelibisneksen kiemuroita.
Vaikka PlayStation 3:n kanssa tuntuu olevan haasteita (uusimmat, tämäniltaiset lausunnot ”PS3:lla ei ollut minkäänlaisia lämpöongelmia TGS:ssä” kuulostavat jo Irakin vanhalta tiedotusministeriltä, jonka mukaan amerikkalaistankit olivat ilmiliekeissä ja kaukana Bagdadista), ei elektroniikkajätillä ole halua tappaa PlayStation 2:a, joka on kuitenkin lypsävä lehmä. Katsokaa vaikka vanhaa Xboxia, joka kuoli pystyyn kuin kelohonka. Lisäksi veikkaan, että PS2 jyrää tänä jouluna Suomessakin, vaikka kuinka hardcore-pelaajat ja -pelitoimittajat tuijottavatkin Xbox 360:n ja Wiin suuntaan.
Miksikö? SingStar Legends ja Suomi-karaoke, Guitar Hero 2, Pro Evolution Soccer 6 ja Need for Speed Carbon ovat pelejä, jotka eivät pakota kiirehtimään uuden sukupolven pariin. Karaoke on juuri sellaista tavaraa, jota Sony tarvitsee suostutellakseen ei-pelaajia pistämään reilun satasen pöytään pelikoneesta. Silloin Wii ja 250 euron hintalappu tuntuu kallilta – ja hc-pelaajat napsivat todennäköisesti Nintendon laitteet tänä jouluna joka tapauksessa.
Sonyn kannattaa tosin muistaa se, mitä Nintendon euromarkkinoinnin johtaja Laurent Fisher sanoi: ”me tarvitsemme sitä, että himopelaajat kantavat Wiit kotiin ja näyttävät niitä perheilleen ja kavereilleen”. Ei-pelaajat eivät löydä tuosta vaan pelien ääreen, vaan jonkun täytyy yleensä olla se ensimmäinen liikuttaja, joka tuo pelikoneen kotibileisiin tai intoilee uudesta pelistä kaveripiirissä.
PlayStation 3:n hintalappua on varaa pitää korkealla, koska koneet myydään todennäköisesti loppuun joka tapauksessa. Sillä Sony voi paikkailla huikeita kehitystappioitaan, kunnes laitetta ehditään valmistaa tarpeeksi kysyntään nähden.
Toki taktiikassa on riski. X06-messuilla Microsoft pudotteli nimittäin sellaisia koukkuja, että moni länsipelaaja päätti suunnata kauppaan hakemaan Xbox 360:aa, ja unohtaa odottelun. Jos Microsoft saa 10 miljoonan etumatkansa, moni pelinkehittäjä innostuu entistä enemmän heidän konsolistaan ja ketjureaktio on valmis, kun pelaajat haluavat konsolia hyvien pelien ansiosta.
Sitä Microsoftin pelijohtaa Peter Moore toivoo – X06:ssa tähtäin oli selvästi himopelaajien houkuttelemisessa. Assasin’s Creedin, Bioshockin ja oman länsituotannon esittely tehtiin selvään sävyyn: jos pidät länsimaisista peleistä, saat paremman valikoiman Xbox 360:lla. Se iskee suoraan Sonyn yllättävän heikolta näyttävään kohtaan.
Haastattelu Mooren kanssa eteni varsin vapailla linjoilla – siitä voitte lukea lisää tulevissa lehdissä – mutta mielenkiintoinen vastaus tuli kysymykseeni fanipoikasodista. Moore nimittäin rakastaa niitä, ja käyttää paljon aikaa foorumeiden seuraamiseen. Niiden kautta hän saa ensikäden raportit etulinjasta: mitä ihmiset ajattelivat uusista julkistuksista, onko homma oikealla tiellä. Pyöriiköhän Moore salaa tulkin kanssa Pelaajaboardeillakin? Tuskin, mutta kuulemma Eurogamer, Edgen foorumi ja Gaming-Age ovat miehen vakiopaikkoja.
Puheissa uudesta teknologiasta ja siitä, onko pelikoneen oltava huipputekniikkaa, Moore vastasi mielenkiintoisesti. Hänen mukaansa Microsoftin tehtävänä on raivata tietä uusille laitteille, sillä jos sovellus on tarpeeksi hyvää, teknologiakin otetaan käyttöön. Hän kuvaili innoissaan New Delhin kaupungin katujen vellovia ihmismassoja, jotka kaikki puhuivat matkapuhelimiin. Tottahan se on, että yksi keksintö muutti lähes koko maailman viestintää vain vuosikymmenessä.
Barcelonassa kun oltiin, keskustelua käytiin Mooren kanssa myös jalkapalloilusta. Hän tunnustautuu lajin suureksi intoilijaksi – ja Liverpool-faniksi. Hyypiä saa kunniaa, ja minullekin suotiin häviäjän lohdutusta, kun oma suosikkijoukkueeni Newcastle oli ottanut ’poolilta takkiin 2-0 ennen haastattelua. Jäimme pohtimaan Alonson puolen kentän tuolta puolen ampumaa osumaa, kun Newcastlen varamaalivahti Harper kompuroi. Moore sanoi olevansa pahoillaan hänen puolestaan.
X06:ssa pääsi vilkaisemaan myös kulissien taakse. Mitä tarvitaan megatapahtuman pyörittämiseen? Tässä kuva kesken tilaisuuden kun Peterit eli Moore ja Jackson ovat lavalla…
…ja tässä tilaisuuden jälkeen, kun valkokangas kohoaa kansallisteatterin kattoon.
Barcelonassa ehdin juoksujalkaa kiertää kaupunkia ennen lehdistötilaisuuden alkua – minusta on mahtavaa vain kävellä ympäri uusia paikkoja ja eksyä sivukujille. Aina sieltä löytyy jotain mielenkiintoista, kuten hyviä graffiteja/stencileitä, joiden kuvia keräilen kokoelmaksi.
Välillä eteen tulee vaikuttavia näkymiä:
Parasta Barcelonassa oli kuitenkin arkkitehtuuri. Ilmiö nimeltä La Sagrada Familia on jotain elämää suurempaa. Tältä se näyttää:
Nostokurjet ympäröivät 1880-luvulta asti rakenteilla olevaa kirkkoa vielä 20 vuotta. Huikean rakennuksen pitäisi valmistua vuonna 2026, jolloin on kulunut sata vuotta projektin alkupäätä johtaneen arkkitehdin, Antoni Gaudin kuolemasta.
Nykypäivänä on jännittävää tuijottaa tällaista ikuisuuteen kurkottavan tuntuista projektia. Kun pelaajien kielessä sukupolvi tarkoittaa viittä vuotta ja kaikki tuijottavat sitä mikä on uutta, eikä välttämättä parasta, Sagrada Familia on pysäyttävä muistutus ihmisyydestä.
Kvartaalien sijaan asioita voidaan vieläkin mitoittaa kauas tulevaisuuteen, oman kuolemankin taakse. Sellainen kärsivällisyys on ilmiö, johon nykypäivänä harvoin enää törmää – vaikka täytyisi, esimerkiksi ilmastonmuutoksesta puhuttaessa.
Muutenkin rakennustyömaassa on outoa kauneutta, kun ihmiset kiertävät kunnioituksella kummallisia kaaria ja koukeroita. Kasvoille piirtyvä ihmetys kertoo siitä, että Gaudi on onnistunut luomaan jotain, joka ei sovi ihmisten arkiseen kokemukseen maailmasta. Se on minulle yksi taiteen tärkeä tehtävä: muistuttaa mahdollisuuksista, siitä että asiat voisivat olla erilaisia kuin elämä tässä ja nyt, jota yleistäen sanoen viihde puhuttelee.
Arkisen ja kaavamaisen rikkominen näkyy muussakin Gaudin arkkitehtuurissa. Tässä on kuva Casa Batilosta, jota myös ehdin ihmetellä:
Vaan toisaalta Barcelonan kadut olivat muutenkin täynnä ihmeitä. La Ramblan varrella istuvat ja seisovat katutaiteilijat olivat mainio näky. Tämä hahmo istui paikallaan kuin patsas, kunnes kirstuun kilahti kolikko:
Olisittepa nähneet, kuinka moni ihminen hätkähti äkisti liikkuvaa naista! Olisin halunnut pysähtyä tuijottamaan tätä näytelmää pidemmäksikin aikaa.
Loppuhuomiona täytyy sanoa muutama sana rakkaasta kilpailijastamme, Pelit-lehdestä. Kun eräs heidän toimittajansa kehui meidän edellistä lehteämme, on tehtävä kädenojennus vastaan ja todettava, että tällä kertaa heiltä löytyi niin ajankohtaisia arvosteluita (ei tosin PESsiä, johon me panostimme) hyvä erikoisjuttu Alan Wakesta kuin informatiivisesti koottu paketti toisen maailmansodan pelien ja viihteen suhteestakin.
Siihen liittyen mietiskelin, että sotapeleissä on varsinkin toimintapuolella jääneet käyttämättä kokonaan inhimilliset tarinat sodassa (enkä laske niiksi Call of Dutyjen kömpelöitä Hollywood-käsikirjoituksia tai Brothers in Armsin tunnelmointeja).
Olen nimittäin lukenut suosikkihistorioitsijani Antony Beevorin toimittaman A Writer At War-kirjan, joka koostuu itärintaman taisteluita läpi sodan rintamalla seuranneen toimittajan, Vasili Grossmanin muistiinpanoista. Tarinat ihmisyydestä ja inhimillisten rajojen ylittämisestä ja kohtaamisesta ovat niin voimakkaita, että kirja oli pakko laskea alas monta kertaa ja pysähtyä miettimään. Luulisi siis, että taitava pelisuunnittelija saisi siis peleihinkin mukaan muutakin kuin tuhatpäisen natsilauman ammuskelua ja kranaateilla kiusaamista?
Oli miten oli, Grossmanista innostuin sen verran, että nyt luettavana on miehen suurteos, Elämä ja kohtalo. Raportoin siitä hieman yli 800 sivun jälkeen.
Yksi heikompi lenkki Pelit-lehdessä kuitenkin oli – pakina ”Japanin kirjeenvaihtajasta”. Vaikka jotkut ”kirjeenvaihtajan” listaamista kliseistä jopa hymyilyttivät, luulisi että Suomen suurimmalla pelilehdellä olisi kyky hankkia ihan oikea senttari Tokioon, jos he uskovat japanilaisen pelikulttuurin ylipäätään kiinnostavan lukijoitaan? Ja jos eivät usko, kannattaisi käyttää sivu johonkin fiksumpaan kuin epäonnistuneeseen yritykseen pilkata sitä osaa länsimaisesta pelimediasta, joka palvelee omia lukijoitaan hankkimalla oikeita juttuja Japanista.